ILKKA:
Merkillistä!
Vai tyhjä malja? (naurahtaen) Täytä juutas sitten —
ei tyhjä säkki pysy seisallaan.
VINIKKA: Niin, sinä naurat, mutta hiisi vie, myös ruumis mulla on kuin liekiss' oisi, ja selkäpiitä karmii poltinraudat — kai tulee huonot ilmat taaskin, Jaakko?
ILKKA (silmäten taivaalle):
On toistaiseksi kirkas taivas vielä.
VINIKKA: Niin, kirkas on tää kylmä talvi-ilta — mut huomenna voi olla tuisku jo, kun luissa, jäsenissä kuumentaa — ne eivät petä nämä varmat merkit.
ILKKA: Sit' olen tuntenut jo kolme vuotta, mut voihkivan et siltä kuullut mun.
VINIKKA: Sin' olet tahdoltasi luja, Ilkka, ja enhän vaikerois ma myöskään, en, joll'ei mun valtais kumma väsymys — se saattaa kuolemaa mun miettimään.
ILKKA: On kuolo sodass' aina vahtimassa; jos sitä peljännet, niin väisty pois!
VINIKKA: Mut korvissani myöskin siivet huhkaa ja päätä kiertää niinkuin käärmeet ois.
ILKKA:
Kun väsyttää, niin syö ja yösi makaa —
VINIKKA: En jaksa seurata ma teitä enää, vaan kotiin tahdon; lemmon noita tuolla kai lienee velhonut mun jäsenet.