(Poistuu. Loilotusta. Sitten äänettömyys).
ILKKA (yksin): Niin, hälle myöhä … mulle selvä päivä, mut talvi kylmä meille molemmille, "Nyt ollaan Nokialla, Ilkan Jaakko", niin sanoi hän — ja mua pilkkalaulu siis tarkoittaa. Vai korpisammakko ja pelkuri ma heistä olen siis? Mut huomenna he nähdä saavat, ken — Tai ei … me ollaan Nokialla … musta seinä, johonka toisten heikkous heijastuu, se olen minä heille … minä siis myös mustaks maalataan ja juomariksi; ja nää on ystäviä? — Petä ei tok' omat kumppalit? Mut kuitenkin, jos on tää heistä pelkkä ryöstöretki ja ajan hauskutus, kun mulle se on pyhä taisto e'estä oikeuden, niin taivas tietää, kuinka meidän käy? En tahdo päänä olla ryövärein, vaan turvaan oikeuden ma kansan tahdon — siis tietä suoraa käyn mä edelleen ja usko oikeaan mun johtakoon!
(Oikealta melua, joka nopeasti lähenee ja näyttämölle ryntää puolikymmentä humalaista talonpoikaa riidellen keskenään. Yhdellä heistä on kädessä suuri hopeapikari).
No, joko taas on käyty ryöstämässä ja ohran jyvä luomen alle saatu?
ENS. TALONPOIKA (nikotellen):
Vain pistäydyttiin tuolla Virpelässä…
ILKKA:
Ja mistä on tuo hopeainen malja!
TOINEN TALONPOIKA: Niin tuoko pikari?… Ka, Virpelästä ma otin hyllyltä sen lähtiessä…
ENS. TALONPOIKA: Ei, se on valhe … ihan ilmivalhe, minähän kaapista sen tempasin!
KOLMAS TALONPOIKA: Hän valhettelee viinapäissään, Ilkka, tuon maljan minä löysin, vaikka hän sen multa ryösti … tiellä tullessamme…
ILKKA: Se anna tänne, että nähdä saan (ottaa pikarin), siis kenen on tää hopeainen malja?