ENS. TALONPOIKA:
No, se on minun!
TOINEN TALONPOIKA:
Ei, vaan minun!
KOLMAS TALONPOIKA: Eipäs, kun minä seinän luota löysin sen!
NELJÄS TALONPOIKA:
Siis on se yhteinen … ja meille kuuluu.
ILKKA: Vait, sinä siellä!… Meille ei se kuulu, kun ryöstön kieltänyt mä jyrkäst' olen — vaan on se saatettava sille jälleen, jolt' oot sen ottanut … se hänen on.
KOLMAS TALONPOIKA: Mut hän on kuollut taikka pakosalla — se talo vallan oli isännättä.
ILKKA:
Ja kenen luvalla te uskalsitte?
ENS. TALONPOIKA: On sodan oikeus aina väkivalta — ja jok' ei ottaa tohdi, ilman jää.
ILKKA: Vai niin sa mielit, kun me oikeutta on juuri lähdettykin hankkimaan. Siis näät sa nyt: voi joskus niinkin käydä, ett' Ottaja se juuri ilman jää! (menee sillalle päin). Tää malja omaisuutt' on ryöstettyä, siis ei se meille kuulu kellenkään, mut kosk' on kuollut se, jonk' on se oma ja sit' ei hälle toimittaa voi jälleen, niin tuolla huiman kosken kurimosta sen onkikoon, ken teistä ahnain on. (Heittää maljan koskeen, kääntyy miehiin jälleen). Kas, niin käy sille, joka toisen omaan kätensä kurkottaa … se muistakaa, te, jotka vastoin kovaa kieltoani vain ryöväätte ja juotte, mellastatte ja pilkkalaulujanne loilotatte. Nyt menkää, minne haluatte, miehet, ma etsin tänne leirin vartijat.
(Menee sillan yli perälle. Miehet jäävät ällistyneinä paikoilleen,
katsellen ensin poistuvaa Ilkkaa, sitten toisiansa).