Ensimmäinen kuvaelma.
Köyhänlaisesti sisustettu Ilkan uusi tupa Ilmajoella. Perällä ovi, jonka vasemmalla puolen suomalainen takka, takassa valkea. Samalla puolan ikkuna, jonka edessä penkki ja pieni pöytä rahinensa. Vasemmalla pohjalaismallinen sänky, jossa makaa Katri Ilkka.
KATRI (voihkii sängyssä): Voih, kuinka pitkäks aika tässä käy! Nää pitkät päivättömät talvipuhteet ne muistuttaa jo ijankaikkisuutta — ja kuitenkaan ei kuulu kuolemaa! (huokaa): Ei enää kauvan tätä kestää voi, ma tunnen sen ja tiedän sen; (Iloisemmin). mut sentään, jos eläisin ma, kunnes Jaakko saapuu! (huokaa) Kai turha toivo lienee sekin: Jaakko ei ehkä palajakkaan: toinen siellä ja toinen täällä muuttaa turpeen alle! — Mut lapsi-raukat? Pentti hän on reipas ja uudeks talon tässä tehdä voi, jos elää saa … ja Kirsti auttaa kyllä, jos Maunukin jää sinne sotatielle?… Vaan mihin katos tyttö? Äskenhän täst' ulos jauhon no'untiin läksi hän — ja sentään on kuin viikko ois jo siitä! Ja Penttipoika aamu-hämärissä läks papin luokse tuomaan kirkkoherraa — kun vain ei turma kohtais tiellä poikaa? hän on niin varomaton, hurja poika! (Kuuluu askelia eteisessä). Ah, se on Kirsti, tunnen askeleista?
KIRSTI (tulee pieni säkki kädessä tupaan): Vai et sä unta enää saanutkaan, vaikk' uni virkistystä varmaan ois, kun yksin ollen aika pitkäks käy!
KATRI:
Niin, tyttöseni, pitkäks käypi aika!
KIRSTI (asettaa säkin pöydälle): Sen kyllä arvaa: mietinkin jo tiellä, ett' ottaisinko oriin tanhuasta, vaan siltäkin kun länget tuonoin särkyi, niin täytyi jalan käydä… Jouppilainen mun tiellä yllätti ja uutta ties…
KATRI (uteliaasti):
Vai tiesi uutta? Meidän miehistäkö?
KIRSTI: Niin, nuijapäistä. (Nauraen). Siten kutsutaan, näät meidän joukkoamme.
KATRI: Iloisetko vai surulliset ovat viestit heistä?
KIRSTI: Vain hyvää toistaiseksi: Hämeenlinnaan on kaikki aateliset paenneet, kun meidän miehet saartoi kartanot — ja poroks poltti Kangasalustankin.