GOTTSCHALK FLEMING (iloisesti):
Kuin voisin kiittää sua, isä rakas!
KLAUS FLEMING: Ei kiittämistä, (mietteissään) Onni on se mulle, jos edes jonkun onnelliseks tehnen.
GOTTSCHALK FLEMING:
Mut Pentti herra?
KLAUS FLEMING:
Suostuu, takaan minä.
GOTTSCHALK FLEMING (yrittää nousta).
KLAUS FLEMING: Ei vielä. Yhtä seikkaa kysyn sulta, (Lyhyt äänettömyys). Sa seuraat sydäntäs, ma järkeäni, sa elät tunteissas, ma elämässä, mut elämässä sentään joskus tuntuu kuin pettäis pohja. Harvoin marski Fleming on vielä empinyt. Min käski tunne, sen järki myönsi; minkä järki käski, sen myönsi tunne. Neljää kuningasta tää käsi, sydän, nyt jo harmaa pää on aina kunnialla palvellut. Ma olen suora mies, en hoviherra, min häntä heiluu ruo'an antajalle. Ken kerran voideltu on kuninkaaksi ja kelle kuuluu valtakunnan kruunu, sit' olen seurannut kuin varjo miestä. Mut vallan ahnas, vaikka ylhäinenkin jos kurkkii kruunuun, sen ma maahan lyön. Se onko oikein, Gottschalk?
GOTTSCHALK FLEMING (kummastellen):
Varmaan, isä!
KLAUS FLEMING: Niin uskon itsekin. Mut riita syntyy mun tunteen välillä ja kylmän järjen, jos täytyy kansaa oman synnyinmaani mun lyödä maahan niinkuin sutten laumaa, kun hätää ruikuttain he niskuroi ja uhkaa minua ja kuningasta. Sa Gottschalk, kuinka tästä selviäisit?
GOTTSCHALK FLEMING:
On synnyinmaa ja kansa rakas mulle.
KLAUS FLEMING: Se onko rakkaampi kuin kuningas ja kuninkaalle tehty hengenvala?