Mérimée olikin jo saanut tehtäväkseen kerätä illyyriläisten alkuperäiset kansanrunot; sitä tarkoitusta varten oli hän jo myöskin ehtinyt ryhtyä valmistaviin puuhiin. Ihastuneena tällaiseen villiin runouteen, luki hän paitsi Fauriel'in laulu-kokoelmaa, jossa juuri vampyyreistä y.m. kamaloista asioista laulettiin, abbé Fortis'n vasta ilmestyneen matkakertomuksen "Voyage en Dalmatie" sekä muutamia maantieteellisiä ja tilastollisia teoksia.[54] Dalmatsian ja Montenegron kielten oppiminen olisi kuitenkin vienyt kovin paljo aikaa ja siihenkin nähden lienee Mérimée katsonut paremmaksi keksiä itse illyyriläisiä runoja kuin koota ja kääntää niitä.
Parissa viikossa oli hänellä niitä jo kokonainen kokoelma valmiina, ja suurimmassa salaperäisyydessä painettiin se Strasburgissa, missä se ilmestyi v. 1827 nimellä "La guzla ou choix de poésies illyriques recueillies dans la Dalmatie, la Bosnie, la Croatie et l'Herzégovine". Samoin kuin Clara Gazul'in oli tekijä varustanut tämänkin kokoelmansa sekä erityisellä esipuheella että oletetun illyyriläisen laulajan ja guzlan soittajan, Hyacinthe Maglanovitsh'in, elämäkerralla.[55]
Edellisessä selittää hän, kuka hän on ja miten hän on tullut keränneeksi nämä runoelmat. Syntymältään on hän muka itaalialainen, vaan asui nuorena Illyyriassa ja puhuikin silloin illyyrian kieltä, hänen äitinsä näet kun oli Dalmatsiasta. Sittemmin muutti hän Ranskaan, missä hän nyt jo kauan on asunut tottuen vähitellen pitämään tätä maata isänmaanansa. Kun hän aina on rakastanut matkustuksia, päätti hän kerran käväistä katsomassa syntymäseutujaankin. Ja kun vieraiden, etenkin alkuperäisten kansojen laulut siihen aikaan olivat niin suuressa suosiossa, kirjoitti hän muistikirjaansa kaikki runot, jotka sattui kuulemaan samotessaan Dalmatsiassa, Bosniassa, Kroatsiassa ja Herzegovinassa. Käännöksissä taas oli hän muka etupäässä pitänyt silmällä sananmukaisuutta ja tarkkuutta, jonka vuoksi niissä ranskankieli ehkä oli kankeaa(!).
Seuraa sitten kuusi sivua pitkä ja pienimpiinkin yksityiskohtiin ulottuva Hyacinthe Maglanovitsh'in elämäkerta, joka juuri pikku seikkoihin menemällä saavuttaa todennäköisyyden. Itse kokoelma sisälsi 34 slaavilaisten kansanlaulujen henkeen laadittua suorasanaista runoa, joissa laulettiin verikostoista, daimooneista, kummallisista aaveista ja nä'yistä, murhista, aviorikoksista, naisten raiskaamisista, lemmen seikkailuista, taikatempuista ja n.k. "pahasta silmästä" [joka tuottaa onnettomuutta, jopa kuolemaakin], veren-imijistä vampyyreistä y.m. julmista kohtauksista.
Tähän aikaan olivat tuollaiset julmat ja tärisyttävät kertomukset ja runoelmat naapurikansojen luona niin sanoakseni muodissa. Kansanlauluissa ne ensin olivat päässeet levenemään ja sittemmin olivat muutamat sivistyneetkin kirjailijat ruvenneet noita kauheita aiheita käyttämään.[56] Ranskassa ei tämä suunta kuitenkaan vielä ollut saavuttanut suurempaa suosiota. Milt'ei ainoat ilmiöt tällä alalla olivat Fauriel'in vasta ilmestyneet "Chants populaires de la Grèce moderne" sekä Mme Belloc'in "Poésies serviennes". Senpä vuoksi ei aineellinen voitto Guzlasta ollutkaan suuri, sitä näet meni jotenkin vähän kaupaksi. Mutta kunniaa tuotti se tekijälleen sitä enemmän, sillä arvostelut siitä olivat erittäin ylistäviä; parhaimmatkin sen aikuiset folkloren tuntijat erehtyivät näet ihan samalla tapaa kuin aikoinaan englantilaiset tiedemiehet Macpherson'in muka gääliläisistä Ossian-lauluista. Mérimée kertoo itse menestyksestään seuraavat hauskat jutut:
"Kaksi kuukautta Guzlan ilmestymisen jälkeen kirjoitti minulle Bowring, erään slaavilaisen antologiian tekijä, pyytäen minulta alkutekstiä runoihin, jotka minä niin hyvin muka olin kääntänyt. — Niinikään lähetti T:ri Gerhart, joka on professorina jossakin Saksanmaalla, kaksi paksua nidosta saksankielelle käännettyjä slaavilaisia lauluja sekä runomittaisen käännöksen Guzlasta, jota muka oli ollut helppo kääntää, hän kun näet suoranaisen käännöksen takaa oli keksinyt alkuperäiset illyyriläiset runomuodot. Saksalaiset ne, kuten tietty, keksivät paljo asioita, ja tämä herra hän vielä pyysi minulta ballaadeja saadakseen kolmannen nidoksensa täydelliseksi. — Lopuksi on vielä Pushkin kääntänyt venäjän kielelle muutamia kertovista runoelmistani, seikka, joka muistuttaa Gil Blas'in espanjalaisesta ja 'Lettres d'une religieuse portugaise'n' portugaalilaisista 'käännöksistä'."[57]
Näin Mérimée itse. Ja ettei hän tässä liioittele, sitä todistavat kaikki hänen aikalaisensa samoin kuin silloisten aikakauskirjain arvostelutkin. Niinpä erehtyi esim. itse tieteellisyyden ijäkäs edustaja Ranskassa, Journal des Savans, niin perinpohjaisesti, että se vielä helmikuussa 1829 — siis 18 kuukautta teosta tutkittuaan — antaa siitä seuraavan arvostelun: "Les romances illyriques et celle de quelques autres Slaves ne sont pas dépourvues de tout intérêt; elles paraissent traduites avec soin; mais l'importance excessive qu'on attacherait à de pareilles productions ne contribuerait point à la meilleure direction des études littéraires".[58]
Ja tälläkin kertaa jaksoi Mérimée säilyttää salaisuutensa niin hyvin, etteivät sitä tienneet hänen ystävänsä globelaisetkaan. Globen arvostelu on läpeensä ylistelevä: "Il semble que la Guzla des Slaves sera bientôt aussi célèbre que la harpe d'Ossian… Tandis que M:me Belloc nous traduit les poésies serviennes, voici qu'un Italien pour qui la France est devenue une seconde patrie nous donne quelques échantillons des chants illyriens; — — et ce recueil est en éffet fort précieux et fort remarquable", etc.[59]
Ensimmäinen, joka julkisesti esiytyi asian oikeaa laitaa paljastamaan, ei ollut sen vähäpätöisempi henkilö kuin — Goethe. Hän kirjoitti Weimarin sanomiin artikkelin, jossa hän ensinnäkin huomautti, että Guzla on anagrammi Gazul'ista; sitten kertoi hän tehneensä tutkimuksia Maglanovitsh'ista ja vakuutti niiden nojalla voivansa väittää Gazul'in tekijää vain kuvitelluksi illyyriläiseksi laulajaksi. Tietysti ihmettelivät saksalaiset lukijat runoruhtinaansa terävää silmää. Mutta olisivatkohan niin tehneet, jos olisivat tienneet, että Goethe sai tietonsa juuri Mériméeltä itseltään. Kun näet eräs ystävä yllämainitun paljastuskyhäyksen Mériméelle lähetti, vastasi tämä ivallisesti: "Goethen ansioita Guzlan tekijän keksimisessä vähentää kuitenkin se seikka, että minä itse lähetin hänelle kirjan, nimikirjoituksellani ja selityksellä varustettuna, erään Weimariin poikkeavan venäläisen muassa. Goethe on tahtonut esiytyä keksijänä voidakseen olla sitä ivallisempi".[60] Goethe ei muuten ollut mikään vampyrismin ja kaikellaisia muita julmuuksia käsittelevän ultraromanttisen kirjallisuuden ihailija, vaan piti hän koko suuntaa sairalloisen mielikuvituksen tuotteena. Ylevältä kannaltaan ymmärsi hän kuitenkin äärimmäisyyksilläkin voivan kirjallisuudessa olla arvonsa. Oikeastaan oli ranskalaisten tarkoitus vain laajentaa runomuotoja, mutta muodon mukana luopuivat he entisestä sisällyksestäkin, hän sanoi. Kirjallisuudelle kokonaisuudessaan voi siitä ollakin hyötyä, mutta yksityisille kirjailijoille on tällainen suunta vahingoksi. Äärimmäisyydet näet aina vähitellen tasautuvat ja lopullinen seuraus on se, että vapaampien muotojen mukana on runouden sisällys laajentunut, niin ettei mitään elämässä pidetä epärunollisena. Kirjailija taas tulee kauhistavia ja vaikuttavia aiheita etsiessään kerrassaan laiminlyöneeksi kaiken syvemmän elämän tutkimuksen jotenka hänen kykynsä ei sisällisesti kehity siinä määrässä kuin sen pitäisi.[61]
Tämä näyttää ylipäänsä olleen Goethen ajatus tuosta suunnasta, jota ranskalaiset usein nimittävät "genre hoffmannesque". Mutta "lempilapsensa" Mériméen suhteen teki runoilijavanhus kuitenkin jyrkän poikkeuksen, kuten näemme seuraavasta keskustelusta Goethen ja Eckermannin välillä.