Kaikissa tapauksissa oli Mériméestä nyt tullut mies, jota Lebrun'in, rva Pastan ja mrs Clarken salongeissa jo jonkunlaisella huomaavaisuudella kohdeltiin. Romanttisesta leiristä oli hän tähän asti kuitenkin pysynyt poissa. Tätä erillään-oloa ei kuitenkaan voinut kauan kestää, sillä romanttikot tahtoivat tietysti kaikki mielellään seuraansa Clara Gazul'in tekijän.
Kirjallinen taistelu oli muuten yhä laajentunut ja kiihtynyt. Louis XVIII oli vuosi sitten (1824) kuollut ja hänen jäykkä ja synkkämielinen veljensä Artois'n kreivi astunut juhlallisesti voideltuna hallitusistuimelle. Jesuiitoilla ja papistolla alkoi olla Ranskassa suurin sananvalta ja kummallinen keskiajan henki laskeusi yli koko valtakunnan. Ja merkillistä kyllä näytti uusi kirjallinen liike, jonka piti vapautta valloittaman, antauvan selvästi tämän taantumishallituksen kätyriksi. Se sai nimittäin ilmeisesti uskonnollisen ja monarkistisen leiman, ansio, josta kunnia lienee annettava etupäässä Chateaubriandin uskonnollisille ja monarkistisille kirjoituksille, Lamartinen kristillismielisille ja haaveksivan tunteelliselle "Mietelmille" (méditations poétiques) sekä Bonaldin ynnä de Maistren paavillista ylivaltaa puolustaville filosoofisille järjestelmille.
Kukaan näistä ei sentään uskaltanut eikä luultavasti halunnutkaan asettua taisteluintoisen nuorisojoukon etunenään. Chateaubriand oli liian vanha, Lamartine liian mietiskelevä ja Mérimée taas, josta globelaiset alussa toivoivat uudistuksen johtajaa, oli liiaksi passiivinen luonne ruvetakseen rynnäkön etunenään; eikä hän arvattavasti jaksanut edes innostuakaan kaikista romanttisen koulun uudistuspuuhista. Pianpa löytyikin mies, joka tähän toimeen sekä halusi että kykeni, sillä hänellä oli intoa, lahjoja ja tällaisissa otteluissa tarvittava määrä — yksipuolisuutta.
Tarkoitan Victor Hugota.
Parissa kymmenissä ollessaan julkaisi hän ensimmäisen osan kauniita ja muodoltaankin sangen kypsyneitä oodejansa, joilla hän yleisön suosion täydellisesti voitti. Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä pari vähempiarvoista romaania (Han d'Islande, Bug Jargal) sekä toinen osa oodeja ja ballaadeja (1826). Näillä teoksillaan saavutti hän jo etevimmän sijan nuorten keskuudessa ja itsestään alkoi hänen ympärilleen kertyä yhä taajeneva liuta alkavia kirjailijoita. Hänen vaatimaton kotinsa — hän oli jo v. 1823 mennyt naimisiin lapsuudenystävänsä neiti Foucher'n kanssa — tuli vähitellen yhtymäpaikaksi seuralle, jolle taide ja runous oli rakkainta maan päällä ja joka ihanteensa eteen oli valmis uhraamaan mitä sillä parhainta lie ollut.
Tämä seurapiiri se sitten muodostui siksi Cénacle-liitoksi, josta samoin kuin tuonoin Medan-iltamista[44] pilkkalehdet paljo leikkiä laskivat; asianomaisille olivat nämä kokousillat juhlahetkiä.[45] Siihen aikaan kun vielä kokouttiin Hugon luona, kävivät siellä m.m. Sainte-Beuve, Eug. Delacroix, Béranger, G. Planche, A. ja E. Deschamps, Louis Boulanger, Paul Foucher, Janin, Bertin vanh., Mérimée ja hiukan myöhemmin Alfred de Musset. Kun seurue sitten laajeni, sai Cénaclen nimen ja muutti kokouspaikkansa Boulevard du Crimen varrelle olivat muutamat ylläolevista jo lakanneet näissä yhteisissä kokouksissa käymästä ja heidän sijaansa astui parvi vielä nuorempia yltiöpäitä, joista mainittakoon: Gautier, G. de Nerval, Petrus Borel, Céléstin Nanteuil, Aug. Maquet, Bouchardy, J. Wabre, Jehan du Seigneur, Daniel Jovard, Th. Dondey j.n.e.[46] Kuten näkyy, olivat kirjailijat, maalaajat, kuvanveistäjät ja taide-arvostelijat miehissä yhtyneet jouduttamaan sitä kirjallista vallankumousta, joka heidän kaikkien mielestä oli välttämätön.
Mérimée ei tähän seurapiiriin kuulunut kuin vähän aikaa enkä luule hänen Boulevard de Crimen varrella pidetyissä kokouksissa enää olleenkaan läsnä. Milloin hän muihin romanttikoihin oikeastaan tutustui, on vaikea täsmälleen sanoa, mutta todennäköisimmin tapahtui se jotenkin pian Clara Gazul'in ilmestymisen jälkeen. Sainte-Beuve ja Delacroix nähtiin aika usein rva Clarken salongissa, missä Mérimée oli jokapäiväinen vieras, ja arvatenkin joutui tämä juuri heidän kauttansa Hugon ja muitten romanttikojen pariin.[47] Jos on lukenut, mitä Hugo vuosia myöhemmin kirjoitti Mériméestä[48] ja mitä tämä Hugosta,[49] niin on kovin vaikeaa ajatella, että nämä luonteeltaan vastakkaiset ja valtiollisessakin suhteessa eri puolueihin kuuluvat kirjailijat aikoinaan olivat parhaimpia ystävyksiä.
Niin asianlaita kuitenkin oli. Tuon tuostakin nähtiin Mériméen puheina olevaan aikaan suuntaavan askeleensa Place Royal'ille päin, jonka varrella "oodien ja ballaadien" runoilija asui. Kun hän kerrankin istui nuoren perheen luona päivällisillä, sattui niin hullusti, että kyökkipiika kerrassaan turmeli erään makaroonilajin, josta Mérimée ylipäänsä paljo piti. Onnettomuutta päiviteltäessä koetteli tämä lohdutella isäntäväkeä sillä, että lupasi itse mennä kyökkiin ja näyttää, miten mainittu ruokalaji oli valmistettava. Tuumalle naurettiin eikä siitä sillä kertaa tullutkaan mitään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli hän lupaustaan täyttämään, riisui pois pitkän englantilaisen redingotensa, meni kyökkiin ja valmisti maccaroni à l'italienne'n, "jolla oli yhtä hyvä menekki kuin hänen kirjoillaankin".[50]
Hugolla oli muuten siihen aikaan korkea ajatus Mériméen lahjoista sekä kirjailijana että arvostelijana.[51] Samaa mieltä olivat muutkin ja Globe-lehden arvostelija hänestä sanoikin, että "M. Mérimée est jusqu'à ce jour le chef le plus brillant et le plus heureux qui ait paru à l'avant-garde romantique: c'est le Mazeppa d'une armée dont Victor Hugo est le chef."[52] Näissä Hugon luona pidetyissä kokouksissa oli elämä muuten sangen vilkasta ja keskustelut liikkuivat kaikilla taiteen ja kirjallisuuden aloilla.
Viime aikoina oli halu tutustua vieraiden kansojen tapoihin ja oloihin suuressa määrin kasvanut. Matkakertomuksia ilmestyi tuon tuostakin ja lukuisat käännökset ulkomaisesta kansanrunoudesta saavuttivat mitä suurinta suosiota romanttikojen leirissä.[53] Innokkaimman ihailijan saivat ne kuitenkin J. J. Ampèressä, Mériméen hyvässä ystävässä. Usein istuivat ystävykset yhdessä puhellen kaukaisista matkoista, runonkeräyksistä y.m. ja tekivät mitä kummallisimpia suunnitelmia näitä retkiänsä varten. Niinpä olivat he jo sopineet reitistä Florens-Rooma-Neapeli-Venedig-Trieste ja Ragusa, eikä puuttunut muuta kuin — rahoja, jotta tuuma olisi toteutettu. Miettiessä keinoja kustannusten ansaitsemiseksi oli heissä m.m. syntynyt sekin ajatus, että ennakolta kirjoittaisivat matkakertomuksen, josta saaduilla rahoilla sitten matkustaisivat ottamaan selkoa olivatko he kertomuksissaan erehtyneet.