Klassikkojen ja romanttikojen välisiin periaatteellisiin riitakysymyksiin ei hän ainakaan julkisuudessa ollut sekautunut. Eikä hän ole sitä tehnyt koskaan jälestäkään päin. Hänen mielestään oli etevä kirjallinen tuote uudistavaan suuntaan paljoa pätevämpi todistus tämän suunnan kelvollisuudesta kuin kaikki nuo pitkät programmi-väittelyt yhteensä. Jos hän ylipäänsä oli muodostanut itselleen varsinaista mietittyä käsitettä noista riidanalaisista nimityksistä, niin oli hän niiden suhteen arvatenkin samaa mielipidettä kuin Globen miehet, nimittäin että taideluomassa paikallisväritystä (couleur locale) ja todennäköisyyttä täytyy olla sekä että näytelmää sommitellessa kernaasti voi hyljätä ajan ja paikan yhtäjaksoisuuden toiminnan yhtenäisyyden hyväksi. Eikä Mériméellä varmaankaan olisi ollut kovin paljoa muistuttamista sitä mielipidettä vastaan, joka Goethellä oli tämän kuuluisan kirjallisen sodankäynnin suhteen. "Es ist alles gut und gleich — sanoo hän — Classisches wie Romantisches, es kommt nur darauf an, dass man sich dieser Formen mit Verstand zu bedienen und darin vortrefflich zu sein vermöge. So kann man auch in beiden absurd sein und dann taugt das eine so wenig wie das andere".[30]
Kirjallisen kaunoaistinsa oli Mérimée muodostanut kotoa saadun opetuksen ja monipuolisten lukujensa perustuksella. Shakespeare, Goethe, Scott, Lope de Vega ja Byron olivat varsinkin hänen lempikirjailijoitaan ja näiden vaikutusta huomaakin hänen varhaisemmissa tuotteissaan. Historiallisen romaanin ja draaman suhteen on hän näet tavallaan omaksunut Scottin ja Goethen mielipiteet semmoisina kuin ne käytäntöön pantuna ilmestyvät esim. Waverley-novelleissa ja Goetz v. Berlichingen'issä. Epäilemättä tunsikin Mérimée samoin kuin Vitetkin nämä teokset jo ensimmäisiä tuotteitaan valmistellessa. Scott oli nimittäin äkkiä joutunut muotikirjailijaksi ja Goetheä olivat useat aikakauskirjat, varsinkin Globe-lehti, pitkissä ja ylistelevissä kirjoituksissa käsitelleet. Sitä paitse ilmestyi juuri niinä vuosina etevät käännökset hänen draamallisista teoksistaan,[31] niin että Mérimée aivan hyvin niidenkin kautta voi tulla Goethen historiallisen esitystavan vaikutuksen alaiseksi.
Goethe, jolle tämä kunnioitus "nuoren Ranskan" puolelta oli erittäin mieluinen,[32] näkyy muuten olleen kovinkin itsetietoinen niistä ansioista, joita hänellä mahdollisesti oli Ranskan romanttisen liikkeen suhteen ylipäänsä ja sen historiallisiin näytelmiin nähden erittäin. Eckermannille sanoo hän näet kerran suoraan: "Der Keim der historischen Stücke, die bei den Franzosen jetzt etwas Neues sind, findet sich schon seit einem halben Jahrhundert in meinem Goetz".[33] Epäilemättä tarkoittaa Goethe tällä enemmän Louis Vitet'ä, kuin Mériméetä, sillä jälkimäistä piti hän aina omatakeisena ja voimakkaana kykynä, joka kulki omia teitään. Saksalainen kirjallisuushistorioitsija Süpfle koettaa kyllä ulottaa Goethen sanat Mériméen esikoiseenkin Théâtre de Clara Gazul'iin,[34] joka ilmestyi Pariisissa keväällä 1825 A. Sautelet'n kustannuksella. Mahdollista onkin että "siemen" on sieltäpäin saatu. Mutta omatakeisen ja itsenäisen sisällyksen ja muodon on se Mériméen käsissä saanut, se täytyy jokaisen myöntää, joka näitä teoksia ottaa toisiinsa verratakseen. Samaa todistavat myöskin Goethen omat sanat. Kun Eckermann kysyy hänen ajatustaan Béranger'sta ja Mériméestä, sanoo hän: "Das sind grosse Talente, die ein Fundament in sich selber haben und sich von der Gesinnttngsweise des Tages frei erhalten". Ja "Théâtre de Clara Gazul'ista", antaa hän erittäin mitä kauneimman tunnustuksen: "Allein in Deutschland soll einer es wol bleiben lassen, so jung wie Mérimée, etwas so Reifes hervorzubringen als er in den Stücken seiner 'Kara Gazul' gethan".[35]
Béranger ja Mérimée näyttävät nuorista romanttikoista enin Goetheä huvittaneen. Kun Ampère, joka oli Globessa julkaissut eteviä arvosteluja Goethestä ja hänen teoksistaan, v. 1827 kävi runoilija-ruhtinaan luona Weimarissa, oli tämä erittäin utelias kuulemaan yksityisseikkoja Béranger'sta ja nuoresta Mériméestä.[36] Ja kun kreivi Reinhard v. 1829 Pariisista palasi, täytyi hänen niinikään kertoa Goethelle, mitä hän vain Clara Gazul'in tekijästä tiesi. Arvatenkin sai tämä ystävänsä Ampèren kautta tietää olevansa hyvässä suosiossa Weimarin kirjailijahovissa ja senpä vuoksi suostui hän mielellään istumaan modellina David d'Angers'ille, joka Weimarissa käydessään oli luvannut toimittaa Goethelle Ranskan etevimpäin kirjailijain teokset ja kuvat. V. 1830 lähetti David hänelle kokoelman basreliefejä ja medaljonkikuvia, m.m. myöskin Mériméestä, ja oli Faustin runoilija suvainnut erityisellä huomiolla tarkastaa juuri nuoren Mériméen piirteitä, joissa hän oli ollut keksivinään "jotakin humoristista".[37]
Mutta palatkaamme takaisin Mériméen esikoiseen Clara Gazul'iin, joka 22-vuotiaasta tekijästään oli yht'äkkiä niin merkillisen ja huomattavan henkilön tehnyt. Jo Goethen sanoista on lukija huomannut teoksen käsittäneen sarjan näytelmäkappaleita, joiden aiheet ainakin osaksi olivat historiallisia. Niin olikin; teos sisälsi kuusi espanjalaisten näytelmäin tapaan kirjoitettua saynète'ä, jotka kaikki olivat luontevia käsittelyltään, pirteitä vuoropuhelultaan, vapaita sommittelultaan (tarkoitan, ettei tekijä ollut noudattanut Boileaun ja Laharpen määräyksiä kolmesta yhtäjaksoisuudesta), tosia paikallisväritykseltään tai sanalla sanoen niillä oli luomisvoimaisen alkuperäisyyden ja uutuuden tuoksu.
Nimeänsä ei tekijä ollut paljastanut,[38] vaan olivat nuo näytelmät olevinaan espanjalaisen naiskirjailijan Clara Gazul'in kirjoittamia ja erään Joseph L'Estrange nimisen ranskalaisen kääntämiä. Saadakseen anonyymisyytensä vielä varmemmaksi ja koko yrityksensä todennäköisemmäksi varusti Mérimée teoksensa tekijättären muotokuvalla[39] ja seikkaperäisellä elämäkerralla, mikä kaikki luonnollisesti oli omiansa pettämään espanjalaiseen kirjallisuuteen vähemmän perehtyneitä. Ja kun kokoelman kansilehdellä sitä paitse luettiin niihin aikoihin juuri ilmestyvää käännössarjaa muistuttava nimi, "Collection des théâres étrangers", niin oli todellakin ymmärrettävää, että moni tietämättömämpi pettyi.[40]
Kirjallisuuden tuntijat alkoivat kuitenkin jo lukiessaan asianlaitaa epäillä ja vakautuivat ennen pitkää siinä mielipiteessä, ettei teos ainakaan ollut espanjalaisen kirjoittama. Kaikki olivat he sentään yksimielisiä siitä, että tässä oltiin tekemisissä todellisen ja elinvoimaisen kyvyn kanssa ja että teos oli jotakin uutta ja etevää. Pian oli se joutunut vilkkaiden väittelyjen esineeksi Pariisin sivistyneissä piireissä ja tuokiossa oli sen tekijästä tullut päivän sankari.
Mutta kuka oli hän? Mériméetä eivät hänen lähimmät ystävänsäkään tienneet epäillä, niin hyvin oli hän kirjailijalahjansa salannut.[41] Että hän oli etevä kielimies, tunsi kirjallisuutta ja taidetta, piirusteli, maalaili, harjoitti lainopillisia opintoja ja — last not least — rakasti seuraelämän monipuolisia huvituksia, tämä kaikki hänestä kyllä tiedettiin; mutta että hänessä piili yksi Ranskan etevimpiä kirjailijoita, se oli kaikille uutinen, joka vaikutti heihin melkein kuin salama pilvettömältä taivaalta.
Romanttisen liikkeen miehet ne tietysti häntä suurimmalla riemulla tervehtivät. Nuorten etevin äänenkannattaja Globe, jonka, Hugota ja hänen oodejansa kiittäessä, oli täytynyt valittaa kotimaisen romanttisen näytelmäkirjallisuuden olemattomuutta, riensi heti paikalla esittämään uutta tulokasta yleisölleen mitä lämpimimmällä tavalla. Arvostelija, Mériméen hyvä ystävä J. J. Ampère, ennusti häntä m.m. "Ranskan näytelmätaiteen uudistajaksi" ja vakuutti hänen toteuttaneen täydellisesti romanttisen suunnan periaatteet draamasta. "Clara Gazul'in tekijä on osoittanut päivän selvästi, että voidaan olla tosia, hienoja ja huvittavia kuvauksissaan ilman että jäljitellään Molièreä tai muistetaan Duval'ia", sanoo hän. Ei hänkään muuten näy olleen hetkeäkään siinä luulossa, että Clara Gazul'ia todella löytyisi; sen huomaamme seuraavasta lauseesta: … "Uskomme mieluummin muita huhuja, joitten mukaan tekijä on nuori ranskalainen, joka ensimmäisenä on uskaltanut pystyttää itsenäisen lipun näytelmäkirjallisuutemme vainiolle… Näillä huvinäytelmillä — jatkaa hän edelleen — on eräs suuri ansio, joka on jotenkin harvinainen nykyaikoina, ne ovat nimittäin sommittelultaan naiiveja; ne huvittavat meitä, sillä me tunnemme, että tekijä on itse nauttinut niitä kirjoittaessaan, tunnemme, ettei hän työssään ole ajatellut mitään koulua tai järjestelmää, vaan ainoastaan sitä, mikä on luonnollista ja totta. Hän ei näet ole asettanutkaan itselleen muuta päämäärää kuin kuvata olot ja asiat sellaisina kuin ne elämässä ovat. Löytyy taide, usein hyvinkin hieno taide, joka ilmaikse luonteenkehitysten kuvaamisessa, kohtausten ryhmittelemisessä ja vuoropuhelujen laatimisessa, mutta tämä taide on päinvastainen sille väärälle taiteelle, joka vain etsii häikäisevää vaikuttavaisuutta ja tutkii vastakkaisuuksia, tämä tarkoittamamme taide ilmestyy yksinkertaisessa, kepeässä ja pirteässä (spirituel) esitystavassa". Tosin ovat tapahtumat teoksen pisimmässä kappaleessa "Les espagnols en Danemarck, comédie en trois journées" hiukan rohkeasti valittuja ja romanttisia, mutta tapahtuuhan sellaisia todellisuudessakin, arvelee hän. Sitä paitse on niissä intohimoa, jolla aina on vakuuttava voima. Tosiespanjalaisia ovat hänestä "Une femme est un diable" ja "Le ciel et l'Enfer", joissa "la fidelité aux couleurs locales est poussée si loin, la différence de costume si bien observée, et, nous osons le dire, notre clergé ressemble jusqu'à présent si peu à celui là qu'on ne sera pas tenté de lui faire l'outrage de le reconnaître dans un tableau où on n'a pas voulu le placer". Kaksiosainen romanttinen näytelmä "Inès Mendo" on arvostelijasta aiheeltaan ja sommittelultaau heikoin, vaikka kyllä esitys onkin tehty "avec une sobriété sévère".[42]
Tämä oli globelaisten mielipide Mériméen kirjallisesta esikoisesta ja siihen yhtyivät muutkin samansuuntaiset. Eikä ollut klassikoillakaan sitä vastaan paljo muistuttamista. Jotkut kyllä koettivat yhä mitata sitä entisten kaavojensa mukaan, mutta heidänkin täytyi myöntää, että tällainen uuden suunnan toteuttaminen oli ihan toista kuin mitä he olivat peljänneet. Journal des Savans, joka jo pitkät ajat oli edustanut tieteitä varsinkin akateemikkojen kesken ja karttanut sekautumista kaunokirjallisiin riitoihin, tyytyi puolestaan seuraavaan objektiiviseen ilmoitukseen Clara Gazul'ista: "Les six comédies sont offertes au public comme des essais du nouveau genre appellé romantique".[43]