"Nuoret kirjailijat, tahdotteko te tutustua tositaiteeseen, tahdotteko te vapauttaa sen siitä lapsuuden aituuksesta, johon se nyt on suljettu? Luopukaa klassikoista ja heidän mädänneistä säännöistään, lukekaa Shakespearea, elkää häntä jäljitelläksenne vaan oppiaksenne häneltä tuon laajan ja rehevän, yksinkertaisen ja luonnollisen, voimakkaan ja puhuvan esitystavan; tutkikaa häntä, luonnon uskollista tulkkia, ja te tulette pian huomaamaan, että kaikki nuo kuristetut, kaavamaiset ja sekä totuutta että elämää vailla olevat pienet murhenäytelmät eivät tarjoa teille muuta kuin kuivaa ja hirmuisen laihaa ravintoa".

Uutta ei siis vetoominen Shakespeareen, "luonnon uskolliseen tulkkiin", suinkaan ollut. Mutta nyt oli otollinen aika tullut ja mielet kypsyneet, jotenka siis tällainen nerokas lentokirja herätti tavatonta melua. Sanat klassillinen ja romanttinen — tätä jälkimäistä sanaa lienee ensiksi Mme de Staël, sittemmin Chateaubriand käyttänyt — olivat jo kaikkein huulilla. Olipa jo v. 1820 eräs akatemiakin [l'Académie des Jeux Floraux] vastattavaksi palkintokysymykseksi asettanut seuraavan: mitkä ovat sen kirjallisuuden erikoisominaisuudet, jolle on annettu nimeksi romantismi ja mitä nuorentavia lisiä voi tämä suunta klassillisuudelle tuottaa?[24]

Noilla sanoilla käsitettiinkin ylipäänsä kovin erilaisia ominaisuuksia. Järkevimmät ymmärsivät romanttisuudella alkuperäisen ja voimallisen ihmisneron luontaista oikeutta vapautua entisten nerojen jo jähmettyneistä mielipiteistä. He taistelivat siis ihmishengen vapauttamiseksi. Niin tekivät ainakin ne etevät miehet, jotka v. 1824 yhtyivät perustamaan uutta kirjallista sanomalehteä samaan tapaan kuin itaalialainen "Il Concigliatore". Tällä lehdellä, joka kosmopoliittisen värityksensä merkiksi sai nimekseen le Globe, on Ranskan kirjallisuudessa suuri merkityksensä jo senkin kautta, että sen toimittajain joukossa huomattiin nimet: Guizot, Rémusat, Vitet, Barante, Sainte-Beuve, J. J. Ampère, Dubois, T. Jouffroy, Charles Magnin, Sautelet, Duvergier de Hauranne fils j.n.e.[25] Sitä paitse voimme huoletta otaksua, että ilman Globen tarmokasta apua ja suosiollista arvostelua olisivat romanttisen koulun sankarit saaneet ilman menestystä vielä kauan, kauan asiansa puolesta taistella.

Periaatteellinen puoli alkoi sentään vähitellen saavuttaa kaikua suuressa yleisössä. Mutta käytäntöä, tuotteita vaativat ivaillen vastapuoluelaiset, jotka sanomalehdissä ja ivarunoissa pilkkasivat nuoria "suun pieksäjöitä".[26] Näillä oli kyllä käytettävänään kokonainen liuta pienempiä lehtiä [Muse, Étoile, Drapeau, Aristarque, Nain y.m.], mutta elossa olevia kaunokirjailijoita, joilla he olisivat voineet ylpeillä Légouvén, Lemercier'n, Étiennen, Auger'n, Arnault'n, Jouy'n y.m. rinnalla ei heillä ollut muita kuin Chateaubriand ja Nodier.

Jonkunlaisella häpeän tunteella he siis taivaan rantaa tähystelivät, eikö alkaisi heidän miehiään jo ilmestyä. Ja vilpittömällä ilolla otettiin jokainen vastaan, ken vähänkään huomattavampaa tuotti: Lamartine mietelmä-runojensa (1820), Hugo Oodiensa ja ballaadiensa (1822) ja de Vigny runosikermiensä johdosta. Näissä ilmaantuvaa tunnetta, lämpöä, luonnollisuutta ja intohimoa oli Globe heti kohta valmis pitkissä kirjoituksissa huomauttamaan, mutta sen samoin kuin hurjimpienkin romanttikojen täytyi myöntää, että draama ja romaani oikeastaan olivat nykyajan runomuotoja ja että heidän näillä aloilla ei ollut onnistunut mitään uutta luoda. Muukalaisiin kyllä voitiin viitata, mutta omat miehet eivät vain näyttäneet uskaltavan käydä tämän klassillisuuden vahvimman linnoituksen kimppuun, linnanvartijoilla kun näet, paitse taitoa ja kokemusta, oli turvanaan traditsioonein vankka rintasuojus.

Saksalaisilla oli näytelmän alalla jo Schiller, Goethe, H. v. Kleist ja Z. Werner, englantilaisilla Byron ja Shelley, itaalialaisilla Manzoni[27] ja Niccolini, mutta ranskalaisilla romanttikoilla ei ketään. Tosin oli jo Didérot runousopissaan (Poétique du drame) uneksinut jonkunlaista uutta näytelmälajia lausuessaan, että "noiden molempain äärimmäisyyksien välille, joista toinen koettaa saattaa meitä itkemään, toinen nauramaan, on jonkunlaiseksi välitykseksi luotava uusi näytelmälaji, joka ei koeta itkettää eikä naurattaa, vaan joka antaa meille todenmukaisen kuvan elämästämme pysytteleimällä yhtä kaukana molemmista äärimmäisyyksistä". Tahto oli siis oikea ja hyvä, mutta kykyä toteuttaa periaatettaan ei hänellä ollut. Hänen tragédie bourgeoisensa — Le fils naturel, Le père de famille etc. — oli kovin laihaa ja pehmeää laatua.

Lähemmäksi romanttikoja oli näytelmätaiteen periaatteita määritellessään jo tullut Sébastian Mercier, joka selitti, että "koska teaatteri luonteeltaan on valetta, niin pitää sitä koettaa saada niin uskottavaksi ja todenmukaiseksi kuin mahdollista"; ja koska näytelmätaiteen hänen mielestään pitää antaa "laajaperäinen ja todenmukainen kuva ihmiskunnasta", niin pitää sen etupäässä esittää nykyajan ihmisiä ja elämää.[28] Periaatteittensa käytäntöönpanossa oli sentään Mercierkin aivan saamaton. Hiukan tuotteliaampi ja huomattavampi häntä oli kreivi Gain-Montaignac, joka v. 1820 julkaisi kokoelman näytelmiä varustaen teoksensa esipuheella, missä puolusti ylempänä huomautettua näytelmäkirjallista uudistusta.[29]

Pieniä edeltäviä yrityksiä teaatterin uudistamiseksi oli siis tehty, mutta ilman toivottua menestystä. Joko ei aika vielä ollut kypsynyt taikka oli vika tuotteissa. Pian täytyi kuitenkin jonkun ottaa ratkaiseva askel, sen tunsivat kaikki. Mutta kuka oli tämä uskalias oleva?

III.

Hänen nimensä oli Prosper Mérimée.