Näitä oli varmaan myöskin Prosper Mérimée, joka nyt oli yliopistolliset opintonsa alkanut. Isä tahtoi, kuten sanottu, pojastansa lakimiestä ja tutkintoansa vartenhan hän hiljalleen lueskelikin; mutta suurin osa ajasta meni kielten, kaunokirjallisuuden ja fisosofiian tutkimiseen. Hänkin oli nimittäin yksi noita Cousin'in kuuntelijoita "qui font de la philosophie et du romantisme". Nuoren johtajansa ympärille kokoutuneina näemme siellä, paitsi Mériméetä, myöskin joukon hänen lähimpiä ystäviänsä. Siellä istuu tuo aina uskollinen toveri, sittemmin tunnettu tutkimusretkeilijä J. J. Ampère, siellä orientalisti Fulgence Fresnel, valtiollinen puhuja Alex. de Jussieu, tuleva ministeri Jules Bastide sekä ystävät Sautelet, Morel, Frank, Alb. Stapfer y.m.[16]
Näiden mieluisampien luentojen ja seuraelämän huvitusten tieltä saivat lainopilliset opinnot väistyä. "Mériméetä nähtiin harvoin luennoilla" tietää Mirecourt kertoa; "hän näet harjoitti lukujaan kuten useimmat varakkaiden pariisilaisten pojat s.o. hän huvittelihe paljo, lueskeli kaunokirjallisuutta ja otti osaa salonkielämän iloihin". Espanjan ja Englannin kirjallisuutta hän etupäässä harrasti; hiukan myöhemmin antautui hän kuten jo olen maininnut erään kreikkalaisen johdolla myöskin opiskelemaan uutta kreikkaa,[17] joka olikin hänelle sanomattomaksi hyödyksi sillä matkalla, minkä hän v. 1842 teki Kreikkaan ja Vähä-Aasiaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren kanssa.
Sangen varhain joutui nuori ja nerokas ylioppilas jo salonkielämänkin hauskutuksia nauttimaan eikä se kummaakaan ollut, sillä olihan hän huomatusta ja varakkaasta pariisilaisesta perheestä. Noin 19-vuotiaana tapaamme hänet jo nuoren ja ihanan laulajattaren Giudetta Pastan (synt. 1798) luona Pariisissa, missä tämä siihen aikaan (vv. 1822-30) suurella menestyksellä esiytyi itaalialaisella näyttämöllä. Täällä Giudetta Pastan salongissa kohtaa nuori lakitieteen oppilas ensi kerran Henri Beylen, joka Napoleonin kanssa ympäri Eurooppaa retkeiltyään oli asunut enimmäkseen Itaaliassa ja muutamia vuosia sitten (1817) julkaissut ensimmäisen teoksensa "Histoire de la peinture en Italie". Poliisin ahdistaessa oli tämä omituinen ja nerokas mies ollut pakotettuna jättämään rakkaan Itaaliansa — hänen epäiltiin kuuluvan kuuluisain Carbonarein leiriin — ja etsimään entisiä ystäviänsä Pariisissa.
Suuresta merkityksestä oli tämä uusi tuttavuus Prosper Mériméelle. Vaikka Beyle näet olikin 20 vuotta häntä vanhempi, syntyi heidän välillään kuitenkin mitä kestävin ja rakkain ystävyyden liitto, jonka vaikutus Mériméen mielipiteihin ja kirjalliseen toimintaan on arvattava suuremmaksi kuin kenenkään muun. Mérimée olikin silloin juuri siinä ijässä, jolloin ulkonaisille vaikutuksille ollaan enimmän alttiita ja varmaankin on siitä Beylen ansioksi osa luettava, että hän niin varhain romanttikoista erkausi. Itse kirjoittaa Mérimée tuttavuudestansa Beylen kanssa seuraavasti:
"Opin tuntemaan Beylen noin v. 1820; siitä lähtein aina hänen kuolemaansa saakka on meidän välimme ikäerotuksesta huolimatta, aina ollut mitä ystävällisin. Harvat ihmiset ovat minua enemmän miellyttäneet, enkä tiedä ketään, jonka ystävyys olisi ollut minulle kalliimpi."[18]
En tahdo tässä yhteydessä ruveta tekemään tarkkaa ja seikkaperäistä selkoa yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista molempain luonteiden, käsitysten ja esitystavan välillä. Paljo niitä kuitenkin näkyy olleen olemassa, jos saamme luottaa Mériméen omiin sanoihin:
"Muutamia kirjallisia vastenmielisyyksiä ja mielihaluja lukuunottamatta ei meillä ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta, ja ani vähä löytyi asioita, joista olisimme samaa mieltä olleet. Aika kului meiltä keskinäisessä avomielisessä väittelyssä, jossa kumpikin epäili toistaan hassutuksista ja paradokseista. Vaan aina me kuitenkin erityisellä mielihyvällä uudestaan väittelymme alotimme".[19]
Mutta jättäkäämme muut vertailut toistaiseksi ja seuratkaamme vielä Mériméetä hänen salonkiretkillään. Paitsi rva Pastan luona kävi Mérimée myöskin Mmes Récamier'n ja Lebrun'in, parooni Gérard'in ja etenkin englantilaisen Mrs Clarken salongissa. Kuuluisan rva Récamier'n luo saattoi hänet J. J. Ampère, joka ikäkautensa pysyi talon uskollisimpana ystävänä. Täällä oli Mérimée tilaisuudessa tapaamaan Ranskan useimmat suuret miehet (Chateaubriand, Ballanche, Tocqueville y.m.), Lebrun'in salongissa joukon tiedemiehiä ja parooni Gérard'in luona kaikki maan etevimmät taidemaalaajat.[20]
Romanttisen koulun oikeihin pääpesiin joutui Mérimée vasta muutamia vuosia myöhemmin s.o. esikoisensa "Théâtre de Clara Gazul'in" ilmestyttyä. Rva Clarken valtiollisessa ja kirjallisessakin suhteessa jotenkin puolueettomassa ja värittömässä salongissa näkyy hän sitä vastoin alkaneen käydä jo heti koulusta päästyään. Nämä matineat ja iltamat olivat muuten maan kuulut ja niissä kokoutui "ei ainoastaan kaikki, mitä Pariisissa oli huomattavinta, vaan myöskin koko Euroopan kuuluisimmat henkilöt".[21] Jo v. 1822 kerrotaan Mériméen usein käyneen siellä "harjoitellaksensa itseään englanninkielessä, jota hän innolla tutki", ja lisää sama kertoja, että "rva Clarke autteli häntä, huomauttaen kielivirheitä, joita Mary tavallisesti ivaili".[22] Täällä hän siis yhä kehitti sitä englanninkielen taitoa, jolla hän myöhemmin Albion'in asukkaitakin petti, ja täällä hän myöskin aikojen kuluessa tapasi miehiä sellaisia kuin Cousin, Thiers, Barthélemy Saint-Hilair, Mignet, W. Müller, Ranke, Helmholtz, Raumer, Turgenjew y.m., jotka talossa kävijöinä mainitaan.
Tällä välin oli oppositsiooni vallalla olevaa klassillista kirjallisuussuuntaa vastaan alkanut käydä yhä kiivaammaksi ja joutua vähitellen innokkaan julkisen keskustelun alaiseksi. Suurta huomiota oli varsinkin herättänyt Stendhal'in (Beyle) julkaisema riitakirjoitus "Racine et Shakespeare", jossa tekijä erinomaisen sattuvalla ivalla ja pirteällä hienoudella osotti, mikä suuri erotus näiden molempain kirjailijain välillä oli.[23] Stendhal ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka koetti kääntää huomiota Englannin suurimpaan kirjailijaan. Jo aikoja sitten oli näet Mercier julkaissut kyhäyksensä Tableau de Paris, jossa hän m.m. lausui: