Ensin pari sanaa ajan valtiollisesta taka-alasta. Kovin äkkiä oli vapautta rakastava ja pikaluontoinen Ranskan kansa vallankumouksen kautta kahleensa katkaissut, katkaissut ne ennen kuin se ehti henkisesti kypsyä voitettua valtaansa järkiperäisesti käyttämään. Epävarmana se tietänsä eteenpäin haparoi ja tarmokasta johtoa kaipasi. Jotenkin vapaaehtoisesti se sen vuoksi alistuikin sen raskauttavan, joskin kunniakkaan ikeen alle, jonka Napoleon I ennen pitkää Gallian kansan kannettavaksi laski. Olihan toki valtakunnan ruorissa taas mies, joka tiesi mitä tahtoi, niin että ehkäpä hänen kanssaan turvallisempi aika oli koittava, mietittiin.
Näissä toivomuksissa petyttiin kyllä täydellisesti, mutta seisoipa sen sijaan kunnian ja maineen seppelöimänä vanhan Ranskan sota-lippu, ja siinähän oli tarpeeksi korvausta kaikille. Isänmaansa kunniaksi on näet Ranskan kansa aina ollut valmis uhraamaan kaikki. Ja niin kauan kuin se laakereita leikkasi, seurasi se nurkumatta ajan suurinta sankaria, seurasi häntä halki koko Euroopan, kunnes luonnonvoimat ja vihollisten paljous sen vihdoin lannisti. Venäjän lakeudet ne muodostuivat Ranskan laskeutuvan kunnian haudaksi. Pian astuivat liittolaisten voittoisat joukot itse Pariisin muurien sisäpuolelle ja kohtalonsa kovuutta sai Elban saarella miettiä äskeinen valtaistuinten järisyttäjä.
Vielä kerran yritti hän sitten aikansa ruoriin tarttua, mutta me tiedämme hänen onnettoman kohtalonsa. Waterloon musertava tappio teki lopun kaikesta ja "saaressa merellisessä" istui taas rauhan panttina kukistunut sankari.
Ja niin palasi Belgiaan paennut Louis XVIII taas Pariisiin ja hänen kanssansa ahdashenkinen taantumisvalta. Eduskunta hajoitettiin, tasavaltalaiset ja bonapartelaiset karkoitettiin maanpakoon ja monarkkisen kirkollisvaltion perustuksia ruvettiin entisyyden raunioille rakentamaan "pyhän liiton" turvallisessa suojassa. Jokainen vapaa aate oli tukahdutettava, jokainen tasavaltaiselta hajahtava laitos kukistettava ja Louis XIV:n aikuinen itsevaltius kokonaisuudessaan palautettava. Paremmaksi vakuudeksi otettiin taas jesuiitatkin armoihin ja pian näemme näiden veljellisessä sovussa hallituksen kanssa työskentelevän keskiaikaisen hallitusmuodon ylläpitämiseksi.
Näin tumma on se valtiollinen tausta, johonka vuosisatamme mahtavin kirjallinen liike niin loistavan ja valoisan vastakohdan muodostaa. Ja tämä nouseva kirjailijapolvi se vihdoin tiranniudenkin kukistaa samoin kuin tekivät aikoinaan negatiivisemmalla tavalla 18:n vuosisadan filosoofit ja kaunokirjailijat Louis XIV:n absolutismille. Tämä vuosisatojen vaihtumassa syntynyt sukupolvi se oli perinyt Rousseaun uskon ja luottamuksen, innostunut onnettoman André Chénier'n ylevämielisistä ja tuntehikkaista lauluista, laajentanut näköalojansa tutkimalla M:me de Staël'in hauskoja kirjoituksia Saksan suurista kirjailijoista, itkenyt Wertherin kanssa rakkauden autuasta surkeutta ja raivonnut "Räuberein" ja Byronin kanssa yhteiskuntalaitoksia vastaan. Se oli myöskin kuunnellut Schlegelin luentoja Saksan nuorentuneesta kirjallisuudesta, nähnyt näyteltävän Shakespearen mestaridraamoja ranskalaisessa käännöksessä ja ihastuksella lukenut Walter Scottin epookintekeviä ja historiallisia tapahtumia ihan uudelta kannalta käsitteleviä romaaneja.
Kummako siis, etteivät Aristoteleen aikuiset ja Boileaun yhä varmistamat ranskalaiset runomuodot enää heitä tyydyttäneet? Kummako jos tyhjiltä ja sisällyksettömiltä tuntuivat heistä Arnault'n, Jouy'n, Lemercier'n ja Baour-Lormian'in sileän kylmät ja tunteettomat sepustukset Shakespearen ja Byronin, Goethen ja Schillerin ikuisten luomien rinnalla? Se ei voinut enää entisellä ahdashenkisen isänmaallisuutensa naiivilla vakaumuksella kerskailla puolijumalista klassikoista eikä orjamaisesti alistua "suuren" Nicolas Boileaun, tuon yksinvaltiaan tuomarin, varmoja runo-opillisia lakeja noudattamaan. Tämä nuoriso oli näette vähitellen oppinut omin silmin ja vapaasti luontoa ja oloja katselemaan, oivaltanut Racinen esitystavan sekä kylmäksi että yksipuoliseksi ja nähnyt, että klassikkojen kuvaaman maailman ulkopuolella oli olemassa vaiherikas ja pulppuava elämä inhimillisine heikkouksineen ja tapoineen.
Sisällisen vaistonsa pakosta asettui se siis sotakannalle, ja samaa tekivät myöskin "vanhat" (Auger, Jouy, Parceval de Grandemaison, Baour-Lormian, Raynouard y.m.), jotka yhtä itsepintaisesti tahtoivat puolustaa olevia taidekäsitteitä. Mutta nuorisolla oli innostus ja sisällinen voima puolellaan ja ehtimistään kehittyi tästä liikkeestä mahtava kirjallinen vallankumous, joka uusia taidesuuntia ja voimakkaita neroja ilmoille loihtii, klassillisuuden tiranniuden kukistaa ja voitollisen taistelunsa ijäti pysyväksi muistomerkiksi kauniit runotuotteensa jättää. Kuta ahtaammalle kirkollinen hallitus yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan rajoittaa, sitä suuremmalla voimalla kääntyy nuorison mieli taiteeseen ja kirjallisuuteen, joissa se koettaa etsiä vapauteen pyrkivälle hengellensä tyydytystä. Kun se ei löydä sitä vanhoista eikä uudemmista klassikoista, hakee se sitä keskiajalta, jolla oli tarpeeksi tunnetta, innostusta ja ihanteita. Ja noissa kaukaisen ajan unelmissa se viihtyy, niitä unelmoidessaan se hetkeksi kurjan ja runottoman nykyisyytensä unhottaa. Samoista syistä käyvät kaukaiset ulkomaiset olot ja tapakuvaukset mieluisaksi nautinnoksi ja kun kerran vanha "kiinalainen muuri" Ranskan ja muun Euroopan väliltä on murrettu, puhaltavat raittiit tuulet pian vapaasti kaikilta tahoilta, Reinin, kanaalin, alppein ja Pyreneitten poikki.
Turhaan ponnistelee tätä uutta pohjavirtaa vastaan sekä Napoleon että hänen jälkeläisensä, turhaan säädetään lakeja ja asetuksia henkisen uudistumisen ehkäisemiseksi. Keskellä kaikkea taantumista, keskellä koko yhteiskunnallista seisausta näemme pienen joukon nuorukaisia, jotka ovat ottaneet vaaliakseen vastaiseksi valoksi liehdottavaa kipunaa. Shakespearen, Goethen, Byronin, Scottin, Danten, Calderonin y.m. maailmannerojen ikuiset henget ovat auttamassa liehtomista.[14] Ja kyllä sitä tarvitaankin, sillä 250 vuotta vanhat ovat ne sitkeät juuret, joilla klassillisuus yhäkin niin ylpeänä pystyssä pysytteleikse.
Mutta sellaisten miesten kuin Villemain'in ja Cousin'in iskuista alkoivat ne vihdoinkin katkeilla. Tuomalla historian kirjallisuudenarvosteluun osoitti edellinen taiteellisen arvon olevan relatiivista, ajasta ja oloista riippuvaista; Victor Cousin taas joutui nuorison ihanteeksi heti kohta kun hän (v. 1815) yliopiston kateederille astui.[15] — Jo ensi päivänä kertyi nimittäin hänen ympärilleen nuoria, innostuneita, jopa fanaatillisiakin ihailijoita, jotka isoovina nielivät jokaisen sanan, mikä mestarin suusta tuli.
Yleisen innostuksen vallassa joutuivat yhteiseen virtaan taipumuksiltaan mitä erilaisimmat luonteet. Kukin antoi tunnussanalle, "romantismille", mieleisensä merkityksen ja liittyi taistelemaan yhteistä vihollista, klassillisuutta, vastaan. Ja näin tapahtui, että mukaan tempausi sellaisiakin, jotka luonteeltaan olivat melkoisesti toista kuin mitä nykyään sanalla "romanttiko" tarkoitetaan.