Omaa nimeään ei Mérimée nytkään julkaissut, vaan ilmestyi teos edelleen "par l'auteur du Théâtre de Clara Gazul". Samallaista menestystä kuin mainittu näytelmäkokoelma ei "La Jacquerie" saavuttanut, sillä toiminta on tässä oivallisista tapakuvauksista ja erityiskohtauksista huolimatta, hajanainen ja n.s. kovin levenevä.[72] Mutta erittäin ystävällisen arvostelun se globelaisten puolelta kuitenkin sai. Arvostelun kirjoittaja oli tunnettu kirjailija ja valtiomies kreivi Charles Rémusat, joka tietääkseni ei muuten ole Globessa näytelmätuotteita koskaan käsitellyt.

Kuten kaikki luonnolliset kyvyt, sanoo hän, oli Mériméekin alkanut kirjoitella ei hyödyttääksensä kirjallisuutta, vaan tyydyttääkseen mielihaluaan ja huvitellakseen mieluisella tavalla. Ei koskaan voi huomata, että hän olisi ajatellut julkaisemista ennen kuin teos oli valmis. Tuntemattomain nimimerkkien takana hän esiytyi etsien totuutta, vapaita muotoja, luonnollista esitystä. Mérimée on romanttiseen kouluun tuonut jotain, jota sillä ennestään ei ollut, nimittäin "la grâce, sensibilité, l'art des combinaisons et des développements dramatiques, la poésie des caractères, l'éloquence du langage, la finesse, la vérité d'observation, dialogue piquant, la force des situations, l'énergie des sentiments". Mérimée ei esityksessään mukaile ketään. Tarkkojen historiallisten tietojen puutteessa on tekijän täytynyt turvautua mielikuvitukseensa. Ja myöntää täytyykin, että ne elävät edessämme nuo vapaudestaan taistelevat talonpojat. Mutta vaikeaa, ehkäpä mahdotonta, on järjestää tuollaisia tapahtumia johdonmukaiseksi, jännittäväksi draamaksi. Sentähden on sommittelu hiukan tavoitteleva, vaikka kyllä Shakespearellekin sellaista voi tapahtua. Yleinen paikallisväritys on oikea, mutta yksityiskohdat eivät aina ole kyllin vaikuttavia. Muuten muistuttaa kappale sekä aiheeltaan että sisällykseltään Goethen Götz v. Berlichingen'istä, arvelee kirjoittaja. — Paremmin sommiteltu kuin "la Jacquerie" on hänestä "La famille Carvajal". Siinä ovat tapaukset keskittyneesti ryhmitetyt ja kokonaisuus on siten saatu eheämmäksi. Aiheeltaan on se kuitenkin kovin luonnottomasti julma ja kauhistuttava.

Olkoonpa vain, että Beyle oli tavallaan oikeassa kirjoittaessaan ystävällensä Mériméelle, että "je crois que vous seriez plus grand, mais un peu moins connu, si vous n'aviez pas publié la Jacquerie et la Guzla, fort inférieures à Clara Gazul".[73] Mutta senhän osottaa ylläoleva Rémusat'n arvostelukin, ettei Jacquerie'kaan ollut mikään ala-arvoinen tuote, vaikka se tosin ei täyttänytkään niitä toiveita, joita Clara Gazul oli herättänyt.

Mérimée käsitti sen hyvin itsekin. Hän käsitti myöskin, että hän historiallisen draaman alalla oli saanut kovin vaarallisia kilpailijoita Hugossa, Vitet'ssä ja Dumassa. Sitä vastoin houkutteli Scottin suuri menestys antautumaan historiallisen romaanin alalle, joka nyt oli muotiin tullut. Että hänellä oli erityinen taipumus entisaikain olojen ja tapojen tutkiskeluun, sen me jo tiedämme. Niinikään oli hän molemmissa teoksissaan osottanut oivaa kykyä asettumaan entisajan ihmisten kannalle ja tarkasti kuvaamaan heidän sielunelämäänsä.

Hänen objektiivinen esitystapansa soveltui myöskin erittäin hyvin historiallisten aiheiden käsittelyyn. Tosin oli Jacquerie'ta moitittu sommittelultaan hajanaiseksi; mutta se mikä on hajanaista draamaksi, voi olla jännittävää romaanissa.

Ja koska kaikki näytti kehottavan häntä antaumaan historiallisen romaanin alalle, niin päätti hän tulevalla kerralla todellakin tehdä sentapaisen koetuksen.

IV.

Historiaa ja historian tutkimusta ajan henki muuten näytti vaativankin. Ja tietysti kääntyi huomio ensi sijassa kotimaan entisyyteen. Mutta nyt ei haluttu enää pelkkiä kuivia tosiasioita sodista ja kuninkaista, vaan eläviä kuvauksia menneistä ihmisistä ja tavoista. "Aikamme kaipaa historioitsijoita, jotka esittävät meille eri aikojen yhteiskunta-oloja, tapoja ja ihmisiä. Voltaire on luonut filosoofillisen historiantutkimuksen, ja siitä olemme hänelle aina kiitollisia, mutta me haluaisimme Herodoton ja Titus Livion kaltaisia kertojia, jotka osaisivat antaa elävän kuvan oloista ja ihmisistä. Meillä ei ole kuin kuivia kertomuksia, ikäviä kronikoita; Kreikan ja Rooman historiat me kyllä tunnemme, mutta Ranskan vanhemmista oloista me emme paljo mitään tiedä", valittaa eräs kirjoittaja v. 1825 Globessa. Ilmestyivät sitten, kuten jo olen maininnut, Froissart'in kronikat uudessa painoksessa ja herättivät suurinta mieltymystä. "Mahdotonta on kenenkään — sanoo Constitutionnel — paremmin kuvata tuollaisen kansallisen liikkeen luonnetta ja kuohahtamista, joka oman kurjuutensa kautta itsensä tuhoaa. Froissart loihtii elämää henkilöihinsä, ne ilmestyvät eteemme aikansa puvuissa tapoineen, ennakkoluuloineen, taikauskoineen ja intohimoineen j.n.e." Mutta keskellä ylistyksen tulvaa muistuu kirjoittajalle mieleen kotimaisen historiantutkimuksen rappiotila tähän aikaan, jonka vuoksi hän näkee hyväksi vaikeroiden huudahtaa: — — "Ei ole toista maata, joka olisi niin välinpitämätön historiallisten muistojensa suhteen kuin Ranska. Tai olisiko nyt vihdoinkin tämä kylmyys katoamassa?"[74] Ja siltä se näytti. Niihin aikoihin julkaisi näet m.m. Desmichels keskiajan historiansa ja B. de Barante aikoinaan hyvinkin suositun teoksensa "Histoire des ducs de Bourgogne de la maison de Valois" (1824-27). Näissä kertomuksissaan oli hän koettanut olla ihan objektiivinen, ja kirjansa mottolauseeksi oli hän valinnut: Scribitur ad narrandum, non ad probandum.

Niin juuri tahtoi Mériméekin kirjoittaa. Hän tiesi voivansa pysyä objektiivisena päältäkatsojana ja uskaltavansa hyvällä syyllä kilpailla Alfred de Vigny'n kanssa, jonka v. 1826 ilmestynyttä etevää, "Cinq Mars" nimistä historiallista kertomusta oli mielitty moitiskelemaan yksipuolisuudesta. Laajaperäisten ja monipuolisten historiallisten tutkimusten jälkeen kävi hän romaaninsa kirjoittamiseen käsiksi. Eikä ollut vielä Jacquerien ilmestymisestä vuottakaan umpeen kulunut, kun hän jo voi työnsä tulokset yleisön arvosteltaviksi tarjota.

Maaliskuussa v. 1829 ilmestyi näet "Clara Gazul'in tekijältä" taas uusi teos, tällä kertaa romaani nimeltä "Chronique du temps de Charles IX", jossa hän käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön verilöylyä.[75] Alkulause oli tietysti taas jonkunlaisesta vaatimattomuudesta huomattava. Hän oli muka tullut lukeneeksi joukon muistoonpanoja ja lentokirjoja, jotka koskivat 16:ta vuosisataa, ja näistä luvuistaan oli hän tehnyt kaunokirjallisen otteen. Mitä hänen käsitykseensä historiasta tuli, selitti hän rakastavansa ainoastaan juttuja eli anekdootteja, etenkin sellaisia, joissa jonkun ajan tavat ja luonteet todenmukaisesti esiytyivät. Tämä taipumus ei kyllä ollut jalo, mutta häpeäkseen hän tunnusti mielellään antavansa Thukydideen historialliset teokset, jos vaan saisi Aspasian tai jonkun Perikleen orjan omakätiset muistelmat. Sillä tällaiset välittömät kertoelmat juuri antoivat sellaisen kuvan ihmisestä kuin hän halusi. Kun esim. vanhat aikakauskirjat kertovat, että eräs kuningas Henri III:n hovinaisista, joka naimisiin mentyään huomasi miehensä haureelliseksi, tappoi tämän miehuullisesti ja "omilla käsillään", niin voi hänen mielestään tällaisten todenperäisten juttujen perustuksella muodostaa oikean kuvan sen aikuisista hovinaisista. Lähteinä oli hän käyttänyt etupäässä Montluc'in, Brantômen, d'Aubigné'n, Tavannes'n, La Noue'n y.m. teoksia. Merkittyään tosiasiaksi, että nykyaikana on huomattavissa jonkunlainen "décadence des passions énergiques au profit de la tranquillité et peut-être du bonheur", osoittaa tekijä meille, kuinka relatiiviset oikeus- ja siveyskäsitteetkin ovat. Mikä on rikos nykyaikana voi olla hyve ennen vanhaan. Sen tähden ei esim. keskiaikaisten ihmisten tekojakaan saa tuomita nykyajan oikeus-käsitysten mukaan. Verilöyly 16:lla vuosisadalla ei ole samallainen rikos kuin 19:llä. Ja jos kokonainen kansa tekee itsensä sellaiseen syypääksi, niin voi olettaa sen toimivan tekoansa rikokseksi käsittämättä. Mériméen mielestä oli Perttuliyön verilöyly v. 1572 uskonvihan äkkipikainen purkaus, johon aika erehdyttävine, fanaattisine käsityksineen oli pääasiallisena syynä; kuningas hovineen oli vain välillisesti antanut aihetta tällaiseen mielten kiihoitukseen.