Tällä kertaa oli Mérimée todellakin taas rikastuttanut Ranskan kaunokirjallisuutta yhdellä mestariteoksella ja näyttänyt, mitä hän voi, kun hän oikein tahtoi ja omalle alalleen osausi. On kyllä tehty muistutuksia hänen käsitystään vastaan historiasta ylipäänsä ja Perttulinyöstä erittäin, mutta taiteellisena, kaunokirjallisena tuotteena pidettiin sitä silloin samoin kuin on pidetty aina jälestäkin päin mallikelpoisena. Mitä siitä siihen aikaan ajateltiin, sen osottavat Globen, Débats'n, Constitutionnel'in, Journal des Savans'in y.m. lehtien ja aikakauskirjain arvostelut kyllin selvään.
Tavallisella reserveeratulla tavallaan lausuu siitä Journal des Savans m.m.: "Tämä historiallinen romaani näyttää olevan luonteeltaan alkuperäisempi kuin useimmat samansuuntaiset tuotteet".[76] Globe lehti sisälsi teoksesta kaksi kirjoitusta ja painatti siitä näytteeksi kokonaisen luvun palstoihinsa. Nimimerkki C. M. (= Charles Magnin), joka oli arvostellut Mériméen edellisiäkin teoksia, lausuu tästä suunnille seuraavasti:
"Kuten kaikki tämän nuoren tekijän kynästä lähteneet teokset on 'Chronique du temps de Charles IX' täynnä pirteyttä, voimaa ja tuoreutta. On todellakin oikein hauskaa tänä velttouden aikakautena saada käsiinsä noin elävä, alkuperäinen ja innostava teos. Mitä siitä, jos emme hyväksyisikään tekijän rakkautta anekdootteihin ja muistelmiin, mitä siitä, jos hänen kirjassaan kuvataankin enemmän Maria de Médicin kuin Charles IX:n aikuisia tapoja ja jos hän, vastoin esipuhettaan, keskittää toiminnan Louvreen ja antaa melkeinpä kaiken tapahtua Charles IX:n tahdosta; romaani sisältää kuitenkin sarjan niin elävästi, älykkäästi ja taiteellisen aistikkaasti kyhättyjä tapahtumakohtauksia, että se asettaa tekijänsä ensimmäisten kirjailijaimme joukkoon."[77] — Seuraavassa numerossa jatkaa sama mies arvosteluaan. "Mérimée on nuorimpain kirjailijaimme joukossa se, joka ehkä enimmän on voittanut alaa uusille aatteille ja vähimmän ne moittijoille alttiiksi saattanut. Uudistus käy näet hänellä aina espriitin kanssa käsikädessä niin että hän aina näyttää luonnolliselta ja säännöistä vapaalta. Hänen aatteensa ovat tavallisesti niin raittiita, hänen esityksensä niin vilkasta ja piirteensä niin sattuvia, että kummankin leirin miehet rientävät häntä kaikin lukemaan. Kertomuksen kepeä ja luonteva kulku ilman katastroofeja ja myöskin ilman pitkäveteisyyksiä, ei anna paljo mitään takertumisen aihetta sellaisille ilkeä- ja ahdasmielisille arvostelijoille, jotka mieluummin saivartelevat sanoja kuin antautuvat todellisen tunteen tai uuden aatteen valtaan. — —[78] Erään kolmannen lehden arvostelija mainitsi siitä, että se hyvän romaanin ominaisuuksiin yhdistää oppineitten tutkimuksien tärkeät tulokset, joten se tässäkin suhteessa on de Vignyn 'Cinq Mars' nimisen romaanin veroinen j.n.e."
Tarpeetonta on minun muuten tehdä selkoa kaikista niistä kirjoituksista, joihin tämä Mériméen romaani antoi aihetta ja joissa sitä arvosteltiin. Että niitä todellakin oli kosolta, sen näemme eräästä Beylen kirjeestäkin, jossa hän m.m. sanoo: "Je ne vois que vous en littérature", ja lisää, että "suivant moi, les grands hommes du Globe sont jaloux à vous".[79]
Tosiasia se muuten olikin, että Mérimée jo tähän aikaan alkoi olla sivistyneen yleisön lempikirjailija ja Pariisin salonkein mieluisimpia vieraita. Eikä hän seuraelämän huvituksia suinkaan tällä välin karttanutkaan. Hänellä näytti aina olevan aikaa yllin kyllin eivätkä toveritkaan tienneet, milloin hän ehti lukea niin paljo ja kirjoittaa. Kuin leikintekona ilmestyi häneltä toinen kirja toisensa perästä, joissa lukeneisuus, hienostunut äly ja taiteellinen aisti huomiota herättivät itse Goethe-vanhuksessakin.[80]
Kotonansa olikin Prosper aina tilaisuudessa näkemään ja seuraamaan taidetta sekä keskustelemaan sitä koskevista kysymyksistä. Itse hän jouto-aikoinaan myöskin innolla piirusteli ja maalaili milloin omaa mielikuvitustansa seuraten milloin taas tunnettujen mestarien tauluja mukaillen tai kopioiden.[81] Toverinsakin hän mieluummin haki taiteilijain, tiedemiesten y.m.s. joukosta kuin kaunokirjailijain keskuudesta; hän näet ei tahtonut harjoittaa runoutta ja taiteita ammattinaan, vaan huvituksenaan. Niinpä seurusteli hän, paitse ennemmin mainituissa perheissä, myöskin varakkaan taiteilijan J. R. Auguste'n salongissa ja että Auguste todellakin pani arvoa Mériméen harrastuksille, sitä osoittaa m.m. eräs kirje v:lta 1829, jossa hän pyytää tältä lainaksi erästä Géricault'n mukaan tehtyä harjoitelmaa. Rva Clarken luona oli hän tutustunut romanttisen koulun johtajaan maalaustaiteessa, Eugène Delacroix'han ja solminut hänen kanssaan ystävyyden liiton, joka vanhemmilla päivillä kuitenkin kylmeni. Tähän aikaan olivat he sentään erittäin hyviä ystäviä ja usein tapaamme me heidät yhdessä. Milloin on kysymys yhteisistä herkullisista päivällisistä parooni Maresten, kreivi de Viel-Castel'in, tri Koref'in (Beylen ja Heinen henkilääkärin) ja tunnetun englantilaisen lakimiehen Sutton Sharpen kanssa, milloin istuvat he Delacroix'n atelierissa keskustellen taidetta koskevista kysymyksistä, milloin taas yhteisen tuttavansa Hugon luona kuuntelemassa, kun tämä suuremmalle ystäväjoukolle lukee innostavia teoksiansa.[82]
Nämä puuhat eivät häntä kuitenkaan estäneet hoitamasta leipäopintojaan. Jo muutamia vuosia sitten — todennäköisintä on, että se tapahtui v. 1827 — oli hän suorittanut lakitieteellisen tutkintonsa licencié-arvon saavuttamiseksi, niin että hän asianajajana jo olisi kyennyt ammattimieheksi. Varakkaan miehen poikana ollen ei hän kuitenkaan pitänyt kiirettä viran hakemisessa, vaan täydenteli ja laajensi vain tietojaan kirjoitellen yksin ajoin kertomuksia.
Näihin aikoihin tehtiin hänelle myöskin mitä imartelevin tarjous, jonka hän kuitenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi katsoi parhaaksi hylätä. Seikka oli seuraava. Lahjoillaan ja hienolla käytöksellään oli hän voittanut kauneudestaan kuuluisan ja vaikutukseltaan mahtavan rva Récamier'n suosion.[83] Ampèren kanssa hän aika ajoin Récamier'n luona kävi tavaten siellä vastaanottoiltoina sekä vanhat ystävänsä rue de Bac'in varrelta (rva ja neiti Clarken) että melkoisen parven Pariisin sivistyneintä valiojoukkoa.[84] Sattui sitten syksyllä v. 1829 avonaiseksi sihteerin virka Ranskan lähettiläsvirastossa Lontoossa ja kun Mérimée oli tunnettu teräväksi ja lahjakkaaksi mieheksi ja sitä paitse osasi oivallisesti englannin kieltä, niin juolahti rva Récamier'lle mieleen koettaa tehdä hänestä valtiomies. Kun hän itse ei kuitenkaan katsonut voivansa kääntyä suorastaan Mériméen puoleen, puhui hän asiasta hyvälle ystävälleen Ampèrelle antaen tälle toimeksi kuulustella Mériméen mielipidettä. Ampère kirjoittikin asiasta entiselle koulutoverilleen,[85] mutta tämä hylkäsi tarjouksen valtiollisista syistä, kuten hänen kohtelias, mutta päättäväinen vastauksensa rva Récamier'lle osoittaa. Mielipiteiltään vapaamieliseen vastustuspuolueeseen kuuluvana, ei hän katsonut voivansa suostua — niin mieluinen kuin tuo tarjous muuten olikin — sellaisen vanhoillisen hallituksen ja ministeristön palvelukseen, joka nyt Polignac'in turvissa oli valtaan päässyt ja vasten kaikkia ajan vaatimuksia asettunut. Ja siihen se asia sitten raukesi.[86]
Ettei rva Récamier kuitenkaan pahastunut Mériméen hylkäävästä vastauksesta ja että he edelleen ystävällisesti seurustelivat keskenään, sen näemme eräästä Mériméen kirjeestä, jossa tämä hänelle tiedustelee Hugolta pilettiä Hernanin kuuluisaan ensi näytäntöön.[87]
Valtiollista menestystään ei Mérimée näihin aikoihin sen enempää ajatellut. "Chronique du temps de Charles IX" oli hänestä tehnyt muotikirjailijan ja hän tahtoi nyt tämän aseman toistaiseksi säilyttää jatkamalla ahkerasti kaunokirjallista tuotantoaan. Mutta turmelemaan mainettaan jollakin pitemmällä ja mahdollisesti epäonnistuneella tuotteella oli hän liian viisas. Novellin alalla olikin sitä vastoin aina helpompi pysyä aineensa täydellisenä herrana ja säilyttää se taiteellinen sopusuhtaisuus, joka läpi vuosisatojen on ollut kaikkien tositaiteellisten kirjailijain päämääränä. Romanttikojen heikot puolet alkoivat jo vähitellen pistää silmiin heidän hölläperäisissä ja muodottomissa tuotteissaan. Mérimée oli jo aikoja sitten sen huomannut, eikä hän lyhyen kirjallisen toimintansa ajalla ollut paljo koskaan heidän synteihinsä siinä suhteessa langennut. Koko hänen luonteensa ja taidekäsityksensä sotikin kaikkea muodotonta ja epäsuhtaista vastaan. Senpä vuoksi näemmekin hänen vähitellen heittävän pois viimeisetkin tähteet romanttisen suunnan vaikutuksesta ja keskittävän kertomuksensa lyhyiksi, sopusointuisiksi ja jännittäviksi novelleiksi. Keskellä kiivainta ottelua pysyy hän näin sivistyneen yleisön suosikkina ja pian ovat akateemikot valmiita mainitsemaan häntä esimerkkinä oikeasta kirjailijasta.