Kun Pariisissa v. 1829 perustettiin eräs uusi vapaamielinen aikakauskirja nimeltä Revue de Paris, kääntyi sen toimitus melkeinpä ensimmäiseksi Mériméen puoleen saadakseen tämän suositun salonkikirjailijan avunantajoihinsa liitetyksi. Mérimée suostuikin ehtoihin ja kirjoitti aikakauskirjaa varten Mateo Falcone'nsa, joka on vain parikymmentä sivua pitkä, mutta joka arvelematta on luettava maailmankirjallisuuden parhaimpiin tuotteihin novellin alalla. Samoin kuin Carvajal'issa oli Mérimée tässä pientä anekdoottia hyväkseen käyttänyt ja luonut siitä mestarillisen luonne- ja tapakuvauksen, jossa noiden harvapuheisten, vaan päättäväisten korsikalaisten näemme toimivan niin selvästi kuin kristallin läpi heitä katselisimme.
Mérimée oli parhaimmalla kertomuksellaan alkanut. Kokonainen sarja novelleja ilmestyi häneltä nimittäin kyllä samaisessa revue'ssä vielä samana vuonna, mutta ainoastaan yksi niistä — L'enlèvement de la redoute — voi taiteellisessa ja voimakkaan selvässä objektiivisessa esityksessä kilpailla Mateo Falcone'n kanssa. Toiset sitä vastoin — Vision de Charles XI,[88] Tamango,[89] La perle de Tolède — ovat kyllä nekin tavallaan hyviä novelleja, mutta kuitenkin ala-arvoisempia. Tavattoman tuottelias Mérimée muuten näinä aikoina oli. Kuuluisan vallankumousvuoden alkupuoliskolla julkaisi hän näet Revue de Paris'ssa etevät novellinsa La partie de trictrac ja Le vase étrusque, jotka kumpikin ovat merkillisiä sen kautta, että hän niissä osotaksen täydelliseksi realistiksi käsitellen tavallisia aiheita nykyaikaisesta elämästä. Viimeksi mainitun novellin kautta, jossa hienolla sielutieteilijän kynällä ja aistilla on analyseerattu turhanpäiväisesti mustasukkaisen rakastajan tunne-elämää, joutuivat Mériméen kertomukset, jotka muuten eivät juuri ole lapsia ja tyttäriä varten, Pariisin hienoimpienkin ylimystönaisten budoaaripöydille.
Mutta tähän novellisarjaan ei hänen senaikuinen tuotteliaisuutensa vielä suinkaan rajoittunut. Milt'eipä yksin ajoin yllämainittujen kertomusten kanssa ilmestyi häneltä nimittäin hauska ivanäytelmä Les mécontents, jossa hän purevalla satiirillaan ivaili pelkurimaisia valtiollisia vehkeilijöitä, sekä nuo pirteät espanjalaiset pikkukappaleet L'Occasion ja Le Carrosse du S:t Sacrement, jotka löydämme Clara Gazul'in toisessa painoksessa vuodelta 1830.[90]
Olot olivat muuten tällä välin käyneet uhkaaviksi ja hallitus kärsimättömän vanhoilliseksi. Théâtre français'n ei sallittu näytellä Hugon kappaletta Marion de Lorme, jossa kuningas vainusi hyökkäyksiä häntä itseään vastaan; tavallaan vapaamielinen Martignac'in ministeristö sai väistyä Polignac'in ja de la Bourdonnaye'n tieltä, kamarit hajoitettiin jo heti istuntoaikakauden alussa j.n.e. Tietysti ei tämä tukehduttava pimentolaispolitiikka vaikuttanut muuta kuin herätti kaikissa vapaamielisissä mitä suurinta paheksumista. Nuorisokin, jota romanttinen suunta oli taivuttanut keskiajan ja kuningasvallan ihailemiseen, alkoi sentään jo nuorten vapaamielisten valtiomiesten, etupäässä globelaisten, yllytyksistä herätä ja huomata, että vapaus oli todellakin vaarassa. Tuli sitten lisäksi Hugon näytelmä Hernani, joka jonakuna muuna aikana varmaankin olisi mennyt ohi vähäisemmällä rymyllä, vaan joka näinä levottomuuden päivinä suuresti enensi mielten kiihoitusta. En tahdo syrjäytyä tekemään selkoa tästä nuorten romanttikojen ratkaisevasta voitosta — itse Théâtre français oli näet täten antautunut heidän palvelukseensa — ja Hugon suuresta triumfista, jonka sitä paitse voinee olettaakin tunnetuksi.[91] Useat käsittivät joko tahallaan tai bona fide tämän näytäntöillan valtiolliseksi tapahtumaksi, ja vakaisimmatkin sanomalehdet (esim. Débats ja Globe) käyttivät tilaisuutta purkaakseen sappeansa Polignac'ia ja de la Bourdonnaye'tä vastaan. La Quotidienne, ministeriläinen lehti, koettaa kyllä luulotella itselleen ja lukijakunnalleen, että "olkoonpa Hernanin esitys mistä merkityksestä tahansa kaunokirjallisuuden tasavallalle, Ranskan monarkkiaa se ei kuitenkaan voi häiritä". Epäilemättä ei sillä mitään ratkaisevaa valtiollista vaikutusta ollutkaan, mutta mieliä se kaikissa tapauksissa vallankumousta varten aika lailla kypsytti ja kiihoitti.
Uhkaavista enteistä huolimatta julkaistiin 26 p. heinäkuuta v. 1830 nuo kuuluisat asetukset painovapauden lakkauttamisesta, eduskunnan hajoittamisesta ja vaalijärjestyksen mielivaltaisesta muutoksesta. Varomattomampaa toimenpidettä ei juuri voinut ajatella: revolutsiooni puhkesi ilmiliekkiin jo 28 päivänä ja kolmipäiväisen kiivaan ottelun perästä oli kuningas Kaarle X:n hallituskausi loppunut. Eduskunta ja äkkiä muodostettu väliaikainen hallitus muutteli perustuslakia vapaamieliseen suuntaan ja valitsi kuninkaaksi Orleans'in herttuan, "kansalaisen" Louis Philippen, joka ainakin alussa seurasi vapaamielisempiä periaatteita.
Heinäkuun vallankumouksen hirmutöitä ja katutappeluja ei Mérimée kuitenkaan ollut näkemässä. Toukokuussa v. 1830 oli hän nimittäin jo jättänyt rakkaan Pariisinsa matkustaakseen Espanjaan, joka samoin kuin Kreikkakin jo varhaisen nuoruuden päivinä oli kangastanut hänen silmissään kuin joku ihana toivojen maa. Espanjalaisten kirjallisuutta oli hän milt'eipä enin rakastanut, Calderonit, Lope de Vegat ja Cervantesit alkukielellä lukenut, espanjalaisia näytelmiä ja oloja oli hän ensimmäisessä teoksessaan käsitellyt ja Espanjan kansassa näki hän parhaiten toteutuneena ihanteensa miehuullisesta, kuolemaa halveksuvasta ja hienokäytöksisestä miehestä sekä tulisen intohimoisesta ja sulavasta naisesta.
Nyt kun hänen unelmansa vihdoinkin toteutui, ei hänellä kuitenkaan Sevillan mustasilmäiset kaunottaret mielessä pyörineet. Juuri oli nimittäin äkisti päättynyt eräs monivuotinen rakkaudensuhde, joka Mériméelle oli monta onnellista hetkeä tuottanut. Jo nuorena oli hän kovasti rakastunut erääseen häntä itseänsä hiukan vanhempaan, mutta vielä sangen ihanaan rouvaan, jonka hän usein tapasi muutaman protestanttisen pankkiirin salongissa. Pian olivat rakastavaiset kirjeenvaihdossa. Mutta sattumalta sai rouvan puoliso käsiinsä yhden kirjeistä, ja seuraus oli kaksintaistelu Mériméen ja hänen välillä.[92] Siitä huolimatta jatkui luvatonta suhdetta vielä vuosikausia, kunnes se yht'äkkiä ratkesi. "Profonde fut la blessure que lui causa cette brusque rupture", tietää kreivi d'Haussonville tästä kertoa. Hän sanoo myöskin puhutelleensa henkilöä, joka oli nähnyt muutamia Mériméen rakkaudenkirjeitä tältä ajalta, ja oli tämä vakuuttanut "qu'elles contenaient l'expression d'une tristesse réelle". Miten koko jutun laita oikeastaan oli ja mistä syistä ero tapahtui, siitä ei minulla tarkempaa tietoa ole. Ehkä oli kysymys naimisista tai jostakin sellaisesta. Siihen luuloon antaa nimittäin aihetta seuraava kohta eräästä Mériméen kirjeestä myöhäisemmiltä ajoilta, joka mielestäni ei voi muuta tarkoittaa kuin tätä samaista lemmen suhdetta:
"J'allais être amoureux quand je suis parti pour l'Espagne. La personne qui a causé mon voyage n'en a jamais rien su. Si j'étais resté, j'aurais peut-être fait une grande sottise, celle d'offrir à une femme digne de tout le bonheur dont on peut jouir sur terre, de lui offrir, dis je, en échange de la perte de toutes les choses qui lui étaient chères, une tendresse que je sentais moi-même très inférieure au sacrifice qu'elle aurait peut-être fait".[93]
Kaikissa tapauksissa on minusta jotenkin selvää, että Mérimée lähti matkalleen haihduttaakseen surujaan ja entisiä muistojaan. Samaa vakuuttaa d'Haussonvillekin: "Pour secouer la tristesse que lui avait laissée cette aventure, Mérimée entreprit un voyage en Espagne etc."[94] Ehkä oli hänen matkallaan sentään joku muukin käytännöllinen tarkoitus. Sitä osottaisivat tavallaan seuraavat lauseet eräästä vanhemman Mériméen kirjeestä: "Mon fils vient de faire un voyage de cinq mois en Espagne. Je l'avais chargé de prendre quelques notes sur les plus anciens traités de peinture…"[95]
Niinkuin jo tästäkin näemme viipyi Mérimée ulkomaanmatkallaan noin viisi kuukautta. Kun heinäkuun vallankumous tapahtui, oleskeli hän par'aikaa Madridissa, mistä hän suurella riemastuksella ja runsailla toiveilla tervehti vapaamman ajan koittoa. Ylipäänsä ei hän kuitenkaan malta olla mistään pientä pilaa laskematta, ja niinpä kirjoittaa hän eräässä kirjeessä tästäkin verisestä tapauksesta tavalliseen leikilliseen tapaansa: "J'ai passé à Madrid quinze jours de plus que je n'en avais l'intention, à cause de farces que vous avez jouées là-bas. Je voulais revenir aux premières nouvelles, mais les lettres de mes parents m'ont appris que tout était tranquille. Je ne me console pas d'avoir manqué un spectacle qui ne se donne que tous les mille ans. Voilà deux représentations que je manque: la première pour être né un peu trop tard (tarkoittaa vallankumousta 1789) et l'autre [représentation extraordinaire, à notre bénéfice] pour ce malheureux voyage d'Espagne. Si je restais plus longtemps dans ce pays-là, peut-être verrais-je l'équivalent du spectacle dont vous avez joui".[96]