Tämä toivo ei hänelle tosin toteutunut. Mutta espanjalaisissa härkätaistelijoissa sai hän kuitenkin ihailla niitä ominaisuuksia, jotka aina ovat kuuluneet hänen miesihanteeseensa, nimittäin uljuutta, intohimoa ja — kylmäverisyyttä. Todellisella nautinnolla hän kuvaakin noita kuuluisia härkätaisteluja pelkäämättömine toreadooreineen ja verenhimoisine katsojineen vilkkaissa kirjeissä Revue de Paris-lehteen, jossa ne syksyllä v. 1830 julkaistiin nimellä "Lettres adressées d'Espagne au Directeur de la Revue de Paris". Näissä kirjeissä, joissa kirjoitustapa muuten on selvä, luonteva ja levollinen niinkuin Mériméen novelleissakin, käsittelee hän pelkästään pöyristyttäviä asioita kertoen milloin härkätaisteluista, milloin ryöväreistä, milloin hirttämisistä tai noita-akoista. Alussa pelotti häntä, sanoo hän itse, ettei hän tyynesti ja kylmäverisesti voisi nähdä verivirtoja vuotavan ja että hän täten joutuisi sikäläisten karaistujen tuttaviensa naurunalaiseksi. Vaan pian hän tähän veriseen leikkiin sentään tottui ja ennen pitkää oli hän jo härkätaistelujen väsymättömimpiä katselijoita. Seikkaperäisesti ja jännittävästi kuvaa hän ranskalaisille lukijoilleen tämän hengenvaarallisen huvituksen antaen omasta puolestaan seuraavan kauniin tunnustuksen:
"Ei mikään murhenäytelmä maailmassa ole mieltäni näin kiinnittänyt. Espanjassa ollessani en ole ainoatakaan härkätaistelua laiminlyönyt ja punastuen on minun tunnustaminen, että pidän enemmän taisteluista, joissa jompikumpi — jää kuoliaana paikalle, kuin sellaisista, joissa härkiä vain ärsytetään".[97]
Lievempiä asioita eivät hänen kaksi seuraavaakaan kirjettänsä käsittele. Toisessa on hän tahtonut asettaa "hermostonsa koetteelle" ja mennyt katsomaan erään rikoksentekijän hirttämistä, josta hän antaa mitä vilkkaimman kuvauksen väittäen tuon raukan todelliseksi marttiiraksi; toisessa taas juttelee hän hauskalla novellistin kynällä Andalusian ryöväreistä, joista tehdään mitä viehättävimmät ja romanttisimmat ilmiöt. "Melkein häpeällä" tunnustaa hän kuitenkin, ettei hän ole heistä ainoaakaan kohdannut. Mutta kuullut on hän heistä paljo, ja varsinkin kuvataan kuuluisa ryöväripäällikkö José Maria kaikkialla sivistyneeksi, uljaaksi ja jalomieliseksi. Eikä ryövärin ammatti hänestä ollutkaan halveksittava Espanjassa, sillä siellä "c'est faire l'opposition, c'est protester contre des lois tyranniques".
Tietysti on suuri osa kaikesta tästä julmuuden halusta pelkkää koketteriiaa Mériméen puolelta. Mutta yhdenmukaista hänen muun kirjallisen aistinsa kanssa on se kaikissa tapauksissa ja epäilemättä on siinä joku määrä omituista hänen koko luonteellensakin,
Espanjassa olonsa koetti hän muuten tehdä niin monipuolisesti hyödylliseksi kuin mahdollista. Yksi hänen pääpyrintöjään oli edistyminen espanjankielessä, jota hän kyllä jo ennestäänkin tavallisen hyvästi osasi. Ennen pitkää oli hän matkoillaan Kastiliassa ja Andalusiassa oppinut näiden maakuntain murteetkin niin hyvin, että hän ilman vaikeuksia voi keskustella talonpoikain kanssa heidän elämästään ja tavoistaan. Kieliopintojensa ohessa koetti hän laajentaa taiteellisiakin tietojansa niin paljo kuin mahdollista tutkien milloin Madridin rikkaita taidekokoelmia, milloin taas Alhambran, Sevillan tai Granadan historiallisia muistomerkkejä.
Useita hauskoja ja tulevaisuudellensa merkillisiä tuttavuuksia hän tällä matkallaan niinikään solmi. Tärkein näistä oli epäilemättä hänen tutustumisessa kreivi Montijon perheeseen. Mutta ei hän silloin voinut edes aavistaakaan, että se 4-vuotias pikku Eugénie, jota hän Montijon luona Granadassa polvillaan hypitteli, parin kymmenen vuoden päästä istuisi Ranskan hallitsijan rinnalla keisarinnan kruunua kantaen. Kaikissa tapauksissa oli täten alku ja perustus laskettu sille uskolliselle ja lujalle ystävyydelle, jonka Mérimée hamaan kuolemaansa saakka säilytti Montijon perhettä ja erittäinkin "pikku Eugénietä" kohtaan. Miten tämä puolestaan hänen ystävyytensä palkitsi, sen saamme myöhemmin nähdä.
Kun hän syksyllä — luultavasti marraskuun lopulla — palasi takaisin Pariisiin, olivat valtiolliset olot siellä suuresti muuttuneet ja hänen ystävänsä globelaiset istuivat määräävinä henkilöinä hallituksessa. Mikä luonnollisempaa kuin että nämä heti häntäkin muistivat; eikä hän vielä ehtinytkään tointua ihanista matkamuistelmistaan ennen kuin hän jo oli määrätty kabinettipäällikön virkaan kreivi d'Argout'n johtamassa meriasiainministeristössä. Entiset kirjailijan ja salonkiherran vapaat päivät olivat siis lopussa ja nuori (27-vuotias) Mérimée joutuu nyt uusiin oloihin ja erilaisiin suhteihin, joissa hänen olentonsa puheessa ja käytöksessä ennen pitkää saa tuon hänen miehuutensa päiville niin omituisen tyynen, kylmän ja iroonisen englantilaisen diplomaatin leiman.
V.
Niinä muutamina vallankumouksen jälkeisinä päivinä, joina "kansalaiskuningas" Louis Philippe vielä kantoi sijaishallitsijan vaatimattomampaa nimeä, nähtiin useissa keskuskaupungin nurkissa Pariisissa pienenlainen ilmoitus, jossa eräs "ancien auditeur au conseil d'état" kehoitti kansaa tarjoamaan Ranskan kruunua "Orleansin herttualle ja hänen kuoltuaan hänen vanhimmalle pojalleen, jos tämä kelpaavaksi katsotaan". Huomasivatko asianomaiset koko kehoitusta, sitä en tiedä, mutta kahdeksan päivää myöhemmin (9 p. syyskuuta 1830) luettiin kaikkialla väliaikaisen hallituksen julistus, jonka mukaan "kansalainen Louis Philippe oli kansan tahdosta Ranskan kuninkaaksi valittu".
Se "entinen valtioneuvoston auditööri", joka näin pian näki toiveensa toteutuvan, ei ollut kukaan muu kuin Rouge et Noir'in tekijä Henri Beyle. Hän oli nyt muutamia vuosia elättänyt itseänsä Pariisissa kirjoittelemalla sanomalehtikyhäyksiä ja vastamainittua sielutieteellistä romaaniansa kärsien ainakin parina viime vuonna mitä suurinta puutetta.[98] Nyt näytti sentään hänelle samoin kuin Mériméellekin suosiollisempi aika koittavan, kiitos olkoon uudelle sisäasiainministerille Guizot'lle ja finanssiministerin apulaiselle Thiers'ille. Melkein yksin ajoin nimitettiin molemmat ystävykset valtion virkoihin, Beyle konsuliksi ensin Triest'iin, sittemmin Civita-Vechiaan ja Mérimée meriasiainministerin, kreivi d'Argout'n kabinetin päälliköksi.[99]