Mitään suoranaista valtiollista merkitystä ei tällä toimella tietysti ollut, sillä olihan hän ainoastaan hallituksen toimitusmiehiä. Mutta että tunnettu vapaamielinen, joka vasta ikään oli kieltäynyt lähetystösihteerin virasta Lontoossa, nimitettiin tällaiseen virkaan, oli kuitenkin jonkunlaisena todistuksena siitä väristä, johon heinäkuun hallitus ainakin alussa tunnustausi. Sangen vähätöinen, vaikka sentään hyväpalkkainen, tämä virka muuten oli, johon Mérimée nyt ilman pienintäkään omaa ponnistusta oli päässyt.[100] Taiteen, kirjallisuuden ja tieteen viljelemistä varten jäi hänelle aikaa yllinkyllin niin hyvin meriasiain kuin kaupan ja sisäasiain ministeristöissä, joihin molempiin hän kreivi d'Argout'a seurasi, tullen nimitetyksi edelliseen 13 p. maaliskuuta v. 1831 ja jälkimmäiseen 30 p. joulukuuta 1832.
Sen verran vaikutti aseman muutos kuitenkin Mériméen ulkonaisiin suhteisiin, että hänen entinen seurustelupiirinsä jossakin määrin muuttui ja laajeni. Cénaclen iltamat kävivät ikäänkuin itsestään yhä harvinaisemmiksi ja vaikka hän kyllä toisinaan ilmestyikin nuorten taiteilijain ja kirjailijain yhteiseen kokouspaikkaan Café de Paris-ravintolaan, niin kylmeni hänen välinsä useihin cenaclelaisiin melkeinpä huomaamatta.
Muutamien kanssa heistä hän kuitenkin yhä edelleen ylläpiti virkeää seurustelua. Sellaisia olivat varsinkin Sainte-Beuve, jonka kanssa Mérimée aina on pysynyt mitä ystävällisimmissä väleissä, Hugo, Delacroix, Alfred de Musset, Devérian veljekset ja Béranger. Kun ministeri d'Argout v. 1832, jolloin "Le roi s'amuse" oli jätetty Théâtre français'n johtajalle kreivi Taylor'ille, pyysi saada ennakolta silmäillä tätä "vaarallista" näytelmää ja persoonallisesti puhutella sen hurjapäistä tekijää, oli se Mérimée, joka hänelle Victor Hugon esitti, samoin kuin hän joku aika sitten oli hänet Beylellekin esittänyt. Eräänä iltana (1830) oli hän nimittäin tahallaan kutsunut luokseen Sainte-Beuve'n, kreivi de Viel-Castel'in, Hugon ja — Beylen, joka ei koskaan ole voinut kärsiä Hugon retoriikkaa. Vuosisatamme suurin romanttiko ja ensimmäinen, todellinen realisti, jotka yleisen innostuksen vallassa kuitenkin olivat rinnakkain yhteistä vihollista vastaan sotineet, tapasivat täällä toisensa ensi kerran. Sainte-Beuve kertoo tästä yhtymästä eräässä kirjeessään m.m. seuraavaa: "Quelle singulière soirée! Hugo et Stendhal, chacun comme deux chats sauvages, de deux gouttières opposées, sur la défensive, le poils hérissés et ne se faisant la patte de velours qu'avec de précautions infinies: Hugo plus franc, plus large, ne craignant rien, sachant qu'il avait affaire dans Stendhal à un ennemi des vers et de l'idéal et du lyrique; Stendhal plus pointu, plus gêné et (vous le dirai-je) moins grand nature en cela. Mérimée qui avait ménagé le rendez-vous, ne la rendait peut-être plus facile et n'aidait pas à rompre la glace; elle ne fut jamais brisée ce soir-là".[101] Ja tuskinpa heidän välinsä vastaisuudessakaan lie parannut.
Nyt se muuten alkoikin jo selvään osoittautua, kuinka tuiki eriluontoiset käsitteet oli sekoitettu tuohon yleisesti käytettyyn nimitykseen romanttiika. Yhteistä ei näet oikeastaan ollut koskaan ollutkaan muu kuin halu vastustaa kangistunutta klassillisuutta ja sotia sovinnaisuuden sääntöjä vastaan, kuten Villemain jo v. 1825 oli lausunut: "Le romantisme pratique est une coalition animée d'intérêts divers, mais qui a un bout commun, la guerre aux règles, aux règles de conventions".[102] Minne päin Mériméen kehitys oli käyvä, sen voi arvata, kun tiesi missä määrin Beyle oli häneen vaikuttanut. Sitä paitse osottivat sellaiset kertomukset kuin "L'enlèvement de la redoute", "La partie de trictrac" ja varsinkin "Le vase étrusque" ihan selvää vierautumista niistä periaatteista, joita n.k. romanttisen koulun vasemmistolaiset ovat te'elmissään seuranneet. Näissä novelleissaan osotaksen Mérimée nimittäin jotenkin puhdaskarvaiseksi realistiksi. Ainakin voimme täydellä syyllä sanoa, että hänen taiteessaan v:n 1830 vaiheilla tapahtuu huomattava käänne realismiin päin. Tällä en tarkoita, että hän ennenkään olisi tehnyt itseänsä syypääksi liian höysteisen ja retoorillisen kielen käytäntöön, tarkoitan vain, että hän aineitansa valitessa nyt mieluummin liikkuu todellisuuden ja nykyisyyden perustuksella.
Beyle oli kuitenkin nyt muuttanut pois Pariisista, ja vietti ikäviä päiviä syrjäisessä Civita-Vechiassa, mistä hän vasta 1836 palasi sinne kolmeksi vuodeksi takaisin. Erään toisen hyvän ystävän oli Mérimée menettänyt ijäksi. Keskellä vuotta 1828 oli nuori ja etevä kasvientutkija Victor Jacquemont matkustanut tutkimusmatkalleen Intiaan ja joulukuussa 1832 hän jo kuoli Bombayssa 31 vuoden vanhana.
Vaikka Mériméen ja Delacroix'n esteetilliset käsitykset ainakin käytännöstä päättäen olivat kovin erilaiset ja vaikka hän usein moittiikin lahjakasta maalaajaa huolimattomasta piirustuksesta ja epävarmoista ääriviivoista, pysyivät he kuitenkin kau'an parhaina ystävinä. Mérimée tunnusti nimittäin aina kernaasti hänen "grandes qualités de verve et d'imagination", joitten hän luuli parhaiten soveltuvan monumenttaaliseen maalaukseen.[103] Koko Delacroix'n myöhempi tuotanto[104] osottaakin kuinka oikeassa Mérimée oli häntä näin arvostellessaan. Että Delacroix muuten pani suurta arvoa Mériméen mielipiteille taidetta koskevissa kysymyksissä, sitä todistavat m.m. eräät Ph. Burtyn hallussa olevat paperit, jotka sisältävät hänen muistoonpanojaan näitä ajoilta. Kaikin puolin hyväksyvällä tavalla mainitsee hän tässä nimittäin Mériméen määrittelyn taiteesta ylipäänsä ["l'art s'est l'exagération à propos">[ ja useista erityisistä kysymyksistä taiteen alalla.[105] Yhteistä oli näillä ystävyksillä myöskin se, että kumpikin olivat hienoja salonkiherroja ja peittivät kaikki tunteensa ja liikutuksensa "hinter der kühlen Haltung und den abgeschliffenen Manieren des Weltmannes", kuten taidehistorioitsija Meyer Delacroix'sta sanoo.[106]
Mériméen mieleisimpiä miehiä oli myöskin Ranskan ehkä hienoin ja taiteellisin lyyrikko Alfred de Musset, joka näinä aikoina vasta oli muutamia vuosia yli kahdenkymmenen vanha. Mielipiteiltään oli hän kuitenkin jo kypsä kuin täysi mies, käytökseltään ja tavoiltaan täydellinen ylimys ja salonkimainen gentleman, joka yhtä vähän kuin Mérimée tahtoi olla tekemisissä takkutukkaisten boheemikirjailijain ja runoilijain kanssa. "Il ne fallait pas l'humilier en lui rappelant qu'il était un grand poète, ce mondain irréprochable. Il n'aimait pas les gens de lettres, sinon ceux de la coeur dont il se croyait quelque peu par ses façons cavalières et hautaines. Il avait horreur du débraillé dans sa personne comme dans son oeuvre et il n'y avait pas de visage plus calme que celui de Musset", kirjoittaa hänestä eräs hänen aikalaisistaan.[107] Ja ellemme ota lukuun sitä seikkaa, että Musset kirjoitti useimmat teoksensa runomitalla, Mérimée taas jokaisen rivin suorasanaisessa muodossa, ovatkin heidän luonteensa useissa suhteissa sukulaisia. Molemmilla sama hieno taiteellinen aisti, sama sattuva, kuvaava ja yksinkertainen kieli, sama epäilijän maailmankatsanto ja totuuden halu. Musset olikin "Théâtre de Clara Gazul'in" suuri ihailija, sitä osottavat kyllin hänen esikoisensa "Contes d'Espagne" samoin kuin hänen tunnetut kauniit säkeensä Mériméen kunniaksi.[108] Ja kun "La coupe et les lèvres" sekä "A quoi rêvent les jeunes filles" valmistuivat, oli tietysti Mériméekin siinä pienessä seurueessa, jolle runoilija nämä julkaisemattomat te'elmänsä v. 1832 luki. Seurue oli ylipäänsä sama, joka oli ollut kuuntelemassa Musset'n "espanjalaisia kertomuksiakin". Tällä kertaa olivat useimmat jotenkin kylmiä. Mérimée oli ainoa, joka lähestyi runoilijaa ja kuiskasi hänelle hiljaa; "Tehän olette edistynyt tavattomasti; tuo pieni huvinäytelmä minua varsinkin äärettömästi miellyttää".[109] Nähtävästi on heidän hyvä välinsä säilynyt siihen saakka, kunnes tuoni nuoren, tunteellisen runoilijan korjasi (k. 1857), sillä ainakin olivat he vielä kuusi vuotta sitä ennen vilpittömiä ystävyksiä. Klassikkoja peljäten eperoi näet Musset silloin asettua ehdokkaaksi Akatemiaan, mutta taipui siihen kuitenkin Mériméen kehoituksesta; kuten tunnettu, ei hänen tarvinnutkaan sitä katua.[110]
Yhtä usein kuin Delacroix'n luona nähtiin Mérimée istuvan veljesten Achille ja Eug. Devérian atelieerissa arvostelemassa heidän taulujaan ja keskustelemassa kirjallisuudesta ja taiteesta. Mielellään häntä veljekset kuuntelivatkin, varsinkin kun hän innostui oikein puhumaan lempikansastaan espanjalaisista, heidän tavoistaan ja kauneista kaupungeistaan.
"L'Espagne vient de nous rendre Mérimée qui, l'ayant parcourue seul et en tous sens, ne voit qu' Espagne, Alhambra, Grenade, Burgos et combats de taureaux; il est admirable à entendre conter les moeurs de ces gens là", kirjoittaa Achille Devéria helmikuussa v. 1832 ystävälleen taidemaalaaja Claude L. Zieglerille.[111]
Epäilemättä on meidän kiittäminen juuri näitä iltamia siitä onnistuneesta kuvasta, jossa A. Devéria esittää meille miehuutensa parhaimmassa ijässä (29 v.) olevan Mériméen istuvassa asennossa, yllään pitkä englantilainen redingote à la Goethe, ja kaulassa ajanmukainen "fadermördare", siihen kuuluvine kaulahuivineen. Tukka on hänellä tässä, kuten kaikissa muissakin muotokuvissa, joita olen nähnyt, pitkä, suortuvainen ja jotenkin tuuhea, kasvot sileiksi ajetut, suu hienossa ivahymyssä ja katse terävä ja tutkiva. Mielestäni on hän tässä Tourneux'n toimesta litografieeratussa kuvassa juuri sellainen, joksi hänet kuvailee, kun on lukenut hänen espanjalaiset kirjeensä ja kertomuksensa. Tällaisena näyttääkin häneen täydellisesti sopivan se arvostelu, jonka kuuluisa kuvanveistäjä David d'Angers hänestä antaa. Taiteilijan suhteesta Mériméehen olen ylempänä jo puhunut. Pierre Lebrun'in salongissa tutustuivat he toisiinsa. Nähtävästi teki Mérimée kuuluisaan taiteilijaan syvän vaikutuksen, koskapahan tämän päiväkirjassa tapaamme seuraavan lausunnon hänestä: