"Mérimée parle peu. Il joue avec un album, insoucieux de tout ce qu'il dit, affectant les manières d'un sceptique et d'un homme blasé, mais observant néanmoins les détails avec une extrême finesse. Une certaine timidité, une retenue qui perce toujours à travers l'aplomb que lui fait prendre son excessive confiance dans son mérite, forment le fond de son caractère. Mérimée examinait les traits de Lebrun, et l'on pouvait deviner qu'il analysait les lignes froides d'un visage trop régulier pour que la passion poétique ait passé par là".[112]
Samaan suuntaan käy sekin arvostelu, jonka hänestä antaa aikoinaan hyvinkin tunnettu kirjailijatar rva Ancelot, "Marie on Trois époques" y.m. huvinäytelmäin ja romaanein tekijä. Rva Récamier'n ja varsinkin "taiteilijakuninkaan", parooni Gérardin luona oli rva Ancelot usein tilaisuudessa tapaamaan sekä Beylen että Mériméen, jotka molemmat näyttävät olleen kertojan lemmikkejä. Annan sananvuoron nyt hetkeksi hänelle:
"Heti sinne (Gérardille) tultuani ympäröivät he minut ja vaikka usein istuttiinkin seuraavan päivän aamuun — aina viivyttiin nimittäin yli puoliyön — pysyi keskustelu sentään koko ajan vilkkaana ja hauskana pienessä piirissämme. Mutta olikin siellä miellyttäviä seurakumppalia! 1:o) hra Mérimée, jonka kekseliäille, alkuperäisille ja luonteville mielipiteille sattuva arvostelukyky, yksinkertainen ja sievä esitystapa sekä syvä totuuden tunne soi niin vakuuttavan voiman; sitten 2:o) Eugène Delacroix, jonka lempeä ja hieno keskustelu ilmaisi niin paljo herttaisuutta ja hillittyä malttia kuin hänen taiteilijaneronsa lentoa, tulta ja innostusta; 3:o) tuo erittäin miellyttävä ja hurmaava (charmant) parooni de Mareste, jonka leikilliset ja hyväntahtoiset sukkeluudet aina säilyttivät vanhan hyvän aistin paremmilta ajoilta, — — — — sekä lopuksi Beyle eli Stendhal, jonka lystikkäästä pirteydestä ei kellään voi aavistusta olla. Kas siinä tämän erinomaisen hauskan keskustelun pääasialliset ylläpitäjät. Mérimée ja Beyle ottelivat usein ja nämä keskustelut ne olivat — jatkaa rva Ancelot — inimitables par l'originalité tout à fait opposée de leur caractère et de leur intelligence, qui faisait valoir l'un par l'autre et élevait par la contradiction, à leur plus grande puissance, des esprits d'une si haute portée! — Beyle innostui kaikesta ja tuhannet tunteet vaihtelivat hänessä muutamien minuuttien kuluessa. Ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta ja välinpitämättömäksi; mutta surunsa peitti hän usein leikillisyyden ta'a eikä hän koskaan ollut iloisempi kuin sellaisina päivinä, joina hänellä oli ollut pahoja vastuksia. Mériméen huolettoman kylmä ja kepeä iva häntä sentään toisinaan häiritsi ja sai hänet ymmälle; mutta kun hän siitä taas selvisi, pulppusivat hänen sukkeluutensa yhä alkuperäisempinä ja voimakkaampina."[113]
Olen tahallani painattanut tämän pitkän otteen, koska rva Ancelot tunnetulla sujuvalla kynällään tässä kuvailee juuri niitä miehiä, joiden kanssa Mérimée ehkä eniten seurusteli näinä aikoina. Tuttavia tällä kyllä oli hyvinkin paljo, mutta vähä sellaisia, jotka todella olisivat voineet kehua olevansa hänen lähempiä ystäviään. Ystävyydestä onkin Mériméellä aina ollut sangen korkea ajatus, sitä osottavat sekä hänen kirjeensä että myöskin n.k. Librin juttu, josta edempänä tulen selkoa tekemään. Mutta näiden uskottujensa arvostelusta hän olikin arka, ainoastaan näille oli hän avonainen ja sydämmellinen;[114] maailman edessä esiytyi hän sitä vastoin jo näihin aikoihin suljettuna, kylmänä ja ivallisena, jonka vuoksi häntä yleisesti pidettiinkin tunteettomana ja itsekkäänä.[115]
Paitse muutamia pienempiä novelleja ja arvosteluja eri sanomalehdissä[116] ilmestyi Mériméeltä juuri näihin aikoihin uusia ja korjattuja painoksia entisistä teoksista. Niinpä Jacqueriesta (ynnä Carvajal'ista) toinen painos v. 1829 ja kolmas v. 1832, Clara Gazul'ista v. 1830 ja Chronique de Charles IX:stä v. 1832.
Kaikkien näitten teosten kansilehdillä oli tekijänä mainittu "l'auteur du Théâtre de Clara Gazul". Mutta kun v. 1832 Fournier'n kustannuksella ilmestyi kokoelma ennen julkaistuja novelleja nimeltä "Mosaïque recueil de contes et de nouvelles", niin seisoi nimilehdellä "Prosper Mérimée auteur du Théâtre de Clara Gazul et de la Chronique de Charles IX", joten siis viimeinenkin hitunen hänen julkisen salaisuutensa verhosta nyt kerrassaan poistui. Huolimatta siitä, ettei tämä kokoelma sisältänyt yhtään uutta kertomusta, saavutti se kuitenkin laajan lukijakunnan. Varsinkin näyttävät kertomukset korsikalaisesta Mateo Falconesta, jonka synkkä ja järkähtämätön kunniantunto oikein puistattaa lukijaa, sekä turhanpäiväisesti mustasukkaisesta Saint-Clair'istä eniten miellyttäneen Pariisin yleisöä.
"Vasta v. 1829, useita kuukausia sen jälkeen kuin hän oli julkaissut romaaninsa (Chronique de Charles IX), — kirjoittaa hänestä tunnettu arvostelija Gust. Planche — tuli Mériméen nimi yleisesti tunnetuksi Mateo Falconen kautta, joka todella onkin mestariteos… Huolimatta näiden kolmen kertomuksen (Tamango, La partie de trictrac ja Mateo) suuresta arvosta kävi yleisön ihastus Prosper Mériméehen oikein selväksi, huomattavaksi ja todelliseksi taudiksi vasta 'Le vase étrusque'n' jälkeen".[117] Kokoelma sisälsi paitse novelleja myöskin huvinäytelmän Les Mécontents sekä nuo kolme hauskaa kirjettä Espanjasta, joista jo ylempänä on ollut puhe.
Espanjan matkallaan oli Mérimée muuten ollut tilaisuudessa vertaamaan Clara Gazul'in espanjalaisia kuvauksia todellisuuteen ja sanotaan tämän vertailun vaikuttaneen hänen totuudentuntoonsa niin ankarasti, että hän epätoivoisena jo päätti lopettaa koko kaunokirjallisen tuotantonsa. Hän näet rakasti totuutta, luonteiden, tapojen ja koko paikallisvärityksen todellisuutta niin arkatuntoisesti, että hän kykyänsä epäillen arveli parhaaksi luopua kaikista jälittely-yrityksistä. Taipumuksiaan ei sentään niin vähällä tukahduteta. Ja olihan hän tilaisuudessa pienimpiin yksityiskohtiinsa tutkimaan Pariisin elämää ja oloja, ihmisiä ja luonteita ympärillään. Ehkä onnistuisi hän tässä saamaan esille totuuden niin tunnollisesti kuin hän halusi ja toivoi. Ja olikinhan "Le vase étrusque", jossa hän käsitteli nykyaikaista pariisilaista aihetta, saavuttanut mitä suurinta suosiota ja tunnustettu "palaseksi elämästä". Miksi ei hän siis, yhä tarkempaan elämää ympärillään tutkittuansa, voisi edelleenkin onnistua Pariisin elämän kuvaamisessa? Sopihan vielä kerran koettaa.
Eivätkä ehtineet "Mosaïque'n" lukijat vielä unohtaa ainoatakaan näistä kertomuksista, kun Mériméeltä seuraelämän huvitusten ja virkatöitten lomassa jo oli valmistunut uusi romaani. Novellissaan "Le vase étrusque" oli hän kuvannut mustasukkaista, rakastunutta nuorukaista, joka intohimonsa seurauksista vihdoin kaatuu kaksintaistelussa. Uudessa romaanissaan "La double méprise" esittää hän meille 1:o miehen, joka on täydellinen egoisti ja rakastaa naisia ainoastaan huvikseen (Darcy); 2:o naisen, joka raakamaista miestään halveksiessaan ja ulkonaisen käytöksen hienoutta ihaillessaan tulee antautuneeksi miehelle, jota hän ei rakastanut eikä oikeastaan edes ollut tuntenutkaan kuin muutamia tunteja (Julie de Chaverny).
La double méprise joka ilmestyi Revue de Paris'ssa syksyllä v. 1833 ja heti sen jälkeen erityisenä kirjana, on niin hienon taiteilijan älyllä kirjoitettu ja niin taitavan sielutieteilijän aistilla sommiteltu teos, että sitä vielä kau'an tullaan lukemaan todellisella nautinnolla.