Kun se (elokuussa) alkoi ilmestyä mainitussa aikakauskirjassa, kirjoitti sen päätoimittaja Amadée Pichot Mériméestä niin kauniin esipuheen, etten malta olla siitä lyhyitä otteita antamatta. "Ei kellään meidän nuorista kirjailijoistamme ole minun mielestäni enemmän lahjoja ja mielikuvitusta kuin Pr. Mériméellä; mutta ei kukaan heistä myöskään voi paremmin niitä hallita kuin hän. Ei kukaan heistä tiedä paremmin, mitä hän milloinkin tahtoo, kuhun kulloinkin pysähtyy. Aina on hän varma itsestään, aina tunteittensa herra… Mikä minua erittäinkin miellyttää tässä lempikirjailijassani on se, että hän, vaikka taitaakin englannin, espanjan, saksan ja itaalian kieliä, aina pysyy ranskalaisena, tapahtukootpa hänen kuvaamansa tapaukset sitten missä tahansa. Esitystavaltaan ja aatteiltaan ranskalaisena ollen, on Pr. Mérimée asettunut suorastaan vastustamaan tuota lavertelevaa metafyysillistä koulua, jota jonkun aikaa nyt on koetettu istuttaa tänne Saksasta, koulua, joka muka on filosofiiaa, vaikka onkin vain uskovaisuutta (illuminisme), mikä muutamissa on 'un dérangement des organes cérébraux' ja toisissa 'tout bonnement un dérangement des organes biliaires'."[118]
Samassa aikakauskirjassa kirjoittaa syyskuun vihossa H. C. Saint-Michel milt'ei yhtä lämpimän arvostelun Double méprise'stä. "Kertomus Darcystä ja rva de Chavernystä on pieni mestariteos. Se on tapakuvaus, samalla luonnollisen yksinkertainen ja hieno, ja havainnot sekä luonteista että sydämmen sisimmistä tunteista ovat kaikki perin tosia ja täydelliseen maailman kokemukseen perustuvia. Esitystavassa on niin paljo siroutta (grâce) ja niin tuiki vähän maneeria. — — Ja erittäinkin olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut kuvata ylimysnaisen heikkouden niin suurella hienotuntoisuudella, sanoisinpa melkein puhtaudella (chasteté). — — Tämä yksinkertainen juoni, tämä etsimätön päätös muodostaa kuitenkin täydellisen draaman, jota eivät häiritse joutavat pikkuseikat ja syrjähypyt, jotka nykyajan melodramaattisissa kertoelmissa lukijaa väsyttävät".
Yksimielisesti sitä muutkin arvostelijat kiittivät. Gustave Planche kirjoitti siitä Revue des deux Mondes'en erityisen artikkelin, jossa hän sielutieteellisesti selitteli Mériméen esittämät rakkauden tyypit: a) raaka ja aistillinen, b) hienosteleva, mutta itserakas sekä c) vaarallisin kaikista "l'amour de la tête". Tämän viimeisen oli kirjailija ottanut kuvatakseen ja nuo kolme päähenkilöä ovatkin "tracés de main de maître".[119] Samaan suuntaan kävi André Delrieu'nkin arvostelu Le Temps'issa jossa kuitenkin löytyy eräitä pieniä muistutuksia, mitkä Mériméestä epäilemättä tuntuivat kiitokselta:
"Ainsi les personnages de la Double Méprise — sanotaan siinä — nous les connaissons tous; nous ne les avons pas rêvés, mais nous les avons vus, aimés haïs; nous les avons heurtés sur le Boulevard, lorgnés au spectacle. — — Je regarde Julie comme le plus heureux type de femme parce que toutes les femmes lui ressemblent. — — Darcy représente la galantérie sèche et posée de l'homme d'esprit. — — — Les qualités du conteur y sont toujours exubérantes, les fantaisies du poète un peu négligées; plus de justesse que d'imagination, une désespérante sobriété".[120]
Tarpeetonta on tuoda esille otteita useammista senaikuisista arvosteluista, jotka, pieniä eroavaisuuksia lukuunottamatta, kaikki olisivatkin samanlaatuisia. Mériméen kylmän objektiivinen, sattuva ja ytimekäs esitystapa olikin nyt jo todellisen realistin käsialaa. Järkähtämätön totuuden jälittely on käynyt hänen ihanteeksensa taiteessa, kirjoitettiin hänestä kaikkialla, mikä sen sitten sanoi kiitokseksi, mikä moitteeksi. Ikäänkuin ivatakseen kumpaisiakin — yleisön hämmästyttäminen ja nenästä vetäminen oli nyt kerran hänen mielihalujaan — kääntyi Mérimée äkkiä taas tarumaisiin aiheisiin. Vai olisiko hänessä nyt todellakin vakaumukseksi kypsynyt Goethen mielipide, jonka mukaan melkeinpä kaikki aiheet olivat hyviä, kunhan ne tositaiteellisella tavalla esitetään?
Miten lieneekin; vanhan espanjalaisen legendan Don Juan'in elämästä hän nyt käsitelläkseen ottaa ja nimi — Les âmes du purgatoire (Kiirastulen sielut) — on yhtä kummallinen kuin sen sisällyskin.[121] Kaksintaisteluja, murhia, naisten viettelyjä, uskonnonpilkkaa y.m. on kirja täynnä ja tuhansiin siveellisyysrikoksiin tekevät itsensä syypääksi päähenkilöt Don Juan de Marana ja hänen jumalaton neuvonantajansa Don Garcia. Mutta kaikki nuo uskomattomat seikkailut ovat kuitenkin kerrotut niin tarkasti ja luonnollisesti, niin taiteellisesti ja jännittävästi, että sitä henkeänsä pidättäen lukee. Tekijä itse säilyttää kuitenkin aina kylmäverisyytensä eikä koskaan ainoalla sanallakaan asiain menoon sekaudu.
Tämä kylmyyspä se juuri arvostelijoitakin suututti. "Mérimée est l'auteur le plus froid et le plus sec de notre époque", kirjoittaa hänestä Philarète Chasles. "Ne dirait-on pas que le génie français actuel est un génie technique et architectural, plongé dans la science des archivoltes et des pilastres, mesurant les ogives, respectueux pour le passé et plein de vénération pour l'antiquité féodale? Le ton pédant de M. Mérimée est tout bonnement la prétention d'un écrivain qui après avoir sculpté quelques romans à la manière de Scott et quelques drames dans le style misanthropique et acerbe de lord Byron, se constitue aujourd'hui l'imitateur artistique de Goethe. Faute de véritable enthousiasme pour l'art, il se met en frais de technologie inutile et de science apprêtée".[122]
Mérimée olikin aina rakastanut muinaistieteitä ja historiaa. Viime aikoina varsinkin olivat nämä aineet käyneet hänelle melkeinpä ainoaksi työskentelyksi, sillä virastossaan hän ei viipynyt muuta kuin sen verran, mikä oli välttämätöntä. Kuitenkin lienee hän hoitanut nekin toimensa kyllin tyydyttävästi, koskapahan hän koko ajan pysyi kreivi d'Argout'n suosiossa ja muutti hänen muassaan ministeristöstä toiseen. Kun ministeristön asema ylipäänsä ja sisäasiain ministerin tila varsinkin Guizot'n ja Thiers'in välisten eripuraisuuksien ynnä sisällisten rettelöjen vuoksi vähitellen kävi uhkaavaksi ja kun eduskunta sitä paitse ankarasti ahdisteli asianomaisia hallituksen jäseniä, näki kreivi d'Argout, silloinen sisäasiain ministeri, itsensä pakoitetuksi eroamaan huhtikuussa v. 1834. Uusi ministeri halusi kabinettinsa päälliköksi omia miehiään ja niin joutui Mériméekin virattomaksi. Teostensa ja lukuisain tuttavuussuhteittensa kautta oli hän kuitenkin jo ehtinyt tulla niin huomatuksi, että hänelle heti toimitettiin toinen ja parempi toimi. Ministeriksi tultuaan oli Guizot v. 1831 ystäväänsä Ludovic Vitet'ä varten perustanut uuden viran, nimittäin valtioarkeoloogin eli "historiallisten muistomerkkien ylitarkastajan". Kun Vitet, entinen globelainen ja "aide-toi, le ciel t'aidera"-seuran jäsen keväällä v. 1834 sitten nimitettiin kauppaministeri Duchâtel'in ylisihteeriksi, tarjottiin avoimeksi jäänyt arkeoloogin virka Prosper Mériméelle, joka sen mielellään vastaanottikin.
Nyt oli Mérimée saanut toimen, joka häntä jo kau'an oli miellyttänyt. Ja työteliään luonteensa koko voimalla hän antausikin uuteen ammattiinsa. Kuinka perusteelliset hänen tietonsa Ranskan muinaisuudesta ja taideolojen asteittaisesta kehityksestä ennen pitkää olivat, sitä osottavat parhaiten ne lukuisat kirjoitukset Ranskan historiallisista muistomerkeistä, kirkkomaalauksista y.m., joita hän seuraavina vuosina julkaisi.[123] Ja kuinka tunnollisesti hän tehtävänsä käsitti, siitä lienevät todistuksina m.m. ne matkat, jotka hän vv. 1834-39 teki ympäri Ranskanmaata aina Korsikan saarelle saakka. Kustakin tällaisesta virkamatkasta kirjoitti Mérimée sisäasiain ministerille erityiset seikkaperäiset kertomukset. Näin ilmestyivät v. 1835 Notes d'un voyage dans le Midi de la France, seuraavana vuonna Notes d'un voyage dans l'Ouest de la France, v. 1838 Notes d'un voyage en Auvergne[124] ja kaksi vuotta myöhemmin tämän sarjan viimeinen osa Notes d'un voyage en Corse. Kaikki nämä olivat esitystavaltaan peräti asiallisia ja — kuivia. Mériméetä näytti ikäänkuin huvittavan vetää nenästä yleisöä, joka luonnollisesti odotti tunnetun novellikirjailijan antamissa matkakertomuksissa löytävänsä hauskoja ja jännittäviä sivukohtauksia. Tietysti ei tällaisessa kaunokirjailijan elämäkerrallisessa tutkimuksessa voi ruveta näiden tieteellisten teosten sisällyksestä selkoa tekemään. Niiden tuhansiin kohoova sivuluku osottaa jo osaltansa tekijänsä uutteruutta;[125] mitä taas hänen tiedonantojensa tarkkuuteen ja luotettavaisuuteen tulee, ovat tiedemiehet niiden suhteen aina olleet sitä mieltä, että jokainen piirre ja tieto on hänellä varma kuin kallio.
Paitse näitä matkakertomuksia ilmestyi Mériméeltä tuon tuostakin suurempia tai pienempiä tutkimuksia muinaistieteiden, taiteiden tai historian alalta.[126] V. 1835 julkaisi hän m.m. Henri de Guisen elämäkerran, ja pari vuotta senjälkeen perinpohjaisiin tutkimuksiin perustuvan ansiokkaan kirjasensa "Essay sur l'architecture réligieuse du moyen âge, particulièrement en France",[127] missä hän teki selkoa keskiaikana tehtyjen kirkkojen rakennustavasta varsinkin Ranskassa.