Jo pitkät ajat oli Mériméetä muinaisten roomalaisten historia suuresti huvittanut ja on hän tämän erikoistaipumuksensa viime hetkeensä säilyttänyt. Näinä puheina olevina aikoina hän erityisesti tutki tunnetun sisällisen sodan vaiheita ja sankareita voidakseen osottaa, miten olot vähitellen kävivät niin sotkuisiksi ja rauhattomiksi, että Caesarin lainen voimakas mies saattoi yhteisen turvallisuuden nimessä vallan anastaa. Marraskuussa v. 1840 hän sitten tutkimustensa tulokset julkaisi nimellä Essay sur la guerre sociiale (IV + 403 siv.)[128] Teos on tavallaan historian psykologiaa, vaikka tapahtumat kerrotaan jotenkin alastomina ja henkilöt kuvataan vain reliefissä. Esitystapaa ovat monet moittineet ikävän kuivaksi ja mehuttomaksi. Mitään kuvarikasta kieltä ei se tietysti olekaan, ja se sotisikin vastoin Mériméen koko luonnetta. Mutta voimakkaasti ja elävästi on tekijä noita muinaisia oloja ja henkilöitä kuvannut eivätkä kaikki suinkaan ole samaa mieltä esityksen kuivuudestakaan. Niinpä sanoo siitä esim. Loménie, että "hänen tyylinsä säilyttää tässä kaikki kauniit ominaisuutensa" ja että vaikka tekijä ei lisäilekään paljo omia arveluja, niin hän kuitenkin "tire souvent un excellent parti de telle phrase courte, recueillie chez Appien, Paterculus ou Florus, pour donner à une situation ou à un incident une tournure animée et intéressante".[129] Ja Sainte-Beuve huomauttaa arvostelussaan erittäin, että "on voit que M. Mérimée, dans ce nouveau cadre de l'histoire critique, ne s'est pas interdit son parfait talent de raconter".[130] Yhtä kiittävä on se tapa, millä eräs Ranskan suurimpia historioitsijoita, Thiers, samaisesta teoksesta puhuu: "Mon cher Mérimée", kirjoittaa hän tälle sen johdosta, "j'aime l'histoire romaine par dessus toutes les autres et je vous envie votre sujet et votre manière de rendre les choses".[131] Ja Béranger, tuo rakastettava runoilija, jonka kanssa Mérimée aina pysyi mitä ystävällisimmissä väleissä, hän lausuu herttaisella tavallaan siitä eräässä kirjeessä näin: "Rakas Prosper! …. Se on todellakin kovin oppinutta minulle ja minä ihmettelen oppisi syvyyttä ja maltillista arvosteluasi. Eikä esityskään tunnu turhantarkalta, vaikka aine onkin raskasta luonteeltaan …. Tiedätkös, että minua oikein pelottaa, kun näen sinut noin oppineena? Entäpä jos sinä kaiken tämän tieteellisen työsi keskellä unohdat Clara Gazul'it ja kronikat, romaanit ja novellit? Elä tee itseäsi syypääksi sellaiseen hulluuteen ja ole muuten vakuutettu, että aina olen ystäväsi Béranger".[132]
Niin hyväntahtoinen ja parasta tarkoittava kuin tämä Béranger'n loppumuistutus onkin, ei siihen sentään olisi näinä aikoina luullut olevan tarpeeksi syytä. Sillä olihan Mérimée samoihin aikoihin esiytynyt menestyksellä kaunokirjailijanakin. Tosin käytti hän mielellään tieteellisiä tai kvaasitieteellisiä aiheita novellejansa varten, mutta hän teki sen sellaisella taiteilijan aistilla, ettei aine sen vuoksi käynyt hiukkastakaan kuivemmaksi; päinvastoin sai se tästä jonkunlaisen sopivan alustan. Niin oli laita esim. La Vénus d'Ille nimisen kertomuksen, jossa tekijä mitä huolellisimmin oli kuvaavinaan erästä muinaislöytöä (Venusta) Illen kaupungin läheistössä kietoen siihen mitä hurjimman hoffmannilaisen rakkausjutun.[133] Muinaislöytö kuvattiin niin tarkasti ja seikkaperäisesti, että moniaat tiedemiehet taaskin pettyivät luullen Mériméen todellista löytöä kuvanneen. Novellinsa synnystä kirjoittaa hän itse v. 1847 seuraavasti:
"Ille'n Venusta ei ole koskaan ollut olemassa ja ovat nuo tieteelliset kantakirjoituksetkin tehdyt secundum artem Muratori'n ja Orelli'n avulla. Aatteen tähän kertoelmaan sain lukiessani Freher'issä erään keskiaikaisen legendan. Lainasin myöskin muutamia piirteitä Lucianus'elta, joka puhuu ihmisiä kurittavasta kuvapatsaasta. Mukaelmani höystelin sitten kaikellaisilla pienillä viittauksilla ja leikillisyyksillä, jotka varmaankin käsittää se tuttavaryhmä, jonka keskuudessa tätä novellia kirjoittaessani elin …. Olen muuten kovin ylpeä siitä, että sellainen tiedemies kuin te olette (kirje on osotettu eräälle taidehistorioitsijalle) on vaikkapa hetkenkin pitänyt täytenä totena pientä juttuani".[134]
Tämä viimeinen lause osottaa kyllin selvään, että Mérimée yhä säilyttää saman poikamaisen halun vetää yleisöä nenästä ja että tuon tiedemiehen pettymys oli todellinen nautinto hänelle.
"La Vénus d'Ille" käsittelee ihan keksittyä ja romanttista aihetta, joka Mériméetä nähtävästi on suuresti huvittanut. Romanttikoihin ei hän siltä enää itseään lue ja kovinpa erehtyisikin se, joka sen tehdä tahtoisi. Olen ennemmin huomauttanut, ettei Mérimée 30-luvun alkupuolelta enää mihinkään suuntaan kuulu, vaan käy hän siitä lähtein jo omia teitään antaen yleisölle milloin romanttisen, milloin realistisen jutelman, jotka kuitenkin aina ovat esitystavaltaan klassillisen yksinkertaisia ja selviä. Mutta aina hakee hän jännittäviä aiheita, joita ei voi välinpitämättömyydellä lukea. Nyt kun hän juuri oli julkaissut kertomuksen romanttiseen henkeen, niin oli sangen luultavaa, että seuraava tulisi ikäänkuin tälle vastapainoksi olemaan realistinen, sillä Mérimée suorastaan halusi säilyttää itsenäisen asemansa Ranskan kirjallisuushistoriassa.
Kesäkuussa v. 1840 ilmestyikin Revue des deux Mondes'ssa kirjailijamme etevin kaunokirjallinen tuote "Colomba".
VI.
Ranskan kaunokirjallisuus oli vähitellen melkolailla rappeutunut ja useilta tahoilta kuultiinkin 30-luvun loppupuolella valituksia siitä. Romanttikojen puutteet ja virheet alkoivat noiden tunnettujen nerojen jälkeläisissä käydä kovin ilmeisiksi ja heidän pilventakaisiin fraaseihinsa ja deklamoiviin kappaleihinsa oltiin jo kyllästytty. Todellista elämää kaipasi yleisö taas vähitellen niin hyvin romaaneissa kuin näyttämöllä. Tai ainakin haluttiin taas taiteellista järjestystä ja varmempia muotoja. Kuinka kipeästi muutamat siitä sekasortoisesta tilasta kärsivät, jossa kaunokirjallisuus näihin aikoihin oli, sitä osottaa m.m. seuraava haikea valitus Chaudes-Aïgues'n kynästä. "Ranskan kirjallisuus — kirjoittaa hän — tarjoaa tätä nykyä surkeimman näytelmän, mitä ajatella voi, nimittäin sellaisen anarkiian, että täydellinen loppu (dissolution) olisi parempi. Ellemme ota lukuun kolmea, neljää etevää kirjailijaa, jotka huomattavasta voipumuksestaan huolimatta koettavat kantaa lippua voimakkaalla kädellä eteenpäin, niin missä ovat ne uuden taiteen ylpeät edustajat, joiden itsetunto muutamia vuosia sitten sellaisella melulla ja rohkeudella ilmausi".[135]
Tähän kysymykseen olikin kyllin syytä, sillä monet tuonoisista rähisijöistä olivat todellakin teille tietämättömille kadonneet. Ketkä nuo hänen mainitsemansa "kolme neljä etevää kirjailijaa" ovat, sitä ei hän meille ilmoita, mutta epäilemättä luki hän niihin myöskin Victor Hugon. Ja kuitenkin alettiin tätä yhä useammalta taholta syyttää seisauksesta kehityksessä, varsinkin draamallisessa. Marion de Lorme oli jo saanut osakseen paljo kylmemmän vastaanoton kuin Hernani ja vaikka Le roi s'amuse ja Lucrèce Borgia taas saivatkin yleisön vähän lämpenemään, niin jähtyi tämä myötätuntoisuus sangen pian, eikä Ruy Blas (v. 1838) enää kyennytkään yleisön välinpitämättömyyttä karkoittamaan. Ja että Les Burgraves muutamia vuosia myöhemmin jo kärsi täydellisen tappion, sen tiedämme kaikki.
Huolimatta siitä, että Hugo juuri oli taistellut itsensä Ranskan akatemian jäseneksi, oli hänen maineensa ja vaikutuksensa siis kuitenkin alenemassa. Ne, jotka rakastivat intohimoa, lämpöä ja tunnetta taideluomissa ja tyylissä, löysivät nämä ominaisuudet eräässä uudessa tulokkaassa, joka nyt alkoi käydä päivän sankarittareksi kaunokirjallisuuden alalla.