Tarkoitan tietysti rva Aurore Dudevant'ia, joka George Sand'in nimellä oli julkaissut huomiota herättävät yhteiskunnalliset romaaninsa (Indiana, Valentin, Lélie, Jacques, André etc.), joissa hän Rousseaun innolla ja Hugon lahjoilla kuvasi naisten sortotilaa ja yleistä yhteiskunnallista mädännystä. Parannusta, totuutta tunteissa ja tavoissa hän vaati ja outona kummallisena saarnaajana häntä kuunneltiin. George Sand'illa oli myöskin eräs miespuolinen kilpailija yhteiskunnallisen romaanin alalla, nimittäin Balzac. Tuotantokyvyssä ja esityksen kypsyydessä oli hän kilpailijansa vertainen ja kaltainen, mutta taiteellisilta periaatteiltaan olivat he vastakohtia. George Sand on itse Balzac'ille kerran sanonut: "te kuvaatte olot ja ihmiset sellaisina kuin ne ovat, minä taas sellaisina kuin niiden tulisi olla".
Itse asiassa onkin tämä ihan oikein sanottu. Balzac on näet todellakin vuosisatamme suurin sydänten analyseeraaja ja yhteiskunnallisen elämän fysioloogi, joka ottaa aina todelliset olot perustuksekseen. Hän on realisti. Mutta hän ei jaksa säilyttää luomissaan taiteellista muotoa ja hänen voimakas mielikuvituksensa suurentaa usein alkuperäiset luonteet ja olot. Sainte-Beuve onkin sanonut hänestä sen vuoksi, että "Balzac n'est pas vrai… C'est un homme de génie, mais c'est un monstre. Tout chez lui est de l'imagination, de l'invention".[136]
Sekä George Sand että Balzac olivat muuten ammattikirjailijoita ja työskentelivät käsittämättömän nopeasti. Koska he kumpikin sentään olivat todellisia runoilijoita ja voimmepa sanoa neroja, säilyttivät heidän tuotteensa kuitenkin aina runollisuuden ja taiteellisuuden tuoksun. Mutta kun keskinkertaiset kyvyt alkavat samalla vauhdilla työskennellä, käy kirjallisuus pian tusinatavaraksi ja menettää myöskin taiteellisen arvonsa. Näin alkoi juuri näihin aikoihin Ranskassa käydä. Romanttinen suunta oli joutunut kaikellaisten rahan-ahnaiden hutilusten käsiin ja muodostui ennen pitkää huokeahintaiseksi kauppatavaraksi, joka ihmeellisistä aiheista ja seikkailuista kyhätyillä jutuillaan tuotti tekijöillensä suuria rikkauksia. Sanomalehdet nielivät tavattomia novellimääriä ja maksoivat hyvästi. Eikä tarvinnut tuotteiden erinomaisia ollakaan, keskinkertainen ja -tekoinen meni täydestä, kunhan sitä tuli usein ja tarpeeksi. Sama oli laita näytelmäkirjallisuudenkin. Pariisissa oli syntynyt teaatteri toisensa perästä ja kaikki ne halusivat uusia näytelmiä houkutellakseen yleisöä. Mitään mestariteoksia ei vaadittu, kunhan kappale vain illan kesti ja yleisöä huvitti joko juonellaan tai sukkeluuksillaan. Näin syntyi erityinen romaani- ja näytelmäkirjallisuus suurta yleisöä varten ja sen jokapäiväiseksi ravinnoksi. Kun yksityiset kirjailijat eivät jaksaneet yksin tuottaa niin paljo kuin heiltä pyydettiin, ottivat he apulaisia ja ennen pitkää näemme syntyvän erityisiä kaunokirjallisuustehtaita, joiden tavaroille isännät nimensä leimaavat. Sellaisia kirjallisuuden tehtailijoita olivat Dumas vanhempi, Eug. Scribe, Janin y.m. Turhaan koettivat taidetemppelin ovenvartijat, arvostelijat, taistella tätä tusinatavaran tulvaa vastaan. La littérature à la vapeur (höyrykirjallisuus) levisi yhä laajemmalle ja laajemmalle kaikista Nisard'in, Asselinen, Chaudes-Aïgues'n vaikerruksista huolimatta.
Epäilemättä on Alfred de Vignykin juuri vastapainoksi näille "tehtailijoille" pannut seuraavat sanat lordmaijorin suuhun Stellossa: "J'ai retenu ceci de Ben Jonson et je vous le donne comme certain: savoir que la plus belle Muse du monde ne peut suffire à nourrir son homne et qu'il faut avoir ces demoiselles pour maîtresse, mais jamais pour femme".[137]
Prosper Mérimée oli tässä suhteessa aina ollut lordmaijorin mielipidettä ja sitä myöskin seurannut. Ainoastaan silloin kuin hänellä todellakin oli jotain arvokasta sanomista ja antamista tarttui hän kynään. Ja moneen kertaan hän silloin jo oli aineensa läpi miettinyt, monet tutkimukset sitä varten tehnyt. Mutta kun hän sitten työnsä tuloksen käsistään laski, olikin se mestariteos, johon ei moite pystynyt ja joka varmaankin säilyttää arvonsa ja asemansa halki vuosisatojen. Käsittelipä hän romanttisia tai realistisia aiheita, aina oli hän sama voittamaton mestari esityksen objektiivisuudessa ja taiteellisuudessa. Ja siksi tunnustivat hänet aikalaisensakin, kuten jo olemme nähneet ja yhä edelleen tulemme näkemään.
V. 1839 oli Mérimée, niinkuin ylempänä olen maininnut, valtioarkeoloogina tehnyt matkansa Korsikan saarelle ja ihastunut tavattomasti sen asukkaiden alkuperäisiin ja villeihin tapoihin. En tosin ole saanut käsiini hänen antamaansa virallista matkakertomusta enkä siis varmuudella voi sanoa kuvastuiko siinä jollakin tavalla tämä hänen ihastuksensa. Mutta jos hänen muista matkakertomuksistaan saa päättää, niin pysyi Mérimée näistäkin oloista kertoessaan asiallisena ja kuivana. Ja kuitenkin oli tämän saaren hurja kansa päättäväisine, miehuullisine tapoineen, intohimoineen, seikkailuineen, verikostoineen, pelkäämättömyyksineen ja vapaudenhaluineen ijäksi syöpynyt hänen mieleensä. Virallista matkakertomusta suunnitellessa oli hänelle oikein selvinnyt korsikalaisten näkökanta ja luonne, ja samalla oli hän myöskin pakoitettu yksityiskohtiinsa tutustumaan saaren maantieteellisiin suhteisiin ja historiallisiin muistoihin. Perustusta hänellä siis kyllä oli, kun hän alkupuolella vuotta 1840 ryhtyi kirjoittamaan etevintä romaaniansa, jolla hän on ikuisen muistomerkin itselleen pystyttänyt.
Colomba ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'n kesäkuun vihossa ja muutamia kuukausia myöhemmin erityisenä kirjana "Les âmes du Purgatoire" ja "Vénus d'Ille" kertomusten kanssa. Se on oikeastaan mestarillinen tapakuvaus, josta korsikalaisten villeys ikäänkuin uhoaa vastaamme joka piirteestä.[138] Päähenkilönä on siinä nuori tyttö, nimeltä Colomba, joka koettaa ja jonka onnistuukin yllyttää Ranskan sotapalveluksesta palaavaa veljeänsä verikostoon isänsä murhaajaa vastaan.
Tarpeetonta lienee mainita, että koko sanomalehdistö tämän kirjan ilmestymistä yhteisellä riemastuksella tervehti. Niinpä kirjoittaa siitä Sainte-Beuve mitä kauniimmalla tavalla Revue des deux Mondes'ssa, puhuen ensin lyhyesti Mériméen ensimmäisestä esiytymisestä ja varhaisemmista vaiheista ja siirtyen sitten Colombaan, joka hänen mielestään heti osottaa, että "bien qu'il se prodigue peu, M. Mérimée n'a pas épuisé ses plus beaux contes". Sisällyksestä ei arvostelija viitsi ruveta selkoa tekemään, "koska jokainen on sen lukenut", ja tarpeetonta on hänestä sitä edes kritikoidakaan sen "täydellisen menestyksen" jälkeen, jonka se on saavuttanut. "Tällä tavoin voi siis todellinen kyky odottamattomia teitä päästä samoihin tuloksiin kuin vanhat mestarimme… Colomba on mitä klassillisin tuote sanan parhaimmassa merkityksessä, kas siinä minun johtopäätökseni!" lopettaa Sainte-Beuve arvostelunsa.
Aug. Desplages siitä taas kirjoittaa m.m. että, "M. Mérimée, qui n'élève point assez souvent, au gré du public, une voix toujours applaudie, a cette année enrichi son écrin littéraire d'un fin joyau. Tous ceux qui ont lu Colomba n'ont pu trop admirer le sagesse de cette docte manière et les contours précis de ce beau style". — Revue de Paris'n arvostelija F. Bonnaire ei niinikään voi olla lausumatta ihailuaan Mériméen uudesta mestariteoksesta:
"Colomban menestys on jo niin tunnettu kaikille, ettei minun ole tarvis ruveta luettelemaan niitä etevyyksiä, jotka kaikki tämän jännittävän kertomuksen ymmärtäväiset lukijat itsestäänkin huomaavat. Hra Mérimée ei vielä ole koskaan kohonnut niin liikuttavaan ja täydelliseen todellisuuteen kuin tässä eikä hän koskaan ennen ole henkisen kykynsä ja kirjallisen tyylinsä kallisarvoisia avuja suuremmalla menestyksellä käyttänyt. Tiedämme myös jo vanhastaan kuinka mestarillisesti hän on käsitellyt Les Ames du Purgatoire'n seikkailurikasta ja La Vénus d'Ille'n fantastillista aihetta". — —[139]