Ivallisen leikillisellä tavalla arvostelee Mériméen uutta teosta eräs kolmas aikakauskirja. "M. Mérimée comprend à merveille la Corse, et cette Colomba est justement une histoire de vendetta, très correctement racontée. On y met le doigt dans les trous de balles qui percent la chair. L'auteur a quelque chose du talent d'un procureur impérial. Il semble qu'il vous fasse avaler du vinaigre à la glace. Son style est froid comme un serpent. Sa phrase est taillée en biseau et accusée par méplats comme les traits du sardonique romancier lui-même à qui l'on trouve quelque ressemblance avec le Méphistophélès de Goethe".[140]

Pystytettyään itselleen Colombansa kautta ikuisen muistomerkin, heitti Mérimée kaunokirjalliset hommansa pois muutamiksi vuosiksi antautuen sen sijaan tieteitä ja taiteita viljelemään. Olen ennen jo usein maininnut, että hän osasi sekä piirustaa että maalailla akvarelleja. Nämä avut olivatkin hänelle vallan tarpeeseen, hänen muinaistieteellisillä matkoillaan, kun hän halusi saada jonkun muinaismuiston paperille. Näillä virkamatkoilla tehtyjä rakennuspiirustuksia y.m.s. onkin säilynyt lukemattomia. Sitä paitse oli hän, ennen kuin lähti ensimmäiselle matkalleen, opetellut savimuovailua, taito, josta hänelle monta kertaa oli suuri hyöty.[141]

Taiteihin ja taiteen historiaan oli hän muitten toimiensa ohessa täten niin tutustunut, että itse Revue des deux Mondes katsoi hänet kelvolliseksi arvostelemaan vuoden 1839 salonkia. Omalla nimellään ei Mérimée tietysti kuitenkaan tätä arvosteluaan julkaissut. Peittäytyen nimettömyyden läpäisemättömän verhon taakse koettaa hän tällä kertaa vetää yleisöä nenästä antaen toimituksen ilmoittaa itsestään, että hän muka on englantilainen maalaaja, joka useiden Pariisin matkojensa kautta on perehtynyt ranskankieleen. Toimitus ei sano ottavansa vastatakseen arvostelujen oikeudesta, tuo vieras taiteilija kun näet on käynyt ulkomaista koulua; mutta sen se kuitenkin lausuu voivansa vakuuttaa, että kirjoittaja on puolueeton ja kaikesta ammattikateudesta vapaa. Tehtyään sitten joukon ehdotuksia uudistuksia varten näyttelyjen toimeenpanemisessa käy Mérimée arvostelemaan eri taiteilijoiden teoksia samalla selvitellen omia esteetillisiä periaatteitaan. Niin hauskaa kuin olisikin ruveta näistä tässä laveammin selkoa tekemään, jätän sen kuitenkin toistaiseksi voidakseni sitten samassa yhteydessä osottaa, mikäli Mérimée kertomuksiansa kyhätessään on taiteellisia periaatteitaan seurannut. Huomautettuaan kuinka uusi suunta maalaustaiteessa on saanut draamallisen leiman ja siten poikennut suurten mestarien viittomalta tieltä, kehoittaa Mérimée heitä omin silmin ja tarkasti tutkimaan, vaan ei kopioimaan luontoa, sillä totuus yksin ei riitä taiteelle: se vaatii todennäköisyyttä.[142] — Mitä taiteilijat tästä hänen kirjoituksestaan lienevät arvelleet, en tiedä, mutta jokaisesta esteetikosta pitäisi sen näyttämän hyväksyttävältä. — — —

Kuinka ihastunut Mérimée oli Espanjaan ja kuinka innostuneena hän sieltä palasi, sen jo tiedämme. Helleeniläisyyttä, kreikkalaisten taidetta, kieltä ja kirjallisuutta oli hän myöskin aina ihaillut ja rakastanut. Suunniteltu, vaikka tekemättä jäänyt matka Illyyriaan, Dalmatsiaan ja Peloponneson niemimaalle ennen Guzlan ilmestymistä todistaa, että hän jo nuoruutensa päivinä oli uneksinut vaelluksista Platon'in ja Sofokleen, Leonidaan ja Temistokleen syntymämaassa. Ja jos hän silloin olisi haluansa saanut noudattaa olisi meillä häneltä epäilemättä innokkaita ja vapautta ylistäviä kirjeitä tallella todistamassa hänen silloista innostustansa.

Espanjaan ja Kreikkaan hänen mielensä yhäkin halasi. Ja molempiin hän myöskin ennen pitkää pääsi, kuten tulemme näkemään. Mutta aikaisemmin olisi hänen pitänyt saada omin silmin nähdä Hellaan kuuluisa kansa, joka maansa, kunniansa ja vapautensa edestä oli kaikki koittanut. Nyt oli lähes parikymmentä vuotta kulunut Guzlan ajoista ja tällä välin oli hän ehtinyt paljon muuttua. Entinen innostus oli laimennut ja usko ihmiskunnan ihanteihin ei ainoastaan horjunut, vaan syöpynytpä ajan pitkään poiskin jättäen sijaa kylmyydelle, epäilykselle ja surumielisyydelle. Tosin ei hänellä oikeastaan ollut syitä pessimismiin, sillä helppoahan oli pääasiassa hänen tähän astinen kulkunsa ollut. Mutta onnenkin keskelle löytää repostelevan järjen ja ankaran kritiikin synnyttämä epäilys tiensä. Ja vaikk'ei hänellä itsekohtaisia suruja ollutkaan, oli häntä kuitenkin muutamia vuosia sitten (v. 1836) kova onni kohdannut tempaamalla hänen rinnaltaan vanhan isä Mériméen, joka aina oli ollut poikansa hyvä ystävä ja tarvittaissa neuvonantaja.[143] Tosin oli tämä kuollessaan jo siinä ijässä (79 vuotias), jolloin kuolema jo vähitellen on välttämätöntä, mutta Prosperin pohjaltaan tunteelliseen luonteeseen vaikutti tämä tapaus sentään paljo. Ehkä suri hän senkin vuoksi, että hänen äitinsä suri, sillä äitiänsä rakasti hän hellemmin ja syvemmin kuin ketään muuta ihmistä maailmassa. Äiti hänelle kuitenkin vielä jäi eloon ja se tieto haihdutti surun isän kuolemasta vähitellen pois. Tähän vaikutti epäilemättä myöskin se harvinaisen eriskummallinen ja romantillinen suhde erääseen nuoreen, älykkääseen ja sivistyneeseen englantilaiseen tyttöön, joka juuri siihen aikaan sai alkunsa ja jonka todistuksena meillä on tuo tunnettu kokoelma Mériméen jälkeenjääneitä kirjeitä "Lettres à une Inconnue".[144] Koska tämä henkinen ystävyyssuhde on sangen omituinen ja intressantti ja sitä paitsi tarjoaa rikkaan alan sielutieteellisille havainnoille Mériméen luonteesta, tulen sitä myöhemmin laveammin käsittelemään; vasta mainittua kirjekokoelmaa ai'on kuitenkin pitkin matkaa käyttää Mériméen elämäkerrallisia vaiheita kertoessani.

Todellisimman tyydytyksensä oli kirjailijamme kuitenkin aina tottunut etsimään työstä. Ja työssä hän sen nytkin toivoi löytävänsä — ja matkustuksissa. Näihin yhdisti hän nimittäin tavallisesti jonkun tieteellisen tarkoitusperänkin. Ensistäänkin virkamatkoihinsa kotimaassa, sitten niihin molempiin ulkomaamatkoihin, jotka hän melkein peräkkäin teki ihailemiinsa maihin, Espanjaan ja Kreikkaan.

Syksyllä v. 1840 hän toiselle Espanjan matkalleen lähti verestääkseen muistojansa härkätaisteluista, uljaista toreadooreista, vahtoavista taisteluhevosista ja koko tuosta hurmeisesta näytelmästä, joka yhä vain näkyy häntä viehättäneen. Espanjan rohkein ja taitavin härkätaisteilija oli edelleen sama Francisco Sevilla, josta hän jo v. 1830 oli sellaisella ihastuksella "espanjalaisissa kirjeissään" puhunut. "Minä näin hänet jälleen v. 1840 Madridissa — kirjoittaa hän pari vuotta myöhemmin Sevillan kuoleman johdosta jälkimaineeksi noiden kirjeiden uuteen painokseen — näin hänet yhtä urhoollisena, yhtä uhkarohkeana kuin siihen aikaan, jolloin kirjoitin ylläolevan kirjeeni.[145] Näin hänen taas yli parikymmentä kertaa pehtaroivan tomussa kuoliaaksi pusketun hevosensa alla, näin hänen katkovan poikki useita keihäitä ja tekevän voimakkaita rynnäkköjä Gaviran hirmuisia härkiä vastaan".

Mutta pelkkään näkemiseen ei hän tyytynyt, hän tahtoi myöskin persoonallisesti tutustua heihin ja heidän näkökantaansa, kuulla heidän puhetapaansa ja kieltänsä. "Ystäväni valmistivat minulle tilaisuuden syödä päivällistä Sevillan kanssa; hän söi ja joi kuin mikähän Homeeron sankari, ja oli muuten mitä iloisin seurakumppali. Hänen andalusialaisella käyttäytymistavallaan, leikkisän tasaisella luonteellaan ja pirteitä vertauskuvia uhkuvalla murteellaan oli erityinen viehätyksensä, varsinkin kun edessään näki tuon jättiläisen, jonka luonto näytti aikoneen ainoastaan kaiken hävittäjäksi". Vielä enemmän kuin Sevillaa ihailee hän tämän nuorempaa kilpailijaa tauromachian jalossa taidossa, Montesta. Tämä muka yhdistää mitä kauniimpaan sopusointuun miehuuden, sirouden, kylmäverisyyden ja ihmeteltävän taidon. "Montès a la tournure d'un homme comme il faut. Il vit noblement, et se consacre à sa famille, dont il a par son talent assuré l'avenir. Ses manières aristocratiques déplaisent à quelques toréadors qui le jalousent. Je me souviens qu'il refusa de dîner avec nous lorsque nous engageâmes Sevilla. — — Sevilla est le Marius de la tauromachie, Montès en est le Cesar".[146]

Marraskuussa Pariisiin takaisin palattuaan painatti Mérimée ylempänä mainitseman teoksensa "Essay sur la guerre sociale", jota tiettävästi ei kirjakauppoihin ensinkään jaettu. Tässä puuhassa kului talvi. Kesän tullen halusi hän taaskin ulos maailmaan ja tällä kertaa sattuikin niin onnellisesti, että hänelle tarjoutui tilaisuus hauskassa ja oppineessa seurassa matkustaa kauan uneksimallensa Hellaan niemimaalla, jopa Vähään-Aasiaankin. Empimättä haki ja sai Mérimée virkavapautta muutamiksi kuukausiksi ja liittyi tähän pieneen matkaseurueeseen, johon häntä paitse kuului seuraavat kolme tiedemiestä:

1:o) hänen vanha, hyvä kumppalinsa kouluajoilta J. J. Ampère, joka samoiltuaan Euroopan halki aina Skandinaaviaa myöten nyt halusi omin silmin nähdä laulujen ja tarujen ihannoitseman Kreikan ja Itämaat.