2:o) Charles Lenormant, Mériméen ystävä ja kuuluisa hellenisti, joka jo kerran ennen (v. 1824) oli tieteellisiä tutkimuksiansa varten käynyt Kreikan mainehikkaita muistomerkkiä tarkastelemassa.
3:o) parooni Jean Antoine de Witte, nuori belgialainen tiedemies, joka muinaistieteilijänä, savimaalausten (ceramografian) ja rahojen (numismatian) tuntijana, myöhemmin teki itsensä laajoissa tieteellisissä piireissä tunnetuksi.
Mitään seikkaperäistä kertomusta tältä matkalta ei Mérimée ole koskaan kirjoittanut. Eikä ole minunkaan aikomukseni ruveta siitä tässä yksityiskohtiin käypää selkoa tekemään, vaikka Ampèren julkaisemat kirjoitukset siihen antaisivatkin kyllin tarkkaa johtoa.[147] Tahdon vain muutamilla otteilla Mériméen kirjeistä ja kirjoituksista osottaa, kuinka ihastunut hän matkaansa oli ja kuinka täysin henkäyksin hän siitä nautti.
"Viime kesänä", kirjoittaa hän maaliskuussa v. 1842 'tuntemattomalle', "sattui minulla olemaan hiukan liikoja rahoja. Ministeriltäni sain virkavapautta kolmeksi kuukaudeksi, mutta viisi kuukautta minä kuitenkin viivyin matkallani Ranskasta Maltaan, Ateenaan, Eefesoon ja Konstantinoopelin. Näiden viiden kuukauden kuluessa en tuntenut ikävää edes viiden minuutinkaan vertaa. Mitähän olisitte arvelleet minusta te, joka jo ennenkin minua niin pelkäsitte, jos olisitte nähneet minut matkoillani Aasiassa pistoolit vyöllä, sapelit sivulla ja — tokko voitte sitä uskoakaan — korviin asti ulottuvat viikset viuhottamassa! Uljainkin oopperaryöväri olisi minua epäilemättä peljännyt, vaikka itse sitä sanonkin. Konstantinoopelissa näin minä sulttaanin kerran lankkisaappaissa ja mustassa redingotessa, toisella kertaa taas Baïram'in kulkueessa timanteilla tähitettynä. Eräältä sikäläiseltä kaunottarelta, jonka tohvelille huomaamattomuudessani satuin astumaan, sain oikein aika korvapuustin ja liika nimekseni giauri. Muita suhteita turkkilaisiin kaunottariin ei minulla ollut. Ateenassa ja Aasiassa näin minä muistomerkkiä ja maisemia niin ihania kuin maailmassa vain olla voi. — — Syöpäläisiä siellä oli myös, kirppuja ja leivosen kokoisia sääskiä, joilta en saanut hetkeäkään nukkua. Näiden kaikkien rasitusten keskellä olen minä käynyt jotenkin vanhannäköiseksi. Suosituskirjeessäni sanotaan minulla olevan kuherruskyyhkyn suortuvat; se on kaunis itämainen vertaus rumasta todellisuudesta. Teidän on nimittäin kuviteltava minut aivan harmaahapsiseksi".[148]
On oikein hauska nähdä, että Mérimée, niin surumielinen ja pessimistinen kuin hän jo aikoja sitten olikin, kuitenkin vielä liki 40-vuotijaana voi tulla vallan liikutetuksi vaeltaessaan Kreikan historiallisista tapahtumista kuuluisilla kentillä ja vainioilla. Hänen hyvän ystävänsä Lenormantin ihastus se näyttää hänenkin vaikuttaneen innostavasti. "Nähdä Kreikanmaa hänen (Lenormantin) seurassaan", kirjoittaa Mérimée kuvatessaan ystävävainajansa (k. 1859) elämänvaiheita, "oli melkein sama kuin jos olisi saanut haudastaan nousseen Pausaniaan oppaakseen. Me vietimme päivämme alituisessa ihailemisessa. Ei majatalojen epämukavuus eikä teitten harmittava kehnous voinut Kreikalta riistää sitä runoutta, mikä tunnustaa siellä kaikkialta vastaan huokuvan; ei kukaan ole voinut liikutuksetta koskettaa tuota pyhää maata, jonka ahtaalle alueelle niin paljo suuria muistoja on kertynyt.[149] Joka silmänräpäyksessä tuntee matkustaja astuvansa sankarin jälkiä. Tuolla selvään kallioon hakatulla puhelavalla ei ole kuin muutamia neliskulmaisia jalkoja; mutta siltä on aikoinaan Demostenes puhunut. Haaratiellä (route fourchue), jolla Oidipus Laïus'en kohtasi, voi nyt tuskin kahdella hevosella rinnakkain matkustaa; kukkula tahi oikeammin louhikko, missä viimeiset 300 sparttalaista kaatuivat Leonidaan ruumiin ympärille, ei ole Herodoton ajoilta muotoaan muuttanut. Kuinka tarkka kuvauksissaan hän olikin Herodotos! Termopyleen läpi kulkiessamme kuulimme, kuinka maahan varisseet tammenlehdet jalkojemme alla ritisivät; tästä ritinästä, sanoo Herodotos, kuulivat kreikkalaiset, että Xerxeen kuolemattomat, jotka kiersivät vuorisolaa, olivat lähenemässä".[150]
Mérimée rakasti todellakin kreikkalaisia sydämmensä pohjasta. Miksi? Ainoastaanko heidän historiallisten muistojensa ja sankaritöittensä vuoksi? Eipäs, vaan koska tämä kansa vielä uskoi ihanteihin ja koska "kaikkialla, missä kreikankieltä puhutaan, ilmaikse sama rakkaus kauniiseen ja suureen, sama luonteisen kyky edistykseen, sama itsetieto jonkunlaisesta tehtävästä valistuksen levittäjänä".[151] Ja ell'ei tämä riitä todistamaan kuinka Hellaan muistorikkaat tanteret ja sen ihana taivas todellakin pehmitti "kylmän" runoilijan sydäntä ja herätti hänessä jaloimmat ja hennoimmat tunteet valveille, niin tuetkoot mielipidettäni m.m. seuraavat kerrassaan tunteelliset rivit. "Koska te niin hyvin säilytätte, mitä teille antaa — kirjoittaa hän v. 1842 'tuntemattomalle' — niin voinpa tässä Kreikasta puhuessani lähettää teille tämän heinänkorren. Sen olen poiminut Ateenan kummulta Termopyleen solassa, siltä paikalta, missä nuo viimeiset kolme sataa kaatuivat. Mahdollisesti on tämän pienen kasvin rakennesoluissa hitunen Leonidasvainajan atoomeja. Muistanpa muuten kuinka juuri samalla paikalla erään maissikuvon päällä loikoillen — edessämme oli santarmein vahtipaikka, mikä häväistys! — puhelin ystävälleni Ampèrelle nuoruudestani. Niistä hellistä muistelmista, jotka minulla elämäni ajalta on tallella, sanoin minä hänelle, löytyy ainoastaan yksi, johon mitään katkeruutta ei ole sekoittunut. Minä tarkoitin meidän ihanaa nuoruuttamme. Pray keep my foolish flower".[152]
Vaan olkoon jo kylläksi tästä Mériméelle niin nautintorikkaasta Kreikanmatkasta. Hän sanoo itse tällä matkalla vanhenneensa ruumiinsa puolesta; luultavasti on se enimmäkseen leikkiä, ja varmaa on ainakin, että hän siellä henkisesti nuortui.
Tammikuussa vuonna 1842 palasi Mérimée takaisin matkaltaan ja ryhtyi taas entisiin virkatoimiinsa. Samoihin aikoihin tapahtui Victor Hugo'n vaali akatemiaan, johon hän, kuten ylempänä jo mainittiin, juhlallisesti vastaanotettiin 3 p. kesäkuuta. Jo joku vuosi sitten olivat eräät Mériméen ystävät kehoitelleet tätä asettumaan samaa tarkoitusta varten kandidaatiksi, mutta silloin ei Mérimée sitä ottanut korviinsakaan. Mutta kun Hugo tuli valituksi, näyttää hän muuttaneen mielipidettä. Toukokuussa hän näet jo kirjoittaa "tuntemattomalle": "Oi niin, onhan minulla teille suuri uutinen! Niin pian kuin ensimmäinen noista neljästäkymmenestä manalle muuttaa, on siitä se seuraus, että minä teen 39 vieraskäyntiä; tietysti käy se minulta niin tuhmasti, että minä vain saan 39 uutta vihamiestä. Kävisi kovin pitkäksi selittää teille, mistä tämä itsetunnon kohtaus on alkuaan". Hiukan myöhemmin, kesäkuussa, taas samasta asiasta: "Koska teidän toivomuksenne toteutuvat, niin pyydän minä teitä nöyrimmästi toivomaan minusta akateemikkoa. Se minua suuresti ilahduttaisi sillä edellytyksellä tietysti, ett'ette tulisi vastaanottajaisiin. Muuten on teillä aikaa kyllitellen toivoaksenne. Ruton näet täytyy päästä raivoamaan noiden herrasmiesten keskuudessa, jotta merkit suosiollisiksi kävisivät; ja varsinkin pitäisi minun samaa tarkoitusta varten lainata teiltä jonkun verran tuota tekopyhyyttä, johon te nykyään näytte lyöpyneen".[153]
Odotellessaan oli Mérimée, virkaan kuuluvien toimiensa ja matkustustensa ohessa eri osissa Ranskanmaata, jopa muutamia kertoja Englannissakin, kustantajansa toimesta ryhtynyt tarkastelemaan entisiä teoksiansa julkaistakseen niistä uusia painoksia. Niinpä ilmestyikin v. 1842 Charpentier'n kustannuksella "Théâtre de Clara Gazul suivi de la Jacquerie et de la Famille Carvajal" sekä muutamia kuukausia myöhemmin "Colomba suivi de la Mosaïque". Kaikki jälkimäisen kokoelman kertomukset oli tekijä uudestaan "tarkastanut ja korjaillut" poistellen m.m. sieltä täältä joitakuita ehkä vähän turhanpäiväisesti rohkeita lauseparsia ja sanoja.
Taivuttiko häntä tähän halu miellyttää akateemikkoja vai oliko ehkä hänen näkökohtansa hiukan muuttunut tässä suhteessa, en varmasti voi sanoa. Mutta jos edellinen olettaminen olisikin oikea, niin ei hän sillä juuri paljoa voittanut. Sillä olihan hän kirjoittanut La double méprise'n ja siinä oli syntiä tarpeeksi.[154] Jäseneksi siihen L'institut de France'n osastoon, joka kantaa nimeä "Académie des inscriptions et belles lettres", valittiin Mérimée kuitenkin 18 p. marraskuuta v. 1843 markkiisi de Fortia d'Urban-vainajan jälkeen 25:llä äänellä 35:stä;[155] loput jakautuivat nimittäin toisten ehdokasten, herrojen Fernau-Compans'in, M. de la Grange'n ja Onésyme Leroy'n kesken, joka viimeksi mainittu vanhempana miehenä, ahkerana kaunokirjailijana sekä historioitsijana näytti olevan vaarallinen kilpailija.