Tämä uusi kunnianosotus oli Mériméelle samasta merkityksestä kuin on piirittäjälle jonkun etukaupungin ja rintasuojuksen valloitus; sen jälkeen oli näet pääsy Ranskan akatemiaan paljo helpompi. Mutta tämä ei tapahdu niinkään ilman vaivatta. Vanha tapa näet vaatii, että kunkin ehdokkaan täytyy käydä kaikkien akateemikkojen luona "kumartamassa". Ja kun Mérimée kerran oli leikin alkanut, täytyi hänen se myöskin lopettaa. Vaan kovasti näkyy hän siitä kärsineen. Maaliskuussa v. 1843 kirjoittaa hän tästä "tuntemattomalle": "Odotellessani teen tavanmukaisia visiittejä hyvin omantunnon mukaisesti. Olen tavannut sangen kohteliaita miehiä, jotka näyttävät hyvin tottuneen tehtäväänsä ja ottavan sen totiselta kannalta; minä koetan parastani pysyäkseni yhtä totisena tehtäväni suhteen, vaan vaikeaksipa se tahtoo käydä. Eikös se teistäkin tuntuisi hassulta, kun täytyisi sanoa jollekulle: 'hyvä herrani, minä pidän itseäni yhtenä Ranskan 40:stä älykkäimmistä miehistä ja katson olevani teidän arvoisenne', y.m. hullutuksia. Tämä on tietysti puettava sopivaan ja vaihtelevaan muotoon aina eri henkilöiden mukaan. Semmoinen on se ammatti, jota minä nyt harjoitan ja joka minua ajan pitkään kovin väsyttäisi."[156]
Jo "Académie des inscriptions"-osastoa varten oli Mériméen täytynyt tehdä noita ijankaikkisia vieraskäyntejä akateemikkojen luona. Ilmoittauduttuaan ehdokkaaksi Ranskan akatemiaan oli sama tehtävä taas edessä. Tiukalle se hänellä silloin näyttää ottaneen, sillä kovin kärtyisiä ovat hänen kirjeensä tältä ajalta. Hänestä on se "vilain métier", "le métier le plus bas et le plus ennyeux". Omasta tahdostaan hän ei muka ollut ryhtynytkään koko puuhaan, puolustelee hän nyt itseänsä. "C'est un peu à l'aveugle que je me suis embarqué ou plutôt qu'on m'a embarqué dans cette affaire" sanoo hän eräässä kirjeessään [n:o XCVII] "tuntemattomalle". "Oletteko koskaan nähnyt koiran yrittävän piikkisian kompottiin? Jos sillä on vähänkään kokemusta, näyttää se hirmuisen surkealta sinne mennessään ja usein palaa se sieltä pikemmin kuin se meni, piikkisika näet on ilkeä elukka isännäksi. Tarttuessani jonkun akateemikon kellonnauhaan ajattelen minä aina piikkisikaa ja olen in the mind's eye juuri tuollainen koiranpenikka. Tähän asti ei minua kuitenkaan vielä ole purtu. Mutta hauskoja kohtauksia on minulla ollut". Usein näet sattuivat kilpailijat vastakkain rappusissa eivätkä juuri lempein silmin toisiaan katselleet.
"Nyt on rohkeuteni ja kärsivällisyyteni jo jotenkin lopussa", kirjoittaa hän "tuntemattomalle" 12 p. maaliskuuta 1844. "Mutta kaikeksi onneksi päättyy tämä kurjuus jo ensi torstaina. Torstaina k:lo 1 p. olen jälleen tavallinen ihminen". Torstaina (14 p.) tapahtuikin vaali Tuonelan tuville muuttaneen Charles Nodier'n sijalle; suurella enemmistöllä päättyi se Mériméen eduksi. Samalla kertaa valittiin Sainte-Beuve Casimir Delavignen paikalle. Kolme kertaa (vv. 1836, 1839 ja 1840) oli Hugo kärsinyt tappion ennenkuin vihdoinkin neljännellä yrityksellä (v. 1841) akatemiaan pääsi. Mériméelle onnistui se ensi kerralla, vaikka kilpailijoina olivat m.m. Alfred de Vigny, Emile Deschamps, Onésyme Leroy, Casimir Bonjour, Aimé Martin ja Vatout, joka nyt 8:n tappionsa perästä raivoisana peräysi Neuillyynsä. Vaali oli muuten ollut myrskyisä, jos tätä sanaa voi näistä "kuolemattomista" käyttää; muutamat koettivat nimittäin ylempänä mainituista syistä kynsin hampain estää Mériméen valitsemista. Vaikka hän tämän hyvinkin tiesi, kävi hän vaalin jälkeen kuitenkin tavan mukaan persoonallisesti kaikkia kiittämässä.[157]
"Se on minua suuresti ilahduttanut", kirjoittaa hän vaalinsa johdosta "tuntemattomalle" (kirje n:o LXXXIX) "varsinkin kun minä varmasti odotin tappiota". Mériméen samoin kuin Sainte-Beuvenkin vaali näkyy herättäneen muuten yleistä tyytyväisyyttä päättäen sanomalehdistöjen arvosteluista.
"Enfin l'Académie française a eu raison hier, contre ses habitudes", luetaan m.m. Artiste'ssa (15 p. maalisk. 1844). "M. Sainte-Beuve a été élu immortel par 21 autres. M. Sainte-Beuve va consoler l'Académie de la perte de Charles Nodier dont il prendra la place sans prendre le fauteuil. M. Prosper Mérimée a été élu ensuite; il a obtenu, comme M. S.-Beuve, la voix de tous les académiciens sérieux. La brèche est décidément ouverte aux esprits généreux et ardents qui luttent avec éclat depuis quinze ans pour les destinées de la littérature. M. S.-Beuve et M. Mérimée ne donneront jamais leur voix à ceux qu'on pourrait appeler les parasites de l'Académie".[158]
Kuten tästä näkyy koettivat romanttikot yhä lukea Mériméen leiriinsä. Omituisinta asiassa on se, että klassikoilla oli samallainen taipumus pitää häntä kuuluvana heidän joukkoonsa. Itse teossa voinee hänestä sanoa samoin kuin eräs akateemikko sanoi Arsène Houssayelle jalosta André Chénier'stä: "Chénier ei kuulu teihin eikä meihin; kaikkien nerokasten miesten tavoin kantaa hän oman itsenäisen lippunsa".
Mériméen oli pidettävä juhlaesitelmä Nodier'sta. Erittäin ihastunut ei hän näy olleen tähän tehtäväänsä. Paul Stapfer julkaisee häneltä kirjeen alulta vuotta 1845, jossa m.m. luetaan seuraavat rivit: "Meidän kolmen vastaanottoesitelmät ovat valmiit. Minusta on tämä työ ollut kovasti ikävää. On näet täytynyt lukea läpi kaikki Nodier'n teokset, yksin Jean Sbogar'kin. Nodier oli vanha velikulta (un gaillard très taré), joka oli olevinaan hyväluontoinen ja jolla aina oli kyynel silmässä. Minun täytyy jo puheeni alussa sanoa, että hän oli hävytön valehtelija. Tämän ajatuksen esittäminen akatemiallisella tavalla on minulle ollut sangen vaikeaa".[159]
Tarkalla ja hienolla sielutieteilijän kynällä kuvasi Mérimée Nodier'n luonteen ja teokset kertoen samalla hänen elämänsä vaiheista. Koska toisessa paikassa aion ottaa puheeksi Mériméen kaunokirjalliset ja kriitilliset kirjoitukset, en rupea niistä tässä nyt tarkemmin selkoa tekemään. Mainitsen vaan sen kohdan hänen esitelmästään, joka silloin suurinta huomiota herätti. Mérimée uskalsi näet 40:n kuolemattoman keskellä ja akatemian pyhien muurien sisäpuolella tutkittavana mestarina mainita Rabelais'n, jolta Nodier hänen mielestään oli oppinut "l'ingénieux mécanisme de son style". Käyttäen tilaisuutta hyväkseen antoi hän mitä kauneimman tunnustuksen tälle etevälle, vaikka ehkä liian vähän salonkimaiselle ja hiukan karkeakieliselle kirjailijalle.[160] Muutamissa läsnäolevissa se herätti pahennusta ja olivatpa jotkut sanomalehdetkin, jotka muutenkaan eivät häntä lempein silmin katsoneet hänen ateististen mielipiteittensä vuoksi, tässä löytävinään kyllin aihetta vakaviin muistutuksiin.
Päästäkseen akatemian jäseneksi oli Mérimée, ylempänä kerrottujen jalkavaivojen ohessa, koettanut ahkerasti puuhata kirjailijana, varsinkin tiedemiesnä. Paitse jo mainittuja teoksia oli hän nimittäin hiukkasta ennen vaalia julkaissut erään etevän novellin ja historiallisia tutkimuksia Rooman menneisyydestä.[161]
Novelli, nimeltään Arsène Guillot, ilmestyi Revue des deux Mondes'ssa 15 p. maaliskuuta 1844. Mériméen entisestä esitystavasta melkoisesti poikkeavilla tavalla, nimittäin sydämmellisen lämpimästi ja myötätuntoisesti, kertoo hän tässä liikuttavan yksinkertaisen jutun köyhyyteen ja kurjuuteen joutuneesta grisettiraukasta, joka rakastajansa ylläpidon ja vanhan äitinsä menetettyään joutuu epätoivoon, heittäytyy akkunasta kiviselle kadulle ja saamiensa vammojen johdosta vihdoin kuolee, huolimatta erään "hyväätekeväisen" ylimysnaisen hoidosta. Mérimée ei ole tässä etsinyt mitään kummallista eikä tekeynyt objektiivisen kylmäksi, kuten tavallisesti; päinvastoin osottaa se kaunis ja runollinen tapa, millä tämän onnettoman tyttöraukan kuolema kuvataan erityistä myötätuntoisuutta. Todennäköisyyden, paikallisvärityksen ja henkilöiden yhteiskunnallisen aseman- ja sivistyksen-mukaisen puhetavan on hän sentään aina säilyttänyt. Sitä paitse on tämä kertomus Saintsburyn sattuvain sanojen mukaan "a singular satire full of sarcastic pathos on popular morality and religion".