I.
Mériméen suvun alkuperää ei kovin pitkälle tunneta, vaikka onkin tämä nimi jo ehtinyt niin mainehikkaan kaiun saada. Sen mukaan kuin on selville saatu, polveutuu suku Normandian maakunnasta; Prosperin isoisä, nimen ensimmäinen tunnettu kantaja, vaikutti aluksi parlamenttiadvokaattina Rouen'issa ja oli myöhemmin viimeisen Broglie'n marsalkan sukulinnan intendenttinä. Täällä Broglie'ssa, Eure'n maakunnassa, syntyi 17 p. syyskuuta v. 1757 Prosperin isä Jean François Léonor Mérimée, joka tämän nimen suuremmalle yleisölle niin tutuksi ehti tehdä, että sen perijällä jo oli synnynnäinenkin oikeus huomattuun asemaan yhteiskunnassa.[1]
Léonor Mériméen lapsuudesta ei tiedetä paljo minkäänlaisia yksityisseikkoja enkä niitä ainettani varten tarvitsekaan. Tiedämme vain, että hän ylipäänsä sai hyvän kotikasvatuksen ja että hänessä jo tuiki nuorena huomattiin halua ja lahjoja taiteihin, erittäinkin piirustukseen. Nämä taipumukset eivät kuitenkaan millään tavoin estäneet nuorukaista menestyksellä harjoittamasta tieteellisiä opinnoita kielentutkimuksen sekä kreikkalais-roomalaisen kaunokirjallisuuden alalla. Yksistään humanistisiin opintoihin ei Léonorin tiedonhalu sentään nuorenakaan rajoittunut. Paul Lacroix kertoo nimittäin, ja sitä samaahan todistaa hänen myöhempi toimintansakin, että nuorukainen aika ajoittain jätti kaikki muut lukupuuhat ja antausi tutkimaan kemiaa, joka vanhemmiten kävikin hänen lempiaineekseen.
Maalaamista ja piirustusta harjoitteli hän kuitenkin enimmän, eivätkä näy vanhemmatkaan häntä estelleen taipumustansa seuraamasta. Ilman suurempia vaikeuksia joutuu hän oppilaaksi Gabriel François Doyen'in atelieriin, jossa, kuten tietty, aikansa ehkä kuuluisin mestari, Louis Davidkin oli sileää sivellintään käyttämään opetellut. Alkuopinnot täällä suoritettuaan pääsi hän ennen pitkää David'n suosittamana tuon aikoinaan hyvinkin tunnetun Fr. André Vincentin oppilaaksi, kertoo ylempänä mainitsemani kirjallisuuden tutkija Lacroix. Todenmukaisempi tuntuu meistä kuitenkin olevan Maurice Tourneux'n väite, jonka mukaan Louis David itse on ollut Léonorin ensimmäinen ohjaaja, sillä hänpähän se kuitenkin tätä Vincent'ille suositti. Miten lieneekin, mutta etevimmäksi oppilaaksi nuori Léonor täällä Vincent'in atelierissä piankin osottausi eikä viipynyt kauan ennen kuin hänelle myönnettiin pääsy kuninkaalliseen maalausakatemiaan (Académie royale de peinture), joka siihen aikaan oli korkein oppilaitos tällä alalla.
V. 1788 uskalsi Léonor Mérimée jo kilpailla tunnetusta Rooman matkarahasta, mutta yritykseksi se silloin vielä kuitenkin jäi. V:sta 1791 alkaen tapaamme sitten hänen teoksiaan salongissa, mutta jo sitä edellisenä vuonna oli hän lähtenyt sille tutkimusmatkalle Hollantiin, Saksaan ja Itaaliaan, jonka tulokset hän vasta 40 vuotta myöhemmin julkaisi tunnetuksi tulleessa teoksessaan "De la peinture à l'huile depuis Hubert et van Eyck, jusqu'à nos jours". Vasta Roomaan hän vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi ja siirtyi sieltä myöhemmin Firenzeen, mistä useimmat etevät taulunsa (Les chasseurs dans une forêt, l'Innocence nourissant un serpent, Daphnis et Chloë y.m.) Pariisin salonkiin lähetteli. Kuuluisana miehenä palasi Mérimée direktoriumin aikana kotimaahansa ja vastaanotti v. 1801 Lucien Bonaparten ehdotuksesta opettajapaikan Pariisin polyteknillisessä opistossa. Ja jo seuraavana vuonna kutsuttiin hän jäseneksi "Yhdistykseen kansallisen taideteollisuuden kohottamista varten", jonka vaikuttavimpia jäseniä hän kuolemaansa saakka oli. Niinikään valittiin hän samana vuonna toimeenpannun näyttelyn arvostelulautakuntaan ja tuli täten tutuksi Ranskan kuuluisimpien miesten kanssa. "École des Beaux-Arts" nimisen taidekoulun elinkautisena sihteerinä, joksi hän v. 1807 valittiin, oli hän tilaisuudessa osottamaan arvostelu- ja kirjailijakykyään niissä useissa rapporteissa, joita hän virkansa puolesta oli velkapää hallitukselle tekemään. Tuntuupa melkein siltä kuin olisi näissä erinomaisen sujuvasti ja klassillisen selvästi toimitetuissa, hienoa ja kehittynyttä taideaistia sekä laajaperäisiä tietoja todistavissa kirjelmissä jo sitä samaa mestarillista tyyliä, joka pojasta on tehnyt voittamattoman ja mallikelpoisen mestarin novellikirjallisuuden alalla.
Ja tuskinpa kovin paljo erehtyykään, jos otaksuu pojan jo kotoaan perineen mainiot tyylilliset taipumuksensa ja ne esteetilliset periaatteet, joita hän kirjallisessa tuotannossaan aina on seurannut. Tosin en tunne lähemmin Léonor Mériméen esteetillisiä mielipiteitä kaunokirjallisuudesta, mutta tiedänpä sen sijaan ne perustukset, joista hän kaunotaiteet johti. Teoksessaan "Traité de la peinture à l'huile", jonka lähempään käsittelyyn ryhtyminen veisi ulkopuolelle ainettani, todistelee hän sitä perusajatustaan, että "piirustus on se yhteinen lähde, josta saavat alkunsa nuo kolme taidehaaraa: maalaus-, veisto- ja rakennustaide". Piirustus on hänestä pääasia maalauksessakin; väritys tulee vasta toisessa sijassa. Samat periaatteet siis kuin hänen opettajallaan David'lla ja aikalaisellaan Ingres'llä, joitten mukaan taide oli palautettava yksinkertaisimpaan ja tärkeimpään ilmenemismuotoonsa piirustukseen. Niinikään oli kokonaisuuden sopusuhtaista taiteellisuutta etupäässä koetettava säilyttää. "Yksityisseikat ovat olevinaan tärkeitä pikku herroja, jotka ovat paikoilleen ohjattavat; muoto on kaiken ehto ja perustus: mitä yksinkertaisimmat muotoviivat, sitä suurempi niiden voima ja kauneus". Mutta esitystavan pitää olla laajanäköisen; todellisuudesta on ihanteellisuus etsittävä ja sen luonteenomaisimmat ääriviivat sopusointuisena kokonaisuutena kuvattavat leveällä, mutta säntillisellä tavalla, kas siinäpä juuri taiteen tehtävä.[2]
Tämä oli Ingres'n oppi ja samoin ajatteli myöskin Mérimée vanhempi. Antiikia hän tutki ja rakasti suuresti, sillä siellä löysi hän sen muodon kauneuden, joka hänestä oli kaiken taiteen elinehto. Eikä ainoastaan taidetta, vaan myöskin kirjallisuutta koskevissa kysymyksissä näyttää Léonor Mériméellä olleen kehittynyt ja varma aisti. Ainakin kertoo hänestä eräs hänen lähimpiä ystäviänsä seuraavaa "Mériméellä oli kirjallisissa asioissa sama selvä ja puhdas aisti, jota hän taiteellisissakin kysymyksissä osotti; Horationsa hän osasi ulkoa; innottelua, liioittelua ja kaikkea jokapäiväistä hän kammosi (il avait en horreur le pathos, l'exagération et le commun); ihmisellisen älyn kaikissa plastillisissa ilmestymismuodoissa hän etsi totuuden ihannetta vielä enemmän kuin kauneuden; kirjallisuudessa samoin kuin taiteissakin kuului hän valikoivaan kouluun; mutta filosofiiassa oli hänellä mitä ylevimmät näkökannat, alkuperäisimmät aatteet ja järkähtämättömimmät vakaumukset."[3]
Sellaiseksi kuvataan Prosperin isä. Tämä lahjakas maalaaja antoi opetustunteja eräässä yksityisessä tyttökoulussa, jota piti rva Moreau, lääkärin leski ja kahdeksan lapsen äiti. Täällä oppi Léonor Mérimée tuntemaan tulevan vaimonsa, talon nuorimman tyttären Anna Moreaun. Nuorella Anna neidilläkin oli huomattava taipumus piirustukseen ja maalaustaiteeseen, kuten hänen siveltimestänsä lähteneet taulut kyllin selvästi osottavat. Salongissa ei häneltä tiettävästi ole ollut koskaan mitään näytteillä. Mutta siitä huolimatta oli hänen kykynsä yleisesti tunnettu. Hänen ehkä etevimmän muotokuvamaalauksensa — muotokuvain maalaajatar hän nimittäin oli — kehutaan sattuvasti esittäneen Prosperin hyvää ystävää ja lahjakasta, vaikka aikaisin poistemmattua kasvientutkijaa Victor Jacquemont'ia, jonka elämäkerran Prosper Mérimée on niin kauniisti kirjoittanut.
Olen jo maininnut kuinka Léonor Mériméetä kehuttiin hyväksi kynäniekaksi. Nyt on minun lisääminen, että myöskin Prosperin äidillä vakuutetaan olleen mitä kauneimmat kertoilijan lahjat, joita hän käytti suurella menestyksellä viihdyttäissään maalattavia vallattomia pienokaisia kaikellaisilla saduilla ja omatekoisilla jutuilla.[4] Yleisesti tunnettu on Goethen lause synnynnäisistä taipumuksistaan:
"Vom Vater hab' ich die Statur
Des Lebens ernstes Führen;
Vom Mütterchen die Frohnatur
Und Lust zu fabuliren".