Ja näin menetti hän siis "vanhan vapautensa", kuten hän eräässä kirjeessään sanoo. Useat hänen entisistä tuttavistaan, jotka eivät voineet kärsiä Napoleonia eivätkä koko uutta hallitusta, katsoivat Mériméen suorastaan pettäneen heidät. Epäilemättä tunsi tämä itsekin joutuneensa jotenkin ikävään asemaan, mutta koska asia nyt kerran ei ollut autettavissa, rikkoi hän nuo tuttavuus-siteet ja lakkasi käymästä muutamissa salongeissa. Ei hän koko nimitykselle muuten suurta arvoa alussa antanut; mutta hän oli eräältä tuttavaltaan kuullut keisarinnan innolla syleilleen puolisoansa, kun tämä ilmoitti hänelle asiasta. "Tämä pieni sivuseikka on minulle, sen vakuutan teille, paljo mieluisampi kuin itse nimitys", kirjoitti Mérimée vielä samana päivänä kuin hän sai tiedon uudesta virastaan ystävättärelleen Montijon kreivittärelle, jota hän, hienotunteisesti ja kohteliaasti kyllä, kiittää senaattoriarvostaan.[270]
Jos hän valtioarkeoloogina oli ollut vapaa ja saanut käyttää aikansa kaunokirjalliseen sekä tieteelliseen työhön, niin kyllä hän mielestäni tässäkin uudessa virassaan olisi ollut tilaisuudessa vapauttansa käyttämään. Sillä kahdeksana ensimmäisenä vuonna ei hän senaatissa suutansa avannut, vaikka tosin istunnoissa kävi. Hän istui siellä enimmäkseen hiljaisena kuuntelijana ja piirusteli huvikseen kaikellaisia hauskoja kuvia mustetta, teräskynää tai lyijykynää käyttäen.[271]
Tieteellisiä töitänsä jatkaa Mérimée, kuten ennenkin valtioarkeoloogina ollessaan. Revue des deux Mondes'een kirjoittelee hän edelleen muinaistieteellisiä sekä historiallisia tutkimuksia ja Le Moniteur sisältää tuon tuostakin häneltä lyhempiä kirjoituksia eri aineista.[272] Venäjän historia ja venäläinen kaunokirjallisuus ne häntä myöskin suuresti huvittavat, erittäinkin Ukrainin kosakit ja heidän sankarinsa sekä Pushkinin ja Gogolin etevät teokset. Niinpä ilmestyi häneltä näihin aikoihin, paitse jo ennen mainittuja, kaksi Pushkinin novellia (Les Bohémiens ja Le Hussard, v. 1852) sekä Gogolin kuolematon "Reviisori" (yhdessä Les deux Héritages'n kanssa heinäkuussa 1853) herättäen suurta mieltymystä tähän Venäjän ehkä parhaimpaan ivailijaan.
Mutta omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto se Les deux Héritages'n ja Les débuts d'un aventurier'n jälkeen melkeinpä kokonaan lakkaa. Senaattoriksi tultuaan ei Mérimée kolmeentoista vuoteen julkaissut ainoatakaan kaunokirjallista tuotetta ja senkin jälkeen ainoastaan yhden novellin.[273] Béranger'n pelko, että tieteellisyys tappaa hänessä kaunokirjailijan ja että hän tutkimustensa keskellä unohtaa "Clara Gazulit ja kronikat, romaanit ja novellit" kävi todellakin toteen.
Aikomukseni ei ole syventyä seuraamaan Mériméetä hänen tieteellisellä toimialallaan, joka kyllä olisi monipuolinen ja vaihteleva sekin, mutta jonka seikkaperäinen käsittely kuitenkin menee ulkopuolelle niitä rajoja, mitkä tälle elämäkerralliselle tutkimukselleni olen vetänyt. Ja koska minulla samoin kuin hänen muillakin biograafeillaan on yllämainitsemistani syistä sangen vähän sanottavaa senaattori Mériméestä ylipäänsä ja kaunokirjailija Mériméestä näiltä parilta viime vuosikymmeneltä, niin täytyy minun toistaiseksi seurata häntä enemmän hovimiehenä ja tyytyä esittämään hänen elämäkertaansa pääasiallisesti tältä kannalta.
X.
Keisarinna Eugénie oli epäilemättä valtiollisessakin suhteessa sopivin henkilö Napoleon III:n puolisona Ranskan valtaistuimelle nousemaan. Siinä puheessa, jonka Napoleon kokoutuneelle eduskunnalle piti 22 p. tammikuuta 1853, antoi hän sydämmensä valitusta mitä kauneimman, eikä suinkaan liioitellun kuvan lausuessaan m.m. seuraavat sanat: "Ollen ranskalainen mieleltään, kasvatukseltaan ja muistoiltaan, hänen isänsä kun aikoinaan vuodatti vertansa keisarikunnan edestä, on hänellä espanjattarena se etu, ettei hänen perheellensä Ranskassa tarvitse antaa kunnian- ja arvonylennyksiä. Omistaen kaikki hyvät henkiset ominaisuudet on hän oleva valtaistuimen kaunistus samoin kuin hän vaaran hetkenä epäilemättä on osottautuva sen rohkeimmiksi tukijoiksi. Hurskaana katoolilaisena on hän lähettävä Jumalalle samat rukoukset kuin minäkin Ranskan valtakunnan menestykseksi ja hänen suloutensa ynnä hyvyytensä on, siitä olen varmasti vakuutettu, herättävä eloon keisarinna Josefine-vainajan hyveet."
Ja todellakin onnistui uuden hallitsijattaren jo alussa voittaa keisarikunnalle monta ystävää sellaistenkin joukossa, jotka hänen puolisoansa eivät erittäin lempeillä silmillä katselleet. Tavattomalla luontevuudella osasikin hän uudessa asemassaan käyttäytyä kuin todellinen hallitsijatar ainakin. Kirjeissään vanhalle ystävättärelleen Espanjassa, jonka luona Mérimée oleskeli muutamia kuukausia syksyllä v. 1853 tutustuen maan valtiollisiin oloihin, ja katsellen härkätaisteluja, antaa hän tarkan selonteon nuoren keisarinnan ensi askeleista. Hänen mielestään osaa tämä mainiosti tarpeen mukaan puhua ja vaieta, tehdä nopeita ja oikeita huomioita ja ylipäänsä hyvin mukautua ranskalaisten tapojen ynnä olojen mukaan. Velvollisuutensa hallitsijattarena täyttää hän erittäin tarkasti ja kun hänelle Krimin sodan aikana uskotaan hallitusohjat, oppii hän ulkoa perustuslain ja vaatii sen täsmällistä noudattamista. Niinikään ei Mérimée, joka muuten kaikella tavoin koettaa varoitella "pikku Eugénietänsä" uhkaavilta vaaroilta, voi olla ihmettelemättä tämän tavatonta rohkeutta. "Jos me aina ajattelisimme vaaroja, niin emme saisi nukkua rauhassa hetkeäkään. Paras on olla niitä ajattelematta ja luottaa kaitselmukseen", sanoi hänelle kerran keisarinna ja tämän kertoo Mérimée todellisella ihmettelyllä. Ja kun tammikuun 14 p:nä v. 1858 itaalialainen Orsini teki tunnetun murhayrityksensä keisarillista paria kohtaan, lausui hallitsijatar niinikään vähintäkään säikähtämättä: "elkää meistä huolehtiko, tämä kuuluu ammattiimme. Pitäkää huoli haavoitetuista".
Eivätkä nämä tällaiset tapahtumat vaikuttaneetkaan paljo mitään hovi-elämään. Sotaväkeen, ankaraan poliisijärjestykseen ja alemman kansan suosioon luottaen elettiin Tuileriessä verrattain huolettomia päiviä ja nuori keisarinna teki mitä vain taisi kerätäkseen valtaistuimen ympärille maan parhaimmistoa. Mutta tämäpä ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä valtiokeikauksen jälkeen "poistuivat Ranskan seuraelämän etevimmät henkilöt arasti verellä tahrautuneen ja äsken arvoon päässeen miehen luota". Ja huolimatta siitä, että Napoleon suuressa määrin kannatti tieteitä ja taiteita, joita hän piti kansan henkisen sivistyksen mittarina, eivät nämä tahtoneet ottaa oikein kukoistaakseen. Osa vuossadan alkupuoliskon suuria miehiä oli jo muuttanut manalan majoille, toiset olivat maanpaossa ja useat pysyivät uudelle hallitukselle vieraina. Uusia tähtiä ei myöskään näyttänyt ilmestyvän, sillä n.k. terveen järjen koulu Ponsardin turvissa ei suinkaan ollut omiansa loihtemaan neroja esille. Keisari ja keisarinna tekivät kuitenkin mitä ikinä voivat saadakseen ne henkiset kyvyt hovipiiriin, mitkä Ranskalla vielä olivat tallella. Tässä toimessa oli Mériméen apu heille varsin tervetullut, tämä kun itse kuului juuri Pariisin parhaimpiin seuroihin ja tällä kun oli niin lukuisa joukko eteviä ja ylhäisiä tuttavia. Tosin oli hän, kuten ylempänä olen maininnut, lakannut seurustelemasta muutamissa nykyiselle hallitukselle vallan vihamielisissä salongeissa, mutta sitä valmiimpipa hän olikin tekemään uusia tuttavuuksia, varsinkin niiden ihanain naisten keskuudessa, joita toinenkin keisarikunta pian osasi hovitanssijaisiinsa ja huveihinsa koota.[274]
Kuuluisimmat näistä pidettiin Compiègnessä, missä vähitellen nähtiin kokoutuvan valiojoukko Ranskan nuorempaa ylimystöä, rahapohattoja, tiedemiehiä, jopa ennen pitkää taiteilijoita, kirjailijoita ja sanomalehtimiehiäkin. Neljän viimeisen luokan riveissä oli keisarivallalla enimmäkseen pahimmat vihamiehensä ja senpä vuoksi koetettiinkin juuri heitä hovin juhlallisuuksiin houkutella. Kaikissa tapauksissa saatiin sinne sentään aikaa myöten melkoinen määrä, sillä hovimestarin tekemät vierasluettelot mainitsevat juhlallisuuksissa läsnäolleina m.m. hrat Sainte-Beuve, Feuillet, Jules Sandeau, About, Gautier, Augier, Ponsard, Dumas n:pi, Legouvé, Flaubert, Paul de Musset, Girardin, Cassagnac, Nisard, Pasteur, Cl. Bernard, Leverrier, Oppert, Meissonier, Gérôme, Gust. Doré, Fromentin, Couture, Viollet-le-Duc, Auber, Berlioz, Gounod, Thomas ja Mermet. Kaikkia näitä kohtaan koettivat keisarilliset olla niin kohteliaita ja ystävällisiä kuin mahdollista ja useat näistä huvittivat loistavaa seuraa omantakeisilla tuotteillaan. Hovin varsinaiset huvittajat olivat kuitenkin kreivi de Morny, jonka suuret lahjat ulottuivat itsenäisenkin kirjallisen tuotannon alalle, ja — Mérimée, joka kirjoitteli milloin tilapäärunoja, milloin runoarvoituksia, milloin mitäkin.