Montijon kreivitär itse oli tavattoman älykäs ja perinpohjaisesti sivistynyt nainen,[258] jota hän suurimmassa määrin kunnioitti ja jolla näyttää olleen jonkunlainen vaikutus hänen valtiollisiinkin mielipiteisiinsä. Niiden kirjailijain joukossa, jotka Mérimée toi mukanaan Montijon perheeseen, oli m.m. Henri Beyle, joka kovasti mielistyi uusiin tuttaviinsa ja usein kävi talossa kertoellen nuorille hartaasti kuunteleville tyttösille mitä jännittävimpiä kuvauksia suuren Napoleonin sotaretkiltä, joita hän sitä paitse kuvilla valaisi. Mérimée puolestaan kuletti heitä kaupungilla, oikoi heidän ranskalaisia ainekirjoituksiaan ja opasti heitä kaunokirjoituksessa. Tyttösillä olikin suuri kunnioitus opettajaansa kohtaan, joka ainakin Eugéniellä pysyi yhtä syvällä vielä myöhempinäkin aikoina. V. 1839 sairastui kreivi itse, joka vähää ennen oli matkustanut Espanjaan, ja silloin täytyi kreivittären kiireimmiten rientää hoitamaan puolisoansa, joka ennen pitkää muuttikin manalan majoille. Muutamia päiviä kreivittären lähdön jälkeen s.o. 17 p. maaliskuuta 1839 täytyi lastenkin jouduttautua kotimatkalle opettajattarensa miss Flowersin kanssa ja isällisenä ystävänä Mérimée kehoitti lapsia tottelemaan opettajatartansa ja saattoi heitä pitemmän taipaleen eroten näistä ihanista tyttäristä — Paca oli silloin 14, Eugenia 13 vuotias — todellisella surulla ja ottaen heiltä lupauksen, että he ensi tilassa kirjoittaisivat hänelle matkastansa, niinkuin Eugenia myöskin teki.[259]
Oltuaan kymmenkunnan vuotta vilkkaassa kirjeenvaihdossa Montijon kreivittären kanssa kävi Mérimée v. 1840 toisen kerran Espanjassa, jolloin hän asuen Montijon kreivittären palatsissa Madridissa, sai akkunastaan seurata silloista kapinaa Espanjan pääkaupungissa. Aseman vaaralliseksi käytyä muutti hänen ystävättärensä tyttärineen ja seurueineen lähellä olevalle Carabanchelin maatilalle, missä nuoret hempeät naiset Mériméen omien sanojen mukaan häntä hemmottelivat ("elles m'ont prodigieusement gâté") iloisten huvitusten keskessä ja missä hän sanoo tulleensa huomaamaan "qu'il était très doux d'être ainsi sultan, même ad honores".[260] Pistäydyttyänsä kuusi vuotta myöhemmin taas verestämässä espanjalaisia tuttavuuksiaan — Montijon kreivittären kanssa oli hän yhtämittaisessa kirjeenvaihdossa aina kuolemaansa saakka — ali hänellä v. 1849 ilo nähdä "uskollinen sisarensa" (soeur devouée) täysikasvuisen ihanan Eugénien kanssa taas Pariisissa ja olivat he tällä matkalla ensimmäisen kerran Louis Napoleonin toimeenpanemissa hovitanssijaisissa läsnä. Jo silloin osotti Ranskan tuleva hallitsija erityistä huomaavaisuutta Mériméen "pikku Eugénietä" kohtaan, mutta arvattavasti ei kukaan sentään tullut ajatelleeksi tämän tuttavuuden seurauksia.
Montijon kreivi oli palvellut suuren Napoleonin aikana Ranskan sotaväessä ja v. 1814 puolustanut Pariisia vihollislaumaa vastaan. Kreivitär jumaloi vuosisatamme suurinta sankaria ja luonnollisesti siirtyi melkoinen osuus tästä tunteesta Louis Napoleoninkin osaksi. Samoin teki "pikku Eugéniekin", joka vanhempainsa ihailun ja Henri Beylen kertomusten kasvattamana näki presidentissä mielikuvituksensa uroon, jopa siihen määrään, että hän valtiokeikauksen johdosta kirjoitti hänelle mitä innostuneimman kirjeen tarjoten koko omaisuutensa — joka muuten ei ollut niinkään vähäinen — presidentin mielivaltaisesti käytettäväksi. Ei ole siis kummaa, että tämän nuoren ihailijattaren vilpitön innostus ja tavaton kauneus herätti hidasverisen hallitsijankin povessa todellista rakkautta, jota hän vuosina 1851-52 antamissaan loistavissa tanssijaisissa selvästi osottikin, kunnes hän vihdoin teki ratkaisevan päätöksensä.
Tammikuun 22 p. 1853 kutsui hän kokoon eduskunnan (les grands corps de l'État) ja ilmoitti aikovansa ottaa puolisokseen 27 vuotiaan Teban kreivittären Eugénie de Portocarreron julistaen samalla koko Ranskalle ja Euroopalle tiedon sydämmensä valitusta. Mériméelle, perheen parhaimmalle ystävälle, uskoi leskikreivitär puolestaan naimakirjan kokoonpanon[261] ja luultavasti tuli hän juuri tämän johdosta esitetyksi Napoleonille.[262] Viikkoa myöhemmin tapahtuivat sitten vihkijäiset Notre-Damen kirkossa kaikella keisarillisella loistolla ja prameudella.
Viisaampaa vaalia valtiollisessakaan suhteessa ei Napoleon III varmaankaan olisi voinut tehdä. Ranskan kansa, joka aina on ollut herkkä tällaisille teoille ja joka nuoressa keisarinnassa näki älyn, hyveet, sulon ja ihanuuden yhdistettynä, oli näet heti valmis vilpittömään riemuun keisarillisen avioliiton johdosta. Kauneus ja sulo pehmittää usein vihamielisenkin sydämmen. "Eugénien kauneus olikin hurmaavinta laatua. Ihmeellisen hieno hipiä loi hänen kasvoilleen jotain häikäisevää. Nuoruus, terveys ja sulo antoivat koko hänen olennolleen runollisen heijastuksen", kirjoittaa hänestä eräs historioitsija[263] ja Revue des deux Mondes antaa hänestä mitä viehättävimmän kuvauksen, josta en malta olla siteeraamatta paria riviä: "Elle frappait par une sorte de grâce virile qui en eût aisément fait une héroine de roman, et elle portait fièrement, avant de ceindre le bandeau impérial, cette couronne de cheveux dont un peintre vénitien eût aimé la couleur."[264]
Olen katsonut tarpeelliseksi esittää tämän avioliittohistorian sekä Mériméen läheisen suhteen keisarinna Eugeniehen hiukan tarkemmin voidakseni täten näyttää lukijoilleni, kuinka luonnollista se oikeastaan oli, että hän tästä lähtein joutui hovimiehen asemaan, vaikka useat hänen vihamiehistään ovat koettaneet vääristellä tätä äkkipikaista muutosta selittämällä sitä karaktäärin puutteeksi.
Kun "pikku Eugénie" näin oli kohonnut Ranskan hallitsijan rinnalle, tahtoi hän tietysti edelleenkin nähdä vieraittensa joukossa entisen huvittelijansa ja opastajansa. Mérimée taas noudatti mielellään hänen tahtoansa saadakseen näin lähempää tutkia ja tarkastaa niitä oloja ja henkilöitä, jotka historiaa tekevät ja muodostavat. Pari kuukautta keisarillisten häiden jälkeen saattoi hän Espanjaan matkustavaa Montijon kreivitärtä Poitiers'hen saakka, teki muutamia virkatarkastuksia ja palasi sitten takaisin Pariisiin, josta hän edelleen joka viikko laittoi bulletinit "maailman menosta" ystävättärelleen Pyreneeain tuolla puolen. Jo Louis Philippen aikana oli hän usein hovin huvituksissa läsnä ja kertoili kernaasti sieltä kaikellaisia hauskoja juttuja tuttavain perheiden keskuudessa.[265] Nyt oli hänellä erittäin kiitollinen tilaisuus askel askelelta seurata kaunista suosikkiansa "uudessa ammatissa", kuten hänellä oli tapana sanoa. Ensin tuntui hänestä hiukan oudolta ruveta puhuttelemaan häntä arvonimellä "teidän majesteettinne", mutta, nuori keisarinna osasi jo heti alusta asettua niin hyvin asemaansa, että se pian tuntui vallan luonnolliselta.
Mérimée kertoo itse eräässä kirjeessään, kuinka hän hetikohta, kun sai tietää Eugénien olevan kihloissa keisarin kanssa, oli ottanut tältä pyhän lupauksen, ettei tämä vain pyydä puolisoltaan mitään armon- ja suosionosotuksia hänelle. Mutta siitä huolimatta tarjosi keisarinna hänelle piakkoin viran, joka parhaiten todistaa hänen täydellistä luottamustansa Mériméehen. Hän halusi tehdä näet entisestä opettajastaan yksityisen sihteerinsä (secrétaire des commandements), mutta Mérimée kieltäysi kohteliaimmalla tavalla tästä työläästä toimesta syyttäen huonontunutta terveyttänsä ja pyysi saada edelleen pitää entisen paikkansa, jossa hänellä oli enemmän vapautta. Keisari hyväksyikin hänen esittämänsä syyt, mutta keisarinna lausui hänelle espanjan kielellä, että "sitten annetaan teille joku muu virka ja ell'ette sitäkään ota vastaan, pidämme teitä vihollisenamme".[266]
Tämä tarjous tapahtui luultavasti jo helmikuun alulla.[267] Mikä tuo "joku muu virka" oli oleva, sen sai Mérimée luultavasti tietää vasta virallisen nimityksen kautta. Eräs henkilö, joka sattui olemaan hänen luonansa, kun tämä nimitys aamulla kesäkuun 23 p. hänelle saapui, vakuuttaa Mériméen joutuneen aika lailla hämilleen.[268] Koko sen päivän oli hän sangen eperoivan näköinen miettien nähtävästi, mitä hänen nyt oli tekeminen ja mitä vastaaminen monille tuttavilleen, jotka eivät uutta hallitusmuotoa ensinkään suosineet. Hänen luontainen ujoutensa näytäkse taas tässäkin. Sen sijaan, että hän olisi heti ilmoittanut heille nimityksestänsä ja antanut sille oman selityksensä, ei hän siitä hiiskunut kenellekään mitään, vaikka hän samana iltana oleskeli eräässä Napoleonille sangen vihamielisessä perheessä, jossa hän päälle päätteeksi puheli keisarista jotenkin suurella halveksimisella. Hän tahtoi nähtävästi tällä käytöksellään saada ihmiset siihen luuloon, joka muuten olikin vallan todenmukainen, että hän oli nimitetty uuteen virkaansa vasten tahtoansa, jopa tietämättänsäkin ja ilman että hänen oli tarvinnut valtiollisista mielipiteistään luopua.
Seuraavan päivän virallinen lehti Moniteur ilmoitti kaikille Mériméen lukuisille tuttaville, että keisari Napoleon III oli nimittänyt hänet — senaattoriksi, ehdottaen samalla että hän, paitse senaattorin tuloja, saisi nauttia entisen palkkansa valtioarkeoloogina.[269] Mérimée, joka raha-asioissa aina oli erittäin hienotuntoinen, kieltäysi heti tästä ja jätti erohakemuksensa entisestä rakkaasta toimestaan, jossa hän oli hyvin viihtynyt yli 20 vuotta.