Suurin ansio tästä näyttää uusimman historiantutkimuksen mukaan tulevan kreivi Mornylle, joka heti eduskunnan jäseneksi tultuaan oli kallistunut presidentin puolelle ja asiain kireälle jouduttua ottanut sotaministerin, kreivi Saint-Arnaud'n ja poliisipäällikkö Maupas'n avulla järjestääksensä koko sen näytelmän, joka joulukuun 2 p:nä näyteltiin ja joka onnistuneena teki valtiorikoksesta ainoastaan valtiokeikauksen. Tässä ei ole paikka ruveta tekemään selkoa eri tavalla tuomitusta tapahtumasta, johon, vaikka se olikin kreivi Mornyn toimeenpanema, Louis Napoleon kaikissa tapauksissa antoi suostumuksensa siten rikkoen juhlallisesti vannomansa valan "Jumalan ja Ranskan kansan edessä pysyä aina uskollisena kansanvaltaiselle tasavallalle ja puolustaa perustuslakia". Tahdon vain etupäässä muutamilla otteilla Mériméen tämänaikuisista kirjeistä osottaa, mitä hän asiain menosta arveli ja millä tunteilla hän näki tasavallan jälleen muuttuvan monarkkiiaksi.

Mirecourt sanoo, ettei Mérimée ollut tasavallan ystävä.[242] Edellisestä näemme hänen olevan oikeassa. Louis Fagan taas väittää lisäksi, että Mérimée oli kaikkia vallankumouksia vastaan eikä suinkaan kuulunut bonapartelaisiin.[243] Se mitä hän ylempänä "presidenttiraukasta", lausuu, osottaa luullakseni kyllin selvään, ettei hän kovin suuria tältä taholta odottanut. Oliko hän kuullut jo siihen aikaan kulkevia huhuja Louis Napoleonin syntymästä,[244] huhuja, jotka muudan nykyaikainen historiantutkija autentisilla todistuskappaleilla osottaa tosiksi,[245] sitä en tiedä, mutta kaikissa tapauksissa oli tämä suuren Napoleonin jälkeläinen hänestä hiukan epäiltävää laatua. Ylimysmielinen oli Mérimée sydämmeltään ja tavoiltaan täydellisesti ja, kuten Augustin Filon sattuvasti sanoo "il était plus impérialiste que l'empereur".[246] Se on käsitettävä niin, että hän ei hyväksynyt edes sitä kansanvaltaiseen suuntaan kallistumista, joka Louis Napoleonissa myöhemmin on huomattavissa yhtä vähän kuin hänen vetoamistansa "yleiseen äänestykseen" niin hyvin presidentin vaalissa joulukuun 20 p. v. 1851 kuin "keisarivaalissa" seuraavana vuonna joulukuun 2 päivänä.

Ettei taistelu presidentin ja eduskunnan välillä voinut enää kauan kestää, sen käsitti Mérimée vallan hyvin. Senpä tähden hän ei niin paljon kummastellutkaan Louis Napoleonin lakivastaista tekoa. Hän myöntää tosin eräässä kirjeessä, että "il y a de quoi être de mauvaise humeur, c'est vrai", ja että "quelques sous-préfets ont trouvé que la répression a été trop prompte" ja sanoo kuulleensa mukana olleilta kohtauksia, jotka luulisi 14:llä vuosisadalla tapahtuneiksi. Mutta kaikki tämä on hänestä kuitenkin "bien nécessaire".[247] "Tuntemattomalle" kirjoittaa hän joulukuun 2:n päivän illalla jotenkin välinpitämättömästi: "Minusta näyttää kuin taisteltaisiin ratkaisevaa taistelua, saas nähdä, kuka siinä voittaa? Jos presidentti joutuu tappiolle, antanevat meidän sankarilliset edusmiehemme paikan Ledru-Rollin'ille". Seuraavana päivänä taas samalle; "Quoi qu'il en soit, nous venons de tourner un récif et nous voguons vers l'inconnu". Ystävällensä Aug. Le Prévost'lle antaa hän äsken mainitsemassani kirjeessä tarkan selityksen tuon merkillisen päivän tapahtumista ja tuntuu hän minusta tässä käyttävän liian kevyttä kieltä ottelusta, jonka uhreina virallisen Moniteur'in mukaan 380 henkeä (m.m. edusmies Baudin) heitti henkensä, useita satoja pidettiin vankeudessa ja 88 edusmiestä (m.m. Thiers, Hugo, Rémusat, Quinet, Girardin ja David d'Angers) ajettiin maanpakoon. Hän päivittelee, että "les gens les plus philosophes et les plus étrangers autrefois à toute exagération tombent aujourd'hui dans le ton déclamatoire sans s'en apercevoir". Hänen mielestään "la bataille fut peu de chose" ja "de part et d'autre on a joué la comédie". "All the world is a stage, a dit Shakespeare", jatkaa hän edelleen: "C'est surtout vrai en France. L'un a fait le simulacre de découvrir sa poitrine et de l'offrir aux poignards (Dupin?), l'autre a joué pour quarante huit heures le rôle de prince du moyen âge (Louis Napoléon)". Edusmiesten protestikulku 3 p. joulukuuta, josta Hugo antaa niin innokkaan kuvauksen, näyttää Mériméehen tehneen melkein naurettavan vaikutuksen päättäen seuraavista sanoista: "Notre exprésident conduisait la bande. Il était fort simple et fort calme… D'autres suivaient, se drapant plus ou moins dans leurs paletots. Quelquesuns fumaient, ce qui manquaient de dignité. Berryer — legitimistien johtaja — a commancé par crier: vive la république! ce qui fait rire. Le respectable public assistant à la procession était fort partagé. Les uns trouvaient la chose comique, d'autres tragique; quelques autres, mal élevés, disaient dans un style aussi peu parlementaire qu'académique: enfoncez les 25 francs!"[248]

On tahdottu eräältä taholta väittää, että Mérimée muka olisi ollut yksi niitä harvoja, jotka ennakolta tiesivät Louis Napoleonin miettivän valtiokeikausta ja kannattivat sitä; mutta tämä juttu on siksi joutava, ettei edes Victor Hugokaan. joka tästä mainitsee ja joka totisesti ei ole säästänyt väriä mustentaakseen Mériméetä jälkimaailman silmissä, ota sitä uskoakseen.[249] Väite on arvattavasti saanut alkunsa siitä, että Mérimée ainakin jo v. 1847 oli ystävällisissä väleissä kreivi de Mornyn kanssa, jonka rikkaat lahjat, päättävä luonne ja hieno gentlemannin käytös häntä miellyttivät ja jolle hän sen johdosta, Hugon sanojen mukaan, ennusti "un grand avenir".[250] Kuinka oikeassa hän tässä oli, sen on historia meille osottanut.

Louis Napoleonille tuli Mérimée esitetyksi vasta myöhemmin, kenen kautta, sen saamme piakkoin nähdä.

Toukokuun 1 p. 1852 oli Mériméen äiti kuollut. Samoihin aikoihin päättyi myös eräs rakkauden suhde, jota hän 18 vuotta oli onnellisesti ylläpitänyt ja joka oli käynyt melkeinpä avioliitoksi.[251] Heinäkuun alkupuoliskon istui hän vankeudessa Librin jutun johdosta. Ei ole kumma siis, että hän tunsi itsensä hiukan onnettomaksi, etenkin kun hän heti vankeustuomion kuultuaan katsoi täytyvänsä jättää erohakemuksensa valtioarkeoloogin virasta.[252] Sen hän tekikin jo seuraavana s.o. 27 päivänä toukokuuta, koska hänen mielestään ministerille oikeuden päätöksen jälkeen ehkä oli epämieluista pysyttää hänet virassa.[253] Mutta ennenkuin hän edes ehti vankeuteenkaan, sai hän sisäasiainministeriltä kohteliaan kirjeen, jossa pyydettiin häntä kaikilla mokomin jäämään paikoilleen ja jonka johdosta hän kirjoittaa Montijon kreivittärelle, että "je reste et je fais mon métier jusqu'à nouvel ordre".[254]

Mihin hänet seuraava "uusi käsky" jo vuoden päästä oli kutsuva, sitä ei
Mérimée varmaankaan osannut aavistaakaan.

IX.

Jo ennen kuin Louis Napoleon, suuren setänsä esimerkin mukaan, yleistä kansanäänestystä käyttämällä huudatti itsensä Napoleon III:ksi, Ranskan valtakunnan keisariksi, oli hän ruvennut miettimään sopivaa avioliittoa hallitsijasuvun jatkumistakin varten. Mutta varsinkin joulukuun 2:n päivän jälkeen kävi tämä kysymys hänelle tärkeäksi ja kiireelliseksi.[255] Useat keisarin neuvonantajista olivat ehdottaneet, että hallitsija valitsisi puolisonsa Euroopan hallitsevista ruhtinaallisista perheistä. Sopivina ehdokkaina mainittiin jo Kustaa IV:n Aadolfin pojantytär Karoliina, eräs Hohenzollern-Sigmaringenin prinsessa ja Badenin suurherttuattaren tyttären tytär Canota. Keisari ei kuitenkaan näyttänyt olevan taipuvainen näitä ehdotuksia noudattamaan, vaan kallistui mieluummin kuulemaan kreivi Mornya ja ministeri Fould'ia, jotka neuvoivat häntä setänsä esimerkkiä tässäkin seuraamaan valitsemalla puolisonsa todellisen rakkauden perustuksella ja Ranskan rajain sisäpuolelta. Tavanmukaisissa hovitanssijaisissa Compiègnessa, Elyséessä ja Fontainebleaussa oli Napoleon näet huomannut erään yhtä ihanan kuin älykkään ylimysneidin, jonka sulous herätti tässä 47 vuotiaassa hallitsijassa todellisen rakkauden tunteet. Joulukuun ajan mietti hän otettavaa askelta. Mutta Sylvesterin päivän iltapuolella 1852 teki hän lopullisen päätöksensä ja uudenvuoden päivänä lähti hän kuin muutkin kuolevaiset viralliselle kosioretkelle. Keisarilliset vaunut pysähtyivät erään upean yksityistalon kohdalle ja muutama hetkinen sen jälkeen oli "sydän löytänyt sydämmen" ja Ranskan kansa saanut keisarinnan.

Mérimée sai arvatenkin ennen pitkää kuulla keisarin päätöksestä.[256] Ranskan tuleva hallitsijatar ei näet ollut kukaan muu kuin hänen hyvän ystävättärensä, Montijon kreivittären nuorin tytär Eugénie, "pikku Eugénie", kuten Mérimée oli tottunut häntä nimittämään. Olen ennen maininnut, milloin ja missä Mérimée tutustui Montijon perheeseen, joka muuten kuului Espanjan korkeimpaan ylimystöön.[257] Don Cipriano Gusman Palafox y Portocarrero, Teban kreivi ja Espanjan grandi, sekä hänen puolisonsa Marie Manuela Kirkpatrick de Closeburn olivat v. 1830 Mériméehen sattumalta tutustuttuaan, kutsuneet hänet luoksensa Calle del Sardon linnaan ja ylipäänsä kohdelleet häntä kuin parasta ystäväänsä. Mérimée puolestaan muisteli näitä aikoja aina suurella mielihyvällä ja erittäinkin oli hänestä hauskaa, kun talon molemmat kultakutriset tyttäret, 5-vuotinen Paca ja 4-vuotinen Eugenia istuivat hänen polvillaan leikittelemässä. Heinäkuun vallankumouksen jälkeen muuttivat Teban kreivi ja kreivitär lapsineen Pariisiin, missä Mérimée puolestaan oli tilaisuudessa tekemään heille palveluksia esittämällä heidät Pariisin hienoimmissa kirjallisissa ja taiteellisissa perheissä, joissa hän lapsuudestaan asti oli seurustellut. Näinä aikoina nähtiin Mérimée melkein joka päivä Montijon perheen seurassa ja hänen biograafinsa kertovat kaikki, kuinka hän eräänä päivänä asteli de la Paix'n katua taluttaen erittäin kaunista pikku tyttöstä, josta hän muutamalle uteliaalle ystävälleen ilmoitti, että "se on pieni espanjatar, erään ystävättäreni tytär; minä aion tarjota hänelle leivoksia lähimmässä konditoriiassa".