Syynä siihen, ettei politiikka häntä näinä aikoina suuresti huvittanut, oli varmaankin sen pikkumaisuus. Lienee siihen sentään vaikuttanut sekin seikka, että hänellä näihin aikoihin oli paljo yksityisiä asioita ajateltavana: Librin juttu, tieteelliset työt, virkamatkat ympäri maata ja lukemattomat komiteat. Sen lisäksi, mitä edellisessä luvussa olemme hänen toimistaan ja puuhistaan kertoneet, annamme vielä muutamia yksityistietoja.
Niinpä pistäysi hän syksyllä 1848 Englannissa käyden m.m. maanpakolaisen Louis Philippen luona — arvattavasti toimituksissa — ja tullen samalla matkalla lordi Broughamin kautta esitetyksi kuningatar Victorialle. Seuraavana vuonna istui hän komiteassa, jonka tehtävänä oli antaa lausunto Louvren museon uudestaan järjestämisestä ja kesällä v. 1850 tapaamme hänet taas 3 viikkoa kestävällä huvimatkalla Lontoon maailmannäyttelyssä, englantilaisten ystävien luona vierailemassa ja englantilaisia oloja arvostelemassa.[225] Muuten oli hän näinä aikoina jäsen yhteensä — kahdeksassa eri komiteassa, kuten hän itse ilmoittaa.[226]
Kuinka ahkerasti hän näinä vuosina opiskeli venäjää, josta hän leikillisesti sanoo, että "peut-être cela me servira-t-il un jour à parler aux Cosaques dans les Tuileries",[227] sen olemme jo nähneet ylempänä. Mutta samalla kuin hän käänteli Pushkinin mainioita novelleja, arvosteli asiantuntevaisuudella Gogolia, kirjoitti sangen hauskan tutkimuksen espanjalaisesta kaunokirjallisuudesta (à propos History of spanish Literature by George Ticknor I-III) ja julkaisi joukottain historiallisia ja muinaistieteellisiä esseitä aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä,[228] valmistui häneltä myöskin kaksi merkillisempää teosta, jotka kumpikin sietävät tulla lukijalle lyhyesti esitetyksi.
Heinäkuun 1 p:nä v. 1850 ilmestyi näet Revue des deux Mondes'ssä 6-näytöksinen huvinäytelmä "Les deux Héritages ou Don Quichotte, moralité à plusieurs personnages", jota kirjallisuushistorioitsijat tuskin mainitsevatkaan, vaan joka sentään monessa suhteessa on sangen kuvaava Mériméen luonteelle samoin kuin hänen mielipiteilleen tasavallan aikuisesta, rappeutuneesta ylimystöstä. Mitään suurempaa huomiota ei tämä lukunäytelmä — sillä yhtä vähän kuin Clara Gazulin pikkunäytelmät on tämäkin esitettäväksi aiottu — ilmestyessään herättänyt. Näyttää vähän siltä kuin hän, tappiostansa Théâtre français'n näyttämöllä huolimatta, olisi tahallaan tämän tavallisista teaatterisäännöistä poikkeavan kappaleensa julkaissut ikäänkuin osottaakseen, ettei hän näyttämöä varten kirjoitakaan. Mutta hänen Don Quichottestansa voisi sanoa jotenkin samaa kuin hän itse sanoo Cervantes'in kuuluisasta ritariromaanista: "Son Don Quichotte prouve qu'il connaissait les hommes et qu'il savait faire parler chacun de ses personnages suivant son caractère."[229]
Siinä esitetään meille nuori pariisilainen ylimys, joka palvelee sisäasiain ministeristössä ja koettaa rikkaita maalaisia mielittelemällä päästä kansan edusmieheksi sekä tavoittelemalla rikasta perijätärtä mahtavaan asemaan. Näitä tarkoituksiaan varten käyttää hän kaikellaisia keinoja ja uhraa niille rakkauden, kunniantunnon, y.m. jalommat tunteet. Tälle nykyaikaiselle Sancho Panzalle vastakohdaksi asettaa tekijä Don Quichotteksi hänen rehellisen enonsa, joka pitemmän ajan Algeriassa palveltuaan palaa Pariisiin, missä hän katkeruudella huomaa kaikki entiset ritarilliset tavat, kunniantunnon, jopa rakkaudenkin vallan turmeltuneen. Nuoretkin ovat käyneet rahanahnaiksi, heille ei ole mikään pyhää, mukavuutensa vuoksi rakastelevat he mieluummin grisettejä kuin ylhäisiä naisia ("parce qu'on ne perd pas de temps avec elles comme avec les femmes du monde. Économie de temps, voyez-vous!"); ivallisen mielipiteensä eduskuntaan pyrkijöistä, jotka valitsijoita mielittelemällä pyrkivät valtaan, panee Mérimée Sancho Panzansa (Louis de Saquevillen) suuhun: "Est-ce que les électeurs n'ont pas été faits pour qu'on se moque d'eux! Défaites-vous donc de votre puritanisme. Nous vivons sous un régime constitutionnel, et nous savons remédier aux lois bêtes par d'innocents subterfuges. — — Autre temps, autres moeurs!"[230]
Syksymmällä samana vuonna julkaisi Mérimée kuuluisan kirjasensa v. 1842 kuolleesta ystävävainajastaan Henri Beylestä. Tämä kirjallinen kuriositeetti, jota painettiin ainoastaan 25 kappaletta, ilmestyi nimellä: "H. B. — Offert par les éditeurs à M…"[231] ja on se omituinen m.m. siitä, ettei siinä mainita puheina olevain henkilöiden nimiäkään. Tourneux on kertonut tämän suurta huomiota ja melua herättäneen broshyyrin vaiheet perin tarkasti ja omituiset ne näkyvät olleenkin.[232] Tekijänsä tietämättä otettiin siitä moneen kertaan pieniä painoksia, jotka sitten kiertelivät kädestä käteen hämmästyttäen ihmisiä kaikellaisilla rohkeilla jutuilla ja arvosteluilla Beylestä, Napoleonista ja hänen upseereistaan, pyhästä Johanneksesta, jopa itse Jeesuksesta ja Jumalastakin. Mérimée sanoo siitä itse eräässä kirjeessä, että se "on kerrassaan käsittämätön sille, joka ei tuntenut perin pohjin Beyleä", ja että hän on jaellut sitä 16 kpl Beylen ystäville sekä polttanut loput.[233] Kaikissa tapauksissa tuli tämä kirjanen ennen pitkää julkisen arvostelun alaiseksi ja sai se silloin ankaria sanoja Le Correspondant'in uskonnolliselta arvostelijalta Armand de Pontmartin'iltä, kirjailija Maxime du Camp'ilta[234] ja varsinkin sanomalehtimies Eugène Pelletan'ilta, joka eräässä kiivaassa kirjoituksessa huomautti, että tekijä on tehnyt itsensä syypääksi siveellisyysrikokseen, joka on "prévu par le Code pénal et puni des travaux forcés à perpétuité".[235]
Tämä "débauche d'athéisme", (Pontmartin) on kyllä otettu siihen kokoelmaan, jonka kustantaja Michel Lévy kirjailijan kuoleman jälkeen julkaisi nimellä "Portraits historiques et littéraires", mutta kaikki höysteisimmät paikat ovat siitä pyyhityt pois. Olen teokseni alussa jo huomauttanut ystävyydestä Beylen ja Mériméen välillä samoin kuin siitä merkityksestä ja vaikutuksesta, joka edellisellä on jälkimäisen kirjalliseen tuotantoon, luonteeseen ja näkökantoihin ollut. Koska myöhemmin tulen laveammin käsittelemään Mériméen teoksia ja tekemään selkoa hänen filosoofisista ja taiteellisista periaatteistaan, jotka monessa suhteessa näyttävät mielestäni todistavan hengenheimolaisuutta ystävävainajan mielipiteiden kanssa, en nytkään aio enemmän viipyä tässä muuten sangen huvittavassa kirjasessa, vaan tyydyn siteeraamaan sieltä yhden ainoan kohdan, joka sekin osottaa, kuinka tarkka silmä Mériméellä oli näkemään tulevaisuuden hämäryyteen. "Je m'imagine — sanoo hän — que quelque critique du XX:e siècle découvrira les livres de Beyle dans le fatras de la littérature du XIX:e, et qu'il leur rendra la justice qu'ils n'ont pas trouvée auprès des contemporains".[236]
Jokainen ken vähänkään lienee seurannut uudempaa kirjallisuushistoriaa ja tutustunut Ranskan etevimpäin arvostelijain teoksiin, tietää myöskin kuinka huomattuun asemaan he kaikki ovat Henri Beylen (Stendhalin) asettaneet.[237] 19:s vuosisata ei siis ole ehtinyt päättyäkään ennenkuin Mériméen luulo jo on täydellisesti toteutunut.
Vielä on minun mainittava pari pientä nekroloogia, jotka Mérimée kirjoitti v. 1851 Revue des deux Mondes'een, toisen (helmikuussa) kirjailija Théodore Leclercq'istä (k. 15 p. helmik. 1851) toisen (elokuussa) Revuen 28 vuotiaasta, tapaturmaisesti kuolleesta arvostelijasta Alexis de Valon'ista (k. 20 p. elok.). Molemmat huokuvat mitä lämpimintä ystävyyttä ja kuvaavat kukin osaltaan Mériméen ritarillista luonnetta. Jälkimäisessä kiittää hän etupäässä terävän arvostelijan itsenäisyyttä ja vapaamielisyyttä, edellisessä luonteen hyvyyttä, iloisuutta ja häveliäisyyttä sekä kirjailijan lahjoja. Leclercqistä puhuessaan ei hän myöskään malta olla sivumennen koskettelematta valtiollisia oloja. "On commence à savoir ce que c'est la haine en France. La politique nous a fait ce présent", sanoo hän ensin; sitten siteeraa hän Paul Courier'n arvostelua ranskalaisista, jotka muka ovat "un peuple de valets" ja antaa kiitoksensa Leclercqille siitä, että tämä teoksessaan "Esprit de servitude" on ivaillut "ce vice du Français, tantôt courtisan de Louis XIV, tantôt flatteur du peuple souverain".[238]
Puuhatessaan näin kirjallisissa toimissa, vieraillessaan kesällä 1851 uudelleen Lontoossa, missä hänelle jo oli karttunut lukuisa ystäväjoukko ylimyksellisissä ja kirjallisissa piireissä[239] sekä huvitellessaan itseänsä Pariisin salongeissa,[240] ei Mérimée ehkä huomannutkaan kuinka "peuple souverain" vähitellen oli liittynyt presidenttiinsä, joka maaseuduilla matkustaessaan jo "prononçait des discours de souverain", ja kuinka hän ministeristöjä vaihtelemalla oli vihdoin saanut mieluisensa tuen taistelussaan eduskuntaa vastaan. Marraskuussa oli tämä eripuraisuus presidentin ja kamarin välillä jo kehittynyt niin ankaraksi, ettei minkäänlainen sovinnollinen työ enää näyttänyt mahdolliselta. Muuta ei voinut seurata kuin joko eduskunnan hajoitus tai presidentin lähettäminen Vincennes'een.[241] Huhuja valtiokeikauksesta liikkuikin jo ilmassa, mutta harva lienee arvannut, että se niin lähellä oli ja että se niin helposti oli käyvä päinsä.