Maaseutu kävi yhä rauhattomammaksi, anarkismin oireita ilmestyi yhä tiheämmin ja Mérimée valittaa jo, että vapaus on tässä maassa mennyttä kalua ja että anarkkiia ennen pitkää on perivä tasavallan. Ihmiset olivat neuvottomia ja sättivät toisiaan siitä, ettei oltu tehty niin ja niin. Kaikki ikäänkuin häpesivät omaa saamattomuuttaan ja pelkuriuttaan. Kaikki kadehtivat toisiansa eikä kukaan uskalla mitään, niin että "tout considéré, c'est bien la lâcheté qui fait le fond du caractère français", lausuu hän ankarana tuomionsa.

Väliaikaisen hallituksen säätämät yleiset vaalit perustavaan eduskuntakokoukseen olivat sillä välin alkaneet ja jatkuivat suurella melulla koko huhtikuun aikana. Toukokuun 4 p. kokoutui sitten uusi edustajakamari, mutta jotenkin huonoilla enteillä Mériméen mielestä. Miehuullisesti oli Lamartine puolustanut järjestettyä tasavaltaa tricolorlippuineen kaikkia punaisen lipun vaatijoita vastaan. Sittenkin näytti siltä kuin radikaalinen anarkisti-puolue pääsisi vallalle; mutta toukokuun myrskyisä 15:s päivä tuli ja teki lopun tämän puolueen yrityksistä. Mérimée oli kansalliskaartiin kuuluvana ollut mukana hajoittamassa entistä ja asettamassa uutta eduskuntaa. "Minun pataljoonani tunkeusi ensimmäisenä edustajakamariin, vaan suurta ansiota ei meillä siitä ollut, sillä emme nähneet kuin kapinallisten kengänkorkoja ja muuten näyttivätkin melunpitäjät enimmäkseen olevan katupoikia. Kaikissa tapauksissa olivat nämä katupojat vähällä mullistaa kaiken ylösalaisin. Meidän yhteiskuntamme on näet niin hauras, että se voi rikkoutua pienimmästäkin tyrkkäyksestä". "Tuntemattomalle" hän kirjoittaa vielä samana 15:nä päivänä, että kaikki meni hyvin eikä ketään kuollut tahi edes haavoittunut. "Olen saanut nähdä sangen draamallisia kohtauksia, jotka minua ovat kovasti huvittaneet", lisää hän lopuksi. — — "Muuten on tilamme vallan samanlainen kuin 17 p. brumaireä kuitenkin sillä pienellä erotuksella, että vaikka meillä onkin joukottain valtaanpyrkijöitä, ei meillä sentään ole Napoleonia", kirjoittaa hän espanjalaiselle ystävättärelleen. Kuten tästäkin näkyy, oli Mérimée tarkasti vertaillut nykyisiä oloja entisiin ja tuli näin tietämättänsä mainitsemaan nimen, jonka perijä jo oli käynyt tarjoamassa apuansa väliaikaiselle hallitukselle ja tullut valituksi, vaikka ei saapunut kesäkuun eduskuntaan ja joka ennen pitkää oli tarttuva Ranskan valtakunnan ohjaksiin käsiksi.

Muitten velvollisuuksiensa ohessa oli Mérimée valittu Ranskan akatemian esimiehenä vastaanottamaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren noiden "40:n kuolemattoman", keskuuteen.[211] Ylipäänsä ei hän juuri rakastanut julkista esiytymistä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen sentään luullut lämpenevän vanhoista yhteisistä muistoista. Tosin hän tässä muistuttaakin ystäväänsä yhteisistä kouluajoista kolmekymmentä vuotta sitten, matkasta Vähässä Aasiassa ja pitkästä, mieluisesta kumppanuudesta, mutta kaikki tapahtuu virallisesti ja kylmästi. Augustin Filon, Mériméen uusin ja laajaperäisin biograafi, moittii häntä tästä pitäen koko puhetta sellaisena, ettei siinä näy Mériméetä enempää kuin Ampèreäkään.[212] Minusta on Mérimée tässä vallan ilmielävänä, sillä juuri tämä virallinen kylmyys on johdonmukainen koko hänen julkisen esiytymisensä kanssa. Yksityisten tunteittensa ilmaiseminen ei ole koskaan ollut hänelle ominaista sitä vähemmän kuin Ampère oli hänen parhaita ystäviänsä. Koko puhe oli täydellisesti akateemiseen tyyliin valmistettu ja Mérimée ilmestyy myöskin seuraavissa lauseissa: "Auprès des plus beaux génies de l'Allemagne, vous avez admiré leur liberté et leur audace, mais vous avez remarqué en même temps les exagérations et les témérités de leur école", sekä "on ne comprend pas bien le coloris d'un poëte, si l'on ne connaît son soleil", samoin kuin ihastuksessa vasta vauhtiin päässeeseen uuteen vertailevaan kielitieteeseen ja Ampèren tutkimuksiin, jotka "avec la patience et la sagacité d'antiquaire" tarkoittivat saada selville "toutes les sources du beau". Ainoa kohta koko puheessa, joka tuntuu hänelle vieraalta, on se kiitos, minkä hän lopussa antaa uudelle tasavallalle lausuen, ettei sen nyt, kun se ylpeydellä taas on ottanut Ranskan tasavallan suuren nimen, tarvitse tehdä muuta, saavuttaakseen Euroopan täydellisen myötätuntoisuuden, kuin levittää lippuansa ja osottaa siinä nuo kaksi sanaa: "Ordre et liberté".[213]

Tämä on todellakin joutavanpäiväinen korulause, varsinkin kun tiedämme, ettei Mérimée tähän järjestykseen paljo luottanut. Mutta hän kai ajatteli niin kuin hän ennenkin jo oli sanonut, että se kaikissa tapauksissa oli ainoa pelastus — Napoleonia kun ei ollut eikä Caesaria — ja että hyvin järjestetty tasavalta ehkä hänestäkin voisi tehdä "a staunch republican".[214]

Historiasta tunnemme kuitenkin, ettei Ranskan tasavalta noita kahta kaunista sanaa Euroopalle silloin näyttänyt eikä siis myöskään sen myötätuntoisuutta voittanut. Työväestössä kasvoi näet tyytymättömyys päivä päivältä ja kesäkuun 24 p. se jo kiehahtikin yli äyräittensä. Tällä kertaa olikin ottelu ankarampi ja yhteiskunnallisen järjestyksen suojaamiseksi täytyi hallituksen jo antaa diktaattorin valta kenraali Cavaignacille, joka ennen pitkää kukistikin kapinan. Järjestystä ase kädessä puolustamassa oli Mériméekin kansalliskaartilaisena. "Tuntemattomalle" kirjoittaa hän heti verisen ottelun jälkeen m.m. seuraavaa: "Palasin tänä aamuna kotiin neljä päivää kestäneen kahakan jälkeen, jossa en ollut minkään vaaran alaisena, mutta voin sentään nähdä kaikki tämän ajan ja maan hirmut. Kaiken surun keskellä tunnen sitä paitse tämän kansan koko tyhmyyden. Se on todellakin verraton. En tiedä lieneekö koskaan mahdollista vieroittaa sitä pois villistä raakalaisuudesta, jossa sillä on taipumus pehtaroida. — — Olemme sangen väsyneitä emmekä ole nukkuneet neljään vuorokauteen". Sitten kertoo hän muutamia kauheita esimerkkejä alhaisen kansan raakuudesta ja kysyy: "ymmärrättekö te tätä suurta kansakuntaa? Varmaa vain on, että huilaamme suoraan h——ttiin! Kuuteen viikkoon emme nyt ainakaan tulle taistelemaan" lopettaa hän kirjeensä.[215] Seuraavana päivänä kirjoittaa hän samoista asioista Montijon kreivinnalle antaen hänelle pitemmän selonteon katutappeluista. Ja nyt myöntää hän vihdoinkin nähneensä todellista uljuutta, vaikkakin kansan julmuus häntä pöyristyttää. "Olemme näinä hirmuisina päivinä nähneet kaikellaisia sankariuden ja julmuuden osotuksia, mitä mielikuvitus vain voinee loihtia. — — Selittäköön ken osaa näitä luonnottomuuksia, jalouden ja raakuuden vuorottaisia purkauksia". Hänen mielestään ovat "nuo kirotut sanomalehdet" syynä kaikkeen villitykseen. Sama ajatus, joka on periaatteena hänen teoksessaan. "Chronique du règne de Charles IX" vilahtaa taaskin esille seuraavassa lauseessa:

"Lieneeköhän koskaan mahdollista tehdä jotain kansasta, jolle kapinan päivä on juhlapäivä ja joka aina on valmis järkeä vailla olevasta sanasta tappamaan toisiansa ja itse kaatumaan".[216]

Ollessaan heinäkuun vallankumouksen aikana Espanjassa kirjoitti hän sieltä ystävälleen Stapferille kirjeen, jossa hän leikkiä lyöden kutsui koko kahakkaa farssiksi ja valitti, ettei hän saanut nähdä näytelmää, jota vain joka tuhannes vuosi annetaan.[217] Nyt hän kuitenkin sai tyydyttää halunsa ja, kuten ylläolevasta näkyy, sai hän siitä aivan kylläkseen. Mutta samalla osottavat kirjeet, että hän todellakin oli mukana kaikkialla epäilemättä yhtä paljon uteliaisuudesta kuin velvollisuudesta puolustaa järjestystä. Vähällä kuitenkin puuttui, ettei hän tälläkin kertaa ollut matkoilla, sillä myöhään syksyllä v. 1847 puuhasi hän tarkastusmatkaa Algeriaan, missä ranskalaiset sotamiehet armotta turmelivat vanhoja roomalaisten ja araapialaisten muistomerkkejä. Matkasta, jonka piti tapahtua vielä samana vuonna yhdessä kreivi de Laborden[218] kanssa, ei kuitenkaan erityisistä syistä tullut silloin mitään. Se lykättiin seuraavaan vuoteen, jolloin taas valtiolliset tapahtumat tekivät sen tyhjäksi.

Mérimée oli oikeassa ennustaessaan "tuntemattomalle" heinäkuun alussa, että "Paris sera tranquille pour un assez longtemps". Hän näkyy päättäneen tyytyä kohtaloonsa, varsinkin kun hän itsekin sai pitää paikkansa.[219] Ei se hänestä mieluinen luultavasti ollut, mutta mielet olivat väsyneitä myrskyn jälkeen ja halusivat rauhaa. "Que voulez-vous! c'est le régime actuel et il faut s'y habituer" sanoo hän taaskin fatalistiseen tapaansa. Viikkoa myöhemmin vakuuttaa hän niinikään samaiselle ystävättärelleen viettävänsä "niin rauhallisia päiviä kuin vain voi ajatella tai paremminkin toivoa — tasavallan aikana".[220] Kuuluisa muistopäivä, 14:s päivä heinäkuuta, meni myöskin kaikessa rauhassa ja hänen mielestään rauhan takeet yhä kasvavat, huolimatta muutamain pahanilkisten ennustuksista. Elokuun 5:nä päivänä tapahtui tosin muutaman pommin räjähdys Thiers'in akkunan alla, mutta ketään ei se vahingoittanut. Kaikissa tapauksissa se ilmaisi, ettei kaikki vielä ollut niinkuin haluttiin ja ajan ilmiö oli tavallaan sekin, että kaduilla jo silloin tällöin kuultiin huutoja "vive le roi!" Omasta puolestaan ei Mérimée usko uutta kapinaa mahdolliseksi. Tasavalta on hänestä kuitenkin "un peu plus poltronne que la monarchie" ja ylipäänsä on asiain tila sangen sekava. "Elle ressemble comme deux gouttes d'eau à celle de Rome pendant la conjuration de Catilina. Seulement, il n'y a pas de Cicéron".[221] kirjoittaa hän 20 p. elokuuta arvellen muuten, ettei siitä hyvä seuraa. Hän näkee kaikki harmaassa valaistuksessa, mutta "c'est la couleur la plus gaie que comporte la République".

Mies, jota Mérimée toivoi epäjärjestyksen ja sekavien olojen selvittäjäksi ja, sanokaamme se suoraan, monarkkiian palauttajaksi, ei ollut kovinkaan kaukana. Jännityksellä seurasi hän olojen kehitystä Ranskassa ja hänen hyvät ystävänsä pitivät kyllä huolen siitä, että hänellä aina oli luotettavimmat ja vereksimmät tiedot kansan mielipiteistä. Hän odotti van otollista hetkeä ja sepä ei kauan enää viivytellytkään. Tällä kertaa ei Mérimée kuitenkaan näytä olleen yhtä selvänäköinen kuin tavallisesti. Siinä pienessä orleanistisessa piirissä, jossa hän enimmäkseen seurusteli, oli hän aina kuullut muiden nauravan ja itsekin nauranut Strassburgin ja Boulognen onnettomalle vehkeilijälle. Vielä 16 p. lokakuuta, jolloin Louis Napoleon jo oli istunut kuukauden päivät kansan kutsumana edusmiehenä Ranskan eduskunnassa ja jolloin häntä usealta taholta jo ehdotettiin edustajakamarin presidentiksi, kirjoittaa Mérimée ystävälleen Stapferille, että ainakin Elsassissa ollaan levollisia eikä huolita Louis Napoleonista.[222] Kun presidentin vaali sitten 10 p. joulukuuta tapahtui ja Ranskan kansa Cavaignacin, Ledru-Rollin'in y.m. suureksi hämmästykseksi kutsui eduskuntansa etunenään tuon samaisen vehkeilijän, on Mérimée kuin puusta pudonnut. Kaikki ovat kummissaan, mutta valittu itse "est le seul que son élection n'ait pas surpris" kirjoittaa hän. Ihmiset ovat sangen uteliaita näkemään, miten hän aikoo uudessa asemassaan menetellä ja Mérimée lausuu jonkunlaisella mielihyvällä, että uusi presidentti "hämmästyttää kaikkia, jotka häntä lähestyvät, sellaisella itsetietoisuuden katsannolla, joka on erikoista laillisille hallitsijoille."[223] Ja ikäänkuin hänen silmänsä nyt olisivat avautuneet ja hän jo olisi aavistanut presidentin aikeet lausuu hän eduskunnasta ankaria sanoja arvellen, että "je ne crois pas qu'il faille en venir à un coup d'État pour en délivrer le pays."

"Coup d'État" se kuitenkin seurasi, vaikka kamppailua eduskunnan ja Louis Napoleonin välillä kestikin kokonaista kaksi vuotta. Muuten puuttuu meiltä täydellisempiä tietoja siitä, mitä hän Louis Napoleonin presidenttinä olosta ja yhä karttuvasta vallasta oikeastaan ajatteli, kaikki hänen kirjeenvaihtonsa ovat näet tältä ajalta aivan vaillinaisia. Hän näyttää asettuneen vallan odottavalle kannalle, vaikka edellisestä jo tunnemme, etteivät hänen tunteensa juuri olleet eduskunnan puolella. Ainoat tiedot mitä meillä on hänen valtiollisista mielipiteistään vuodesta 1849 aina joulukuun 21 päivään 1851, löytyvät eräässä hänen yksityisessä kirjeessään akateemikko Auguste Le Prévost'lle, missä hän m.m. lakoonisesti lausuu: — — "Rien de nouveau de ce pays-ci. On y devient plus bête de jour en jour. La politique est toujours déplorable",[224] sekä parissa kirjeessä kreivinna Montijolle, jolle hän elokuussa 1850 kirjoittaa jotenkin halveksien Louis Napoleonista, "meidän presidenttiraukastamme", joka maaseudulla on tyytymättömyydellä vastaanotettu ja joka erottamalla virastaan kenraali Changarnier'n on "vasemmalla kädellään leikannut oikean poikki", niin että Ranskan valtakunta menee hänen mielestään taas "à tous les diables". Seuraavan vuoden huhtikuussa on kaikki hänestä niinikään yhtä ikävää ja rauhallista eivätkä Pariisia varmaankaan tuntisi samaksi kaupungiksi ne, jotka sen neljä vuotta sitten näkivät. "Tämmöinen vilkas vaihtelevaisuus asiain menossa muistuttaa oopperaa", kirjoittaa hän ystävättärelleen Espanjassa.