Heinäkuun hallituksen doktrinäärinen politiikka Louis Philippen aikana alkoi kyllä hyvillä vapaamielisyyden periaatteilla, mutta, kuten historiasta tiedämme, poikkesi se vähitellen ahtaammille vesille. Uusi vaalilaki ja päärilaitos eivät vastanneet alkuperäisiä tarkoituksiaan ja kuninkaan ahnas rahanhimo kävi niin ilmeiseksi, että niin hyvin hän itse kuin koko ministeristö joutuivat julkisen pilkan esineiksi. Alempi käsityöläisluokka ja työkansa alkoi nurista liiallisia rasituksia ja tuon tuostakin tehtiin murhayrityksiä voideltua päätä kohtaan. Turhaan kiristettiin kansalaisten kokoutumisoikeutta ja painovapautta; se enensi vain tyytymättömyyttä ja auttoi yhteiskunnan vaarallisinta vihollista, joka uuden kommunistisen opin muodossa aivan hiljaisesti levisi köyhälistön keskuudessa.
Huomattuaan tämän uhkaavan vaaran koetti hallitus valloitussotien kautta kääntää kansan huomiota toisaalle. Mutta Pellissier'n ja Bugeaud'n harjoittamat julmuudet Algeriassa herättivät vain uutta vihaa, Ranskan sekaantuminen Egyptin ja Tahitin asioihin osotti hallituksen tarmottomuutta ja tunnettu Sonderbundin juttu saattoi Guizot'n melkein naurunalaiseksi. Tähän tarmottomuuteen olivat suurena syynä Guizot'n ja Thiers'in persoonalliset eripuraisuudet, joiden johdosta viimemainittu vihdoin väistyikin näyttämöltä. Mutta v. 1845 palasi hän takaisin ja asettui nyt vasemmistolaisen vastustuspuolueen etunenään alkaen taitavan sodankäyntinsä Guizot'n ministeristöä vastaan. Hänen puolueensa kasvoi päivä päivältä, yhä useammin kuului ääniä "à bas le Guizot!" ja ympäri maata pidettiin kokouksia, joissa vaadittiin uutta vaalilakia. Vallankumouksen oireita liikkui taas ilmassa, vaikka ainoastaan tarkimmat huomiontekijät sen vielä vainusivat.
Näitä tarkkanäköisiä oli Mérimée, joka Guizot'n ja varsinkin Thiers'in persoonallisena ystävänä oli tilaisuudessa vallan läheltä seuraamaan valtiollisia tapahtumia ja olojen kehitystä. Thiers'iä hän ihaili mainiona valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän toisinaan uskalsi kehottaa häntä parempaan varovaisuuteen. Hän huomasi johtajista, etteivät puheet vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta olleet muita kuin kauniita syöttilauseita ja että hallitus suorastaan manasi esille vallankumousta. Jo alussa vuotta 1847 osottavat Mériméen kirjeet kreivinna Montijolle, jonka kanssa hän muuten jo oli ollut useampia vuosia kirjeenvaihdossa, että hän alkoi aavistaa pahaa. Köyhyys maaseuduilla oli suuri ja Pariisissa tapahtui jo kaikellaisia anarkismin enteitä.[204]
Seuraavan vuoden alussa — tammikuussa — kirjoittaa Mérimée, että koko kaupunki on surullinen ja että "Pariisi samoin kuin koko Ranska vaistomaisesti pelkää vallankumousta; — — te voitte arvata, mistä päin myrsky on tuleva", lisää hän. Helmikuun 5 p. ennustetaan jo suoranaista kapinanyritystä, vallankumouksen henki leviää kaikkialle ja kuninkaat (Neaapelin ja Tanskan) rientävät toimittamaan perustuslakeja nuriseville kansoilleen. Pari viikkoa myöhemmin ilmoittaa hän odotettavan jotain tapahtuvaksi ja omasta puolestaan ei hän epäile, että kommunistit, tasavaltaiset ja ammattikapinalliset pian käyttävät hyväkseen tilaisuuden otollisuutta. "Helmikuussa on ennen jo tapahtunut neljä vallankumousta; ken tietää ennakolta mitä vielä on tapahtuva?" sanoo hän fatalistin tavoin. Hän laskee tosin tapansa mukaan hiukan leikkiä, mutta helppo on huomata, että hän todellakin on levoton.
Ja syytä hänellä olikin. Kolme päivää myöhemmin puhkesi näet yleinen tyytymättömyys ilmikapinaksi, jota kesti kaksi kokonaista päivää. Ei auttanut enää Guizot'n erottaminen ja vapaamielisen Molén pääministeriksi nimittäminen; kansa oli jo ehtinyt raivostua eikä totellut enää johtajiansa Odilon Barrot'a ja Thiers'iä, vaan vaati täydellistä tasavaltaa. Kaikkien ivaamana jättikin Louis Philippe 24 p. helmikuuta pääkaupungin valiten turvapaikakseen Englannin.[205] Näin oli siis bourbonilaisen kuningassuvun orleansilainen haara 18:n vuotisen hallituskauden jälkeen Ranskan valtaistuimelta syösty ja väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla otti ohjakset toistaiseksi käteensä.
Samana päivänä kuin kuningas, jonka kutsuissa muuten Mériméekin oli silloin tällöin ollut, jätti isiensä maan, oli viimeksi mainittu kansalliskaartin univormussa pelastamassa muutamia ylhäisiä naisia valloitetusta Tuileries'n palatsista. Seuraavana päivänä kirjoittaa hän jo kreivinna Montijolle ilmaisten ilonsa siitä, että kaikkialla sentään vallitsee hyvä järjestys ja että kansa, rehellisesti kyllä, tuo ryöstämänsä 100,000 frangin arvoiset taideteokset takaisin. Samaa osottaa eräs kirje "tuntemattomallekin", jolle hän erityisistä syistä kirjoittaa englannin kielellä. Tässä ilmoittaa hän jo alkavansa tottua asiain menoon, koska voittajat käyttäytyvät gentlemannin tavoin ja ylläpitävät järjestystä. "If it continues, I shall turn a staunch republican" lausuu hän lopuksi tavallisella puolileikillään.[206]
Viikkoa myöhemmin ihmettelee hän yhä, että kaikki "kävi niin helposti, että ainoastaan muutamia kymmeniä heitti tappelussa henkensä ja että alhaiso käyttäytyi niin rehellisesti ja ylläpiti järjestystä. Heinäkuun hallitus kaatui melkein itsestään. Niin on meillä nyt siis tasavalta, joka ei meitä juuri innostuta, vaan johon me sentään kaikki turvaudumme, sillä se on enää ainoa pelastuksen mahdollisuus". Muuten on hän äreissään kuninkaalle ja prinsseille, etteivät nämä näytä ollenkaan älyävän historian antamia opetuksia tällaisista tapauksista. "A quoi diable sert l'histoire puisque personne n'en profite."[207] Viisi päivää sen jälkeen antaa Mérimée espanjalaiselle ystävättärelleen lyhyissä piirteissä täydellisen selityksen helmikuun vallankumouksesta. Siinä huomautetaan hallituksen tarmottomuutta, Orleansin herttuattaren uljuutta ja lausutaan lopuksi, että koko revolutsiooni on muutamain satojen toimeenpanema ja että näistä useimmat eivät tienneet itsekään mitä he tekivät ja tahtoivat. Kaikissa tapauksissa "maintenant tout est accompli". "Tuntemattomalle" hän samaan aikaan niinikään vakuuttaa, ettei Pariisissa luultavasti enää synny minkäänlaisia katukahakoita; siihen ei ole syytä, voima ja uljuus on samalla puolen ja ylipäänsä ollaan liian velttoja ja pelkureita muka. "Jos todellakin kansallissota alkaa, niin syttyy se luultavasti maaseuduilla, missä jo ollaan sangen tyytymättömiä pääkaupungin yksinvaltiuteen (contre la dictature de la capitale)". Mutta ei hän luule sitäkään mahdolliseksi "tässä pelkurein maassa".
Tällä välin oli väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla koettanut tehdä, mitä se ikinä voi työväen ja työttömäin hyväksi, niin että tyytyväisyys näytti todellakin palautuvan. Guizot'n hyväksymää periaatetta omnia pro populo, nihil per populum ei myöskään enää noudatettu, vaan otettiin hallitukseen jäseniä työväenkin keskuudesta. Sosialismin uhkaava vaara oli nyt käynyt ilmeiseksi ja sen vuoksi liittyi joukko Ranskan etevimpiä kynäniekkoja ulosantamaan yhteisvoimin viikkolehteä, jonka tarkoituksena oli "työskennellä erehdysten välttämiseksi, tiedottomuuden poistamiseksi, kurjuuden lieventämiseksi, yleisen äänivallan järjestämiseksi, vihamielisyyksien tukahuttamiseksi ja puolueiden yhdistämiseksi". Lehti, jonka nimeksi tuli "Le Messaqer de la semaine, journal du Comité pour la propagande antisocialiste et pour l'amélioration du sort des populations laborieuses", sai toimittajikseen hrat Thiers, Casimir-Périer, Molé, d'Haussonville ja Balzac; apuansa olivat luvanneet m.m. Vitet, Mignet, Mérimée ja J. Janin.[208]
Omasta asemastaan uuden hallitusmuodon voimaan astuttua näkyy Mérimée muuten olleen aika levoton. Vallankumouksen jälkimäisenä päivänä hän jo kirjoittaa Montijon kreivinnalle: "Näin suuren tapauksen aikana tuskin muistaakaan omia asioitaan; alanpa sentään jo olla levoton tietääkseni, miten elänen vast'edes itse ja millä elätän vanhan äitiparkani". Maaliskuun alussa hän taaskin sivumennen mainitsee, ettei hän tiedä mitään tulevaisesta asemastaan eikä odota mitään hyvää itselleen, hän näet kun kuului kuningasvallan entisiin ystäviin. Montijon kreivinna näkyy kehottaneen häntä tulemaan luoksensa Espanjaan, koskapa hän myöhemmin samassa kuussa kiittelee ystävättärensä jalomielisestä tarjouksesta lisäten kuitenkin, ettei, Jumalan kiitos, vielä ole niin pitkälle tultu. Tosin on hän väsynyt tähän jatkuvaan levottomuuteen tulevaisuudesta, josta ainoastaan profeetat jotain tiennevät, mutta, sanoo hän, "j'ai des devoirs ici et je saurai les remplir".[209] Vielä kuukautta myöhemmin on hän sangen epätietoinen tulevaisuudestaan. "Tahtoisin olla nuori ja alkaa elämäni uudestaan voidakseni olla vapaa kaikkialla. Kysyn itseltäni lakkaamatta, mihin minä kelpaisin ja miten minä tästä pälkähästä suoriutuisin, vaan mitään vastausta en vain keksi. Olen kuin entinen suutari, joka oli keksinyt viedä — Intiaan laivanlastin anturakenkiä. Minä en tosin ole lähtenyt matkustelemaan anturoitani kaupalle, mutta ilmanala on vaihtunut ja silloinhan on seikka sama."[210]
Väliaikainen hallitus alkoi muuten asiain kehittyessä jo käydä erimieliseksi ja kansa, joka ei nähnytkään kaikkien toiveittensa toteutuvan, rupesi taas osottamaan levottomuuden oireita. Toisten sanoo Mérimée nähtävästi tahtovan tasavaltaa Yhdysvaltain malliin; toiset taas arvelevat, ettei Ranskassa voi syntyä tasavaltaa ilman että vuoden 1793 muistot ja tavat jälleen eloon virkoavat. Mérimée puolestaan, joka oikeastaan oli perustuslaillisen monarkkiian miehiä ja muuten tosielämässä rakasti järjestystä ja rauhaa, huomasi tasavallan täydellisesti pettäneen hänen toiveensa, alituiset levottomuudet kun näet pitivät mieliä yhtenäisessä jännityksessä. Sellainen tarkka huomioiden tekijä ja historian tutkija kuin Mérimée ei tietysti voinut olla vertaamatta silloisia oloja entisiin samallaisiin. Mitä hän niiden nojalla toivoo, käy selville jo eräästä maaliskuun 25 p. päivätystä kirjeestä, jossa hän m.m. lausuu: "Kaikkialla etsitään jotain nimeä etunenään asetettavaksi. Tiedättehän ranskalaisten mieluummin liittyvän yksityiseen mieheen kuin johonkin aatteeseen. Mutta missä piilee tämä mies?" kysyy hän lopuksi.