Kuten myöhempikin tutkimus on osottanut, oli Libri todellakin syyllinen ainakin muutamiin varkauksiin. Häntä kerrassaan puhdistaa ja pelastaa oli siis mahdotonta. Mutta jonkun aikaa oli kuitenkin, Mériméen kirjoituksen johdosta, melkeinpä koko Pariisi vakuutettu Librin syyttömyydestä. Tutkijat, jotka tähän saakka eivät olleet viitsineet vastata heitä kohtaan tehtyihin syytöksiin, olivat nyt pakoitetut esiytymään oman arvonsa puolustukseksi. Eivätkä he sitä aivan huonosti tehneetkään, vaikka heiltä kyllä puuttui Mériméen nerokas ja ivallinen kynä. Mutta samalla oli asianomainen tuomari uhannut saattaa Mériméen haasteenalaiseksi, tuomioistuimen halventamisesta ja solvaamisesta. Ja siitä näkyy Mérimée melkolailla säikähtyneen. Eräässä kirjeessä hra Buloz'lle, joka sen aikakauskirjassaan myöskin julkaisi, koettaa hän selittää, ettei hän suinkaan ole tahtonut millään tavoin oikeutta loukata. "On a cru voir dans mon article des attaques, contre la justice et la magistrature. Vous savez, monsieur, que telle n'a jamais été mon intention". Ensimmäistä kirjoitusta paljo laimeampi oli sekin vastaus herroille Lalanne, Bordier ja Bourquelot, joka kirjettä seurasi. Hän muka on vain tahtonut kiinnittää välinpitämättömän yleisön huomion onnettoman miehen puoleen, joka neljä vuotta oli turhaan hakenut lehteä ja kynää puolustukseen. Mutta siitä huolimatta pysyi hän kuitenkin alkuperäisessä mielipiteessään, "qu'on l'a cru coupable avant de l'avoir entendu".
Tämän uudistetun syytöksen johdosta haastoivat asianomaiset tuomarit Mériméen oikeuteen. Mutta mielipidettään tuomareista ei hän sen vuoksi suinkaan muuttanut, sen todistaa m.m. seuraava ote "tuntemattomalle" osotetusta kirjeestä: "Je ne sais si l'on veut me pendre ou non, et l'on me dit à ce sujet tantôt blanc, tantôt noir. Ce qui me rend très fidgetty c'est la pensée d'une cérémonie publique (kuulustelu) devant la fleur de la canaille et trois imbéciles en robe noire, roides comme les piquets et persuadés qu'ils sont quelque chose, auxquels on ne peut songer à dire le profond mépris qu'on a pour leur robe, leur personne et leur esprit".[198]
Nämä viimeiset sanat osottavat jotenkin selvään, ettei ylempänä painattamaani lausetta: "telle n'a jamais été mon intention" ole otettava ihan sanojen mukaisesti. Aivan turhaa ei Mériméen pelko ollutkaan. Huolimatta advokaatti Nogent-Saint-Laurens'in oivallisesta puolustuspuheesta, josta Mérimée itse tunnustaa, että se oli tosihyvä, tuomitsi hänet Pariisin kuudes raastuvanosasto (26 p. toukokuuta 1852) 1,000 frangin sakkoihin ja 15:n päivän vankeuteen, jota paitse Revue'n ulosantaja hra de Mars sai 200 fr. sakkoja, ja kulut kuitattiin syyllisten kesken.[199]
Sillä kertaa ei Mérimée näy välittäneen paljo mitään koko jutusta. Ehkä pyöri hänellä juuri mielessä eräs hauska kohtaus, joka hänelle tapahtui oikeussalista poistuttaessa. Eräs korsikalainen mies, joka oli uskollisesti istunut oikeussalissa asiain käsittelyä kuuntelemassa, astui nimittäin kadulla hänen luokseen ja selitti tavanneensa hänet Korsikassa 12 vuotta sitten, lukeneensa Colomban ja ihastuneensa niin sen tekijään, ettei hän voinut kärsiä häntä näin syyttömästi rangaistavan: hän tarjousi tekemään vendetta'a (verikostoa) oikeuden puheenjohtajaa taikka asianomaista ministeriä kohtaan. Mérimée, joka mielellään ja nähtävällä tyytyväisyydellä myöhemminkin kertoi tästä ystävilleen, kirjoittaa sen johdosta: "Cela m'a jeté dans une grande confusion; mais j'ai résolu de ne l'employer que si le procureur de la République en appelle à minimâ".
Hän näyttää saaneenkin kostoa toisella ja kaikin puolin sopivammalla tavalla, kuten eräs kirje 27 p:ltä toukokuuta v. 1852 osottaa. "Minun kostoni on jo alkanut. Ystäväni Saulcy oli eilen ollut seurassa, jossa puhuttiin minun vankeudestani; oikeuden mielipidettä kuulustelematta alkoi oiva tykkimieheni taitavasti käytetyllä aseellaan pommittaa tuomareita heidän typeryyksistään, lapsellisuuksistaan, halpamaisesta itserakkaudestaan y.m. ja vetoaa erääseen mustiin puettuun herraan, jonka hän tunsi näöltä, vaikk'ei tiennyt hänen ammattiansa. Vaan tämäpä sattuikin olemaan hra M——, yksi minun tuomareistani, joka varmaankin olisi halunnut olla jossain muualla sillä kertaa. Kuvitelkaa, miltä näyttivät talon emäntä, läsnäolevat vieraat ja itse Saulcy, joka liian myöhään huomasi asianlaidan ja heittäysi täyttä kurkkua nauraen sohvalle ja huudahti: 'Vaan minä en, pahuus olkoon, peruuta sanaakaan'."[200]
Kirjoitettuaan tuomareitansa vastaan erään purevan ivakyhäyksen, jonka eräs sanomalehti heti riensi julkaisemaan, astui Mérimée Pariisin vankilaan heinäkuun alkupäivinä. Senrakumppalikseen sai hän ystävänsä Henri Edouard Bocher'n, joka, niin Assemblée législativen jäsen ja eduskunnan etevä puhuja kuin hän olikin, oli tuomittu kuukaudeksi vankeuteen Orleansin prinssien julkaiseman protestin levittämisestä.
Mikään ikävä ei ystävyksillä vankilan muurein sisäpuolella näy olleen. Pääasiallisena työnä oli Mériméellä juuri sen Demetrius-tutkimuksen valmisteleminen, josta ylempänä olen puhunut. Eivätkä he ruokalajiensakaan suhteen näytä erittäin suuria supistuksia tehneen, kuten eräät hänen kirjeensä osottavat.[201] Aikahan olikin muuten niin lyhyt, että koko vankeuden merkitys luonnollisesti oli pelkästään henkistä laatua. Mutta vaikka Mérimée ylipäänsä laski siitä mielellään leikkiä toverein seurassa, jäi hänen mieleensä kuitenkin huomattava katkeruus Ranskan tuomareita ja oikeuslaitosta kohtaan.
Tähän päättyi sillä kertaa Librin juttu, jossa Mérimée niin loistavalla tavalla oli ystävyytensä lujuutta osottanut.[202] Mitään muutosta ei hänen esiytymisensä sentään voinut puolustettavansa tuomioon tuottaa, vaan sai Libri ikänsä kaiken pysytellä maanpakolaisuudessa. Enimmäkseen oleskeli hän Lontoossa, missä Mérimée kävi häntä usein tervehtimässä. Olipa hän muuten samoihin aikoihin saanut siellä hyvän ystävän eräässä toisessakin itaalialaisessa, nimittäin Antonio Panizzissa, joka vuodesta 1831 oli ollut British Museum'in varakirjastonhoitajana.[203] Tämä tuttavuus on merkillinen sen vuoksi, että se antoi aihetta 20 vuotta kestäneeseen, rikassisällyksiseen kirjeenvaihtoon ystävysten välillä, josta sentään ainoastaan Mériméen kirjeet ovat jälkimaailmalle säilyneet Louis Fagan'in v. 1881 julkaisemana kokoelmana: Lettres à M. Panizzi, 1850-70, I-II ja sisältävät nämä kirjeet mitä hauskimpia kuvauksia toisen keisarikauden tavoista ja tapahtumista.
Olen tahallani ollut tässä luvussa koskettelematta näiden vuosien suuria valtiollisia tapauksia voidakseni seuraavassa antaa niistä ja Mériméen kannasta vallankumoukseen sitä yhtenäisemmän selonteon. Siirrymme siis nyt ensin vallankumousta muutamin piirtein luonnostelemaan.