Jules Janin kiittelee, tosin hiukan ivallisesti, Le Carrosse'a aika tavalla, sanoen sitä jo 20 vuotta pidetyn "comme un de ces glorieux chefs-d'oeuvre de la langue française aux quels il était impossible de toucher, même de loin". Tämä kappale se muka oli "liitonarkki entisyyden ja tulevaisuuden näytelmätaiteen välillä". Nähtiinpä muka aikoinaan muutamien niinkin innostuvan siihen, että he suinpäin matkustivat Espanjaan saadakseen nähdä edes varjonkaan tuosta kuuluisasta Clara Gazul'ista, joka muka oli tämän Carrosse'n tekijä. Ja nyt se on nähty näyttämöllä, jolla se on kerrassaan epäonnistunut. Kun piispa Péricholelle käsivartensa tarjosi "vous eussiez vu les hommes et les femmes se lever d'un commun accord, non comme on se fâche au théâtre, mais comme on se fâcherait dans un salon de gens bien élevés qui ne veulent pas devenir les complices de l'incartade de quelque poète malencontreux. En un clin d'oeil, la salle a été déserte. Lisez cette comédie c'est votre droit, — le livre imprimé a des droits que n'a pas la comédie parlée. — Et ce qui est sûr c'est que cette saynette n'a pas été faite pour être jouée en public dans un jour de deuil, dans une ville encore toute couverte du sang de son archevêque, et qui se demande par quels moyens soutenir l'univers croulant au malice. A coup sûr, ce ne sera pas par ces moyens là".[193] — Kuten kaikesta näkyy ei aika ollut otollinen tämän kappaleen esittämiselle ja oli Mériméellä siis syytäkin olla äreissään Houssayelle.

Monta kertaa valittelee Mérimée näihin aikoihin hermostumista, huonontunutta terveyttä ja kuolettavaa ikävää. Näinä vuosina kohtasikin häntä useat vastoinkäymiset ja ikävyydet, joilla epäilemättä oli vaikutuksensa hänen ruumiilliseenkin tilaansa.

Yksi näistä, eikä suinkaan vähäisin, oli hänen rakkaan äitinsä kuolema, joka tapahtui 1 p. toukokuuta 1850. Lapsesta asti oli hän elänyt äitinsä kanssa yhdessä, nuoruutensa huvitusten aikoina muisti hän aina määrättyyn aikaan palata hänen luoksensa ja vielä vanhana miehenä oli hän kaikissa taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä tottunut luottamaan hänen huolenpitoonsa, niin ettei hän enää luullut voivansa tulla toimeenkaan ilman äidin apua. "Tuntemattoman" kirjeessä, joka on kirjoitettu heti tapahtuman jälkeen, mainitsee Mérimée asiasta merkillisen lyhyesti: "Ma bonne mère est morte; j'espère qu'elle n'a pas trop souffert. Elle avait les traits calmes et l'air doux qui lui était ordinaire. Je vous remercie de tout l'intérêt que vous lui avez témoigné".[194]

Pian selvisi hänelle kuitenkin, mitä hän äitinsä kadottaessaan oli menettänyt ja todellisinta kaihoa ja surua ilmaisevat hänen myöhemmät kirjeensä. "J'ai vécu si longtemps par le dévouement de ma mère que je crois être tous les jours comme un enfant le jour de son entrée au collège", kirjoitti hän silloin eräälle ystävälleen. Eräälle toiselle valittaa hän: "Vous avez connu ma mère, et vous savez tout ce que j'ai perdu. Je suis encore dans l'étourdissement. Mais je sais que chaque jour me montrera davantage l'étendue de la perte que je viens de faire". Oikeassa hän tässä olikin, sillä vielä 18 vuotta myöhemmin muistelee hän äitinsä kuolemaa katkerimpana surunaan eräässä kirjeessä Emil Augier'lle, joka niinikään oli äitinsä menettänyt. "Je reçois un billet qui m'annonce la perte que vous venez de faire. Il n'y a pas de plus grande. J'ai passé par cette cruelle épreuve et j'y pense encore sans cesse. Je vous souhaite du courage et de la résignation. Travaillez si vous pouvez; voyagez si vous ne pouvez travailler. Je vous serre le main et vous plains de toute mon âme."

Kaikki Mériméen ystävät vakuuttavatkin, että rakkaampaa suhdetta kuin hänen ja hänen äitivainajansa välillä ei juuri ajatella voinut. Yhtä uskollinen oli tämä kylmännäköinen mies ystävyydessäänkin, kun hän kerran johonkuhun pääsi kiintymään. Eikä hän vaarojakaan väistynyt, jos oli kysymys ystävän puolustamisesta asiassa, jonka oikeudesta hän oli vakuutuksensa muodostanut. Mutta ystävän silmä ei useinkaan näe eikä tahdo nähdä mitä muut puolueettomat näkevät ja siten voi joutua puolustamaan asioita ja henkilöitä, jotka yleinen mielipide ja polkeeton tuomioistuin tuomitsee rikoksellisiksi.

Niin kävi Mériméellekin n.k. Librin jutussa, kun hän otti puhdistaaksensa käsikirjoitusten ja kirjain varkaudesta syytettyä ystäväänsä kreivi Libri-Carrucci d'Alla Sommajaa, jonka syyllisyys myöhemmin täydellisesti toteen näytettiin ja joka kesäkuun 22 p. 1850 sen johdosta tuomittiin menettämään virkansa ja arvonimensä sekä istumaan 10 vuotta vankeudessa.[195]

Koska tämä kuuluisa oikeusjuttu aikoinaan oli koko sivistyneen maailman huomion esineenä ja koska sen lopullinen päätös oli omituinen tapaus Mériméen elämässä, katson olevan kyllin syytä sitä hiukan tarkemmin käsitellä.

Alkuperäisen syytöksen, että kreivi Libri vuosina 1842-47 oli Ranskan kirjastoista varastanut käsikirjoituksia ja kirjoja 112 miljoonan frangin arvosta, teki yleinen syyttäjä (Boucly) jo helmikuussa v. 1848, mutta Mériméen esiytyminen jutussa alkaa vasta sen jälkeen kuin tuomio oli julistettu. Yksityisesti olivat kyllä useat Librin ystävistä (P. Lacroix, G. Brunet ja A. Jubinel) lausuneet moitteita yleisen syyttäjän menettelystä huomauttaen, että syytetyn asema ja ansiot puhuivat mokomaa halpamaisuutta vastaan ja että useita kadonneita teoksia jo oli löydetty mikä mistäkin. Mutta julkisesti ei heistä kukaan ollut esiytynyt. Librin vanhana ystävänä ei Mérimée voinut oikeuden ankaraa tuomiota välinpitämättömänä lukea, semminkin kun häntä itseään v. 1836 oli eräässä maaseutukaupungissa yritetty ihan aiheettomasti syyttämään samanlaisesta teosta. Eräs oppilas "École des chartes" opistossa se silloin oli syytöksen häntä vastaan tehnyt ja kolme saman opiston miestä (Bordier, Bourquelot ja Lalanne) oli nytkin antanut sen lausunnon, jonka nojalla Librin tuomio langetettiin. Hänellä oli siis tarpeeksi syytä epäillä lausunnon pätevyyttä, etenkin kun hän Lontooseen paenneelta Libriltä ja muutamilta muilta asiantuntijoilta oli saanut todistuksia useiden syytöskohtain perättömyydestä. Kuinka täysin vakuutettu hän ainakin silloin oli puolustettavansa syyttömyydestä, osottaa seuraava ote hänen kirjeestään "tuntemattomalle". "Le fond de question, c'est qu'à force de voir des pièces justificatives sur l'affaire de Libre, j'ai eu la démonstration la plus complète de son innocence, et je suis à faire une grande tartine dans la Revue au sujet de son procès et de toutes les petites infamies qui s'y rattachent. Plaignez-moi; il n'y a que des coups à gagner à ce métier-là; mais quelquefois on se sent si révolté par l'injustice qu'on devient bête".[196]

Kuukauden päivät työskenteli Mérimée tätä varten ja julkaisi tutkimustensa tulokset Revue des deux Mondes'ssa 15 p. huhtikuuta 31 sivua käsittävän kirjeen muodossa mainitun aikakauskirjan päätoimittajalle Buloz'lle. Nerokas, pureva ja sukkela on tämä Mériméen kirjoitus ja syystä ovat jotkut sitä verranneet P. L. Courier'n ja Beaumarchais'n kuuluisiin ivakirjoituksiin. Mérimée tahtoi osottaa, että Libri oli joutunut vihamiestensä koston uhriksi ja että koko École des chartes oli polkeenalainen toimittamaan minkäänlaista tutkimusta tässä asiassa. Kirjoitustapa on kuitenkin kovin kiivasta. Hän todistaa kyllä, että ainakin puoli tusinaa niistä kirjoista, jotka on väitetty kadonneen akatemian kirjastosta, ovat ilmoisen ikänsä olleet hyllyllään samaisessa kirjastossa ja että tutkijat ovat monessa kohdin erehtyneet nimistä ja vuosiluvuista. "Luulisipa melkein — sanoo hän m.m. — syytöskirjoja nykyään valmistettavan samojen periaatteiden mukaan kuin romaaneja tai draamoja, joissa taide, eikä totuus, on pääasiana. Ja koska näin on asian laita, niin lienee minullakin oikeus arvostella Libriä vastaan tehtyä syytöstä; olenhan näet ennen tehnyt romaaneja enkä tarvitse poiketa alaltani ryhtyessäni nyt arvostelemaan mielikuvituksen avulla syntynyttä kyhäystä".[197]

Ainoa pätevä seikka Libriä vastaan on, Mériméen mielestä se, ettei tämä saapunut oikeuden eteen, kun asia otettiin esille. Mutta Librillä oli tuores esimerkki samallaisesta tapauksesta Itaaliassa, muistuttaa hän siihen. Kreivi Albertia oli v. 1838 syytetty Tasson käsikirjoitusten väärentämisestä ja väärennysten kauppaamisesta; tuomioistuin tuomitsi hänet vangittavaksi. Kreivi kielsi yhä kiven kovaan ja vaati uusia tutkijoita. Kolmetoista vuotta tutkivat nämät asiaa ennenkuin julistivat kreivin — syyttömäksi! Onko kummaa siis, jos Libri mieluummin pysyttelihe turvassa Englannissa, kysyy Mérimée lopuksi.