Valtion stipendiaattina ollen katsoi hän velvollisuudekseen tuon tuostakin antaa Ranskan opetusasiain ministerille tietoja tutkimustensa tuloksista. Niinpä oli hän esim. keväällä v. 1851 tälle kirjallisesti esittänyt mielipiteensä n.k. Tsuudeista, jonka johdosta opetusministeri taas kääntyi Académie des inscriptions-seuran puoleen pyytäen sen lausuntoa puheina olevasta kysymyksestä. Sen komitean puolesta, jonka akatemia tätä varten asetti ja johon kuuluivat Mérimée, Reinaud, Stanislas Julien, Guignaud ja de Wailly, vastasi Mérimée tavalla, joka samalla kuin se osottaa, mitä laatua Leduc'in arvelut olivat, myöskin todistaa Mériméenn ankaraa velvollisuuden tuntoa. Hän näet siinä peittelemättä moittii Leduc'ia itsenäisyyden ja alkuperäisyyden puutteesta muistuttaen samalla, että matkaraha on hänelle annettu etupäässä historiallisten käsikirjoitusten kopioimista varten.
"La lettre adressée par M. Léouzon-Leduc au ministre de l'instruction publique contient quelques conjectures sur le territoire anciennement occupé par le peuple que les Russes appellent Tchoud, et que M. Léouzon-Leduc, avec la plupart des historiens, identifie avec les Finnois. Il ne nous a pas semblé que les recherches auxquelles M. Léouzon-Leduc s'est livré jetassent un nouveau jour sur cette question ni même qu'elles lui appartissent exclusivement. Il eût été à désirer qu'au lieu de suivre plusieurs auteurs allemands ou russes dans leurs systèmes plus ou moins fondés, il se fût appliqué à recueillir des documents inédits. C'est ce qui parait manquer surtout à son travail. M. Léouzon-Leduc annonce, qu'il s'occupe à traduire quelques morceaux de poésie finnoise faisant partie du poème, intitulé le Kalevala, et dont il a déjà donné des extraits. Ce travail est intéressant sans doute, mais M. Léouzon-Leduc ne devrait pas perdre de vue les recherches concernent l'histoire de France qu'il a été chargé de faire dans la bibliothèque de l'Hermitage, et qui ont été le but principal de sa mission".[188]
Tästä komitean hiukan moittivasta lausunnosta huolimatta jatkoi Léouzon-Leduc innokasta käännöstyötänsä, jonka tuloksena on Kalevala ranskalaisessa asussa. Me suomalaiset olemme hänelle siitä tietysti kiitollisuuden velassa samoin kuin useista muistakin Suomen maata ja kansaa koskevista kirjoituksista, joita hän tuon tuostakin on julkaissut aina kuolemaansa saakka (k. 1890).
Yhteydessä Mériméen muun kirjallisen toimen ja tuotannon kanssa lienee myöskin mainittava hänen esiytymisensä Théâtre français'n näyttämöllä. Kuten tunnettu, ei hän Clara Gazul'in espanjalaisia pikkunäytelmiä ollut esitettäväksi ajatellutkaan, mutta kun Th. Gautier eräässä arvostelussaan huomautti teaatterin johtajaa Mériméen pikku kappaleista, päätti Arsène Houssaye, Théâtre français'n silloinen tirehtööri, muodostella näyttämöä varten Clara Gazul'in 2:ssa painoksessa olleen näytelmän "Le carrosse du Saint Sacrement".
Mérimée suostui niinikään mielellään tuumaan sillä ehdolla, että neiti Brohan, laitoksen etevimpiä naisjäseniä, saisi näytellä kappaleen tärkeintä naisosaa, Péricholea. Hänen vaatimustaan noudatettiin, Mérimée kävi itse harjoituksissa ja odotti jännityksellä ensi näytäntöä. Tämä tulikin ja saattoi tekijälle — täydellisen fiaskon! Turhaan koetti etevä näyttelijätär taitoansa, osa yleisöä oli tullut teaatteriin tarkoituksessa viheltää ulos koko kappale, joka heistä oli sisällykseltään säädytön, siinä näet kun ensi kerran näyttämöllä esitettiin, miten katoolilainen piispa seurusteli kevytmielisen naisen kanssa. Sitä paitse vaikuttivat tähän tappioon muutkin suhteet. Oli näet siihen aikaan riidelty kiivaasti teaatterin johtajasta, joksi yleisö tahtoi Houssayeta, mutta sisäasiain ministeri Baroche suosikkiansa hra Mazères'a. Teaatterin jäsenistön, kirjailijain ja yleisön yksimieliset vaatimukset pakottivat hra Barochen kuitenkin nimittämään johtajaksi Houssayen, josta toivottiin Théâtre français'n uudistajaa. Uusi tirehtööri taas halusi mielellään aloittaa romanttisilla kappaleilla, näytteli Musset'n "Le chandelier" ja luuli tekevänsä yleisön mieliksi valitessaan ohjelmaan yhden Mériméen näytelmistä. Mutta ministeri Baroche ja hänen suosikkinsa Mazères päättivät panna toimeen mielenosotuksen Houssayetä vastaan ja hänpä se myöskin oli, joka premieeri-iltana [14 p. maaliskuuta 1850] aloitti vihellyksen. Parhaaseen kahakkaan saapui silloin juuri Mérimée "tuntemattoman" ja parin muun naisen kanssa eikä ollut uskoa korviaan, kun hänelle selitettiin, että siellä salissa vihellettiin hänen näytelmälleen. Suuttuneena poistui hän teaatterista eikä sen illan jälkeen "hyvää päivää" Houssayelle tehnyt, sillä hänen mielestään olisi tämän pitänyt ymmärtää, mitä siihen aikaan sopi esittää, mitä ei.[189]
Sanomalehtien teaatteriarvostelijat jakausivat eri ryhmiin; mikä moitti johtajan ymmärtämättömyyttä, mikä yleisön ulkokullattua ahdasmielisyyttä, mikä mitäkin. Itse selonteot kappaleen menestyksestäkin ovat peräti eriäviä. Gautier tietysti kiittää kappaletta ja sen esitystä, vaan moittii yleisöä seuraavaan tapaan:
"A propos de l'évêque, disons au public français qui s'est un peu ému à l'aspect de la simarre violette et de la présence d'un évêque dans une comédie, que les espagnols aussi bons catholiques que nous pour le moins, ne verraient là rien choquant; nous n'avons pas comme eux l'habitude de vivre familièrement avec notre religion, et dès que nous voyons quelque chose qui nous rappelle notre culte nous éprouvons une espèce de gène inconnu aux catholiques méridionaux."[190]
Samaan suuntaan kirjoittaa myöskin Pierre Malilourne:
"Le Carrosse du Th. de Clara Gazul a eu un plein succès jusqu'à la dernière scène, où l'on voit un évêque donner la main à une comédienne. Cette scène est tout simplement un chef d'oeuvre, puisqu'elle exprime avec une haute éloquence un des plus beaux sentiments du christianisme. Le public a été choqué avant d'avoir compris. Quand il a compris, il a été touché, mais la mauvaise impression s'était déjà manifesté. A la seconde représentation, le succès a été tout à fait brillant".[191]
Päinvastaista mielipidettä olivat Le Constitutionnel'in arvostelija (nimimerkki R.) ja Journal des Débats'n pirteäkynäinen kriitikko Janin. Molemmat huomauttivat, että kappale oli hyvä luettavaksi, vaan ei näyteltäväksi. "Dans les oeuvres de M. Mérimée c'est toujours sans doute un charmant carrosse", kirjoittaa hra R. Constitutionnel'issa 18 p. maaliskuuta, "sur le théâtre, il s'est attiré cette apostrophe: Que vient faire ici cette citadine? — — Ce qui va au livre ne va pas au théâtre. Et nous ne sommes ni assez corrompus ni assez superstitieux pour nous accommoder à voir un évêque auprès d'une cocotte".[192]