Tehtiinpä sentään asiallisiakin muistutuksia don Pedroa vastaan, siitä olkoon osotuksena seuraava ote Charles Lenormant'in arvostelusta: "Parti d'un paradoxe de réhabilitation, M. Mérimée, malgré la sévérité consciencieuse de ses recherches, ne pouvait arriver à une conclusion irréprochable. D'ailleurs il prenait l'Espagne à un temps de crise qui ne devait montrer le moyen âge que sous son aspect le plus défavorable et il lui manquait, pour dominer son sujet et en faire valoire les parties intéressantes cette connaissance intime et domestique de l'histoire de l'église, sans la quelle les annales de l'Europe moderne ne présentent qu'une succession de troubles, presque toujours misérables dans leurs causes et bornés dans leurs conséquences. Néanmoins l'histoire de don Pèdre I:er révélait, chez l'écrivain, cette connaissance des lieux et de la langue sans laquelle il ne sera plus guère permit d'écrire l'histoire".[177]
Alkuperäiset omituiset olot ja voimakkaat luonteet ovat Mériméetä aina huvittaneet. Se taipumus näkyy selvästi varsinkin hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan ja tieteellistenkin tutkimustensa esineet valitsee hän mieluummin sellaisista kansoista ja sellaisilta ajoilta, jotka voivat tuommoisia oloja ja luonteita kuvattavaksi tarjota. Colomba ja Carmen, Caesar ja Don Pedro todistavat parhaiten, minkälaiset aineet häntä parhaiten miellyttivät. Ja kun sen lisäksi muistamme hänen lauseensa, että kaikki ihmiskunnan historiaa koskevat asiat huvittavat häntä, niin ei ole ihmettelemistä, että hänen huomionsa ennen pitkää kääntyi Euroopan itäisimpään suurvaltaan, jonka alkuperäiset olot ja omituiset tavat vasta näinä aikoina Turgenjevin, Gogolin ja Pushkinin kuvausten kautta alkoivat länsikansojen huomiota herättää.
Milloin Mérimée oikeastaan alkoi tutkia venäjänkieltä, en varmasti tiedä sanoa, mutta jo heinäkuussa 1849 näemme hänen Revue des deux Mondes'ssa julkaisevan käännöksen Pushkinin novellista "Pikovaja dama" nimellä La dame de pique.[178] Toimitus liitti siihen omasta puolestaan alkulauseen, jossa valitetaan, että Venäjän suuret kirjailijat ovat Ranskassa niin tuntemattomia ja annetaan kääntäjälle mitä kaunein tunnustus hänen kirjallisista ansioistaan ja venäjänkielen taidosta. Tätä paitse käänsi Mérimée näinä aikoina Pushkinilta vielä pari muuta kuvausta (Les Bohémiens ja Le hussard), jotka v. 1852 ilmestyivät samassa nidoksessa Carmenin kanssa.
Myöskin arvosteluilla koetti hän Venäjän kirjallisuutta kansalaisilleen tutuksi tehdä. Yllämainitun revue'n marraskuun numerossa v. 1857 löydämme häneltä pitemmän kirjoituksen "La littérature en Russie", jossa hän "Kuolleiden sielujen", "Reviisorin" ja erään novellikokoelman perustuksella arvostelee Gogolin kirjailijaluonnetta ja merkitystä kirjallishistoriassa. Gogol on hänestä asetettava englantilaisten humoristien rinnalle, sillä hänenkin erikoisominaisuutensa on samanlaatuinen iva. Puutteina huomauttaa hän Gogolissa sommittelun hajanaisuutta ja varsinkin kuvausten epätodennäköisyyttä, jota vastoin hänen avuinaan mainitaan pikku seikkoihin ulottuva havaintokyky, tarkka silmä kaikelle naurettavalle ja tarpeellinen rohkeus tehtyjen havaintojen esittämisessä.[179]
"Je suis de ceux qui goûtent fort les bandits, non que j'aime à les rencontrer sur mon chemin; mais malgré moi, l'énergie de ces hommes en lutte contre la société tout entière m'arrache une admiration dont j'ai honte"[180] kirjoittaa Mérimée m.m. tässä arvostelussaan perustellen itse sitä taipumusta, josta äskettäin juuri huomautin. Venäjänkin historiaa tutkiessa huvittivat häntä enin juuri tuollaiset yhteiskuntaa vastaan sotivat henkilöt, jotka luonteensa lujuudella, uhkarohkeudella ja tarmolla koko valtakunnan mullistivat. N.k. väärät Demetriukset tulivat siis luonnollisesti ensi sijassa hänen ihailunsa esineiksi ja näiden elämänvaiheita hän nyt syventyikin oikein perinpohjin tutkimaan. Alulla vuotta 1852 ilmestyi sitten näiden tutkimusten tuloksena teos nimeltä Les faux Démétrius, jossa tekijä tavallisella tarkkuudellaan punnitsee eri historioitsijain mielipiteitä ja tahtoo myönnettäväksi, että tämä rohkea vallananastaja — eräs Ukrainin kosakki — oli aikansa ja kansansa synnyttämä ilmiö taikka, kuten Sainte-Beuve sanoo: se oli vapauttajaansa etsivän kansallishengen personoituminen. Verraten Mériméetä roomalaiseen historioitsijaan Lucianukseen arvostelee hän muuten ystävätään seuraavalla tavalla: "La manière, dont M. Mérimée écrit l'histoire est saine, simple, pleine de concision et de fermeté; il y porte un esprit et un tour qui n'est qu' à lui entre les historiens modernes, et que je n'ai soin de définir, d'autant plus que cette forme n'a pas encore acquis tout son développement. De nos jours on a fort abusé des idées et des considérations générales; — — — M. Mérimée qui n'aime que ce qui est sûr s'en abstient strictement".[181]
Charles Lenormant kiittää teosta niinikään, mutta tekee sitä vastaan sentään seuraavan muistutuksen:
"Il y a peut-être dans Les faux Démétrius vingt lignes regrettables, en ce qu'elles montrent chez M. Mérimée un préjugé qui éloigne de la vérité catholique; mais ces lignes sont la garantie du jugement impartial que l'historien a dû porter de la conduite des catholiques en général, et des jésuites en particulier, dans l'entreprise qui remit un moment la Russie aux mains d'un imposteur éclairé entre le règne de deux assassins".[182] — Täydentääkseni selontekoani silloisten arvostelijain mielipiteistä, liitän tähän vielä otteita Journal des Débats'nkin arvostelusta: "M. Mérimée, il ne s'amuse pas aux divagations; il n'abuse pas de la philosophie dans l'histoire, pas plus qu'il n'exagère la sentimentalité dans le roman. Quand on croit qu'il imagine, il raconte ce qu'il a observé; quand on croit qu'il écrit l'histoire, il met simplement dans un certain ordre des matériaux excellents, qu'il a bien choisis. Il juge peu, il ne disserte pas du tout, il se passionne encore moins. — — — Plus conteur que philosophe, et plus vrai que passionné, c'est sa manière".[183]
Jo monta kertaa ennen oli Mérimée ihmeteltävällä tavalla osottanut osaavansa käsitellä samoja historiallisia aiheita yhtä hyvin tieteellisellä tarkkuudella kuin kaunokirjailijan mielikuvituksella. Tästä kyvystään antoi hän taaskin pätevän todistuksen julkaistessaan v. 1852 Revue des deux Mondes'ssa vastamainitusta historiallisesta teoksestaan muodostelemansa näytelmän (7:ssä kuvaelmassa) nimeltä Les débuts d'un aventurier, jossa vapaalla ja jännittävällä tavalla oli käytetty kaikellaisia taruperäisiä ja puolihistoriallisia lähteitä ja kuvattu, miten Demetrius tuli rohkeaan yritykseensä antauneeksi kaikellaisten ennustusten ja suosiollisten viittausten houkutuksesta.[184] Ukrainin uljaat kosakit, joiden varhaisimmat vaiheet muuten lienevät jotenkin hämäräperäisiä, näkyvät Mériméetä vielä myöhemminkin kovasti huvittaneen, koskapahan hän yhä vain jatkoi tutkimuksiansa heidän historiansa alalla julkaisten v. 1855 asiallisen kirjoituksensa Les cosaques de l'Ukraine et leurs derniers atamans sekä kymmenen vuotta sen jälkeen (v. 1865) yhä laajemman ja perinpohjaisemman tutkimuksen nimeltä Les cosaques d'autrefois, jonka eräs arvostelija kehui olevan "dix mille plus poétique que le Corsaire de lord Byron".[185]
Venäjän historiallista kirjallisuutta ja harvinaisten lähteiden kopioimista toimitti hänelle m.m. eräs ranskalainen tiedemies, jonka ansiot suomalaisen kansanrunouden levittämisen suhteen aina säilyvät kiitollisessa muistossa täällä Suomessa. Lukija arvaa minun tarkoittavan tunnettua Suomen ystävää ja Kalevalan kääntäjää Louis Antoine Léouzon-Leduc'ia, joka on välillisenä syynä siihen, että Mérimée pari kertaa tuli käsittelemään Suomeakin koskevia asioita. Suomen ja Venäjän oloja koskevilla kirjoituksillaan[186] oli tämä nuori tiedemies (synt. 1815) vetänyt hallituksen huomion puoleensa ja saanut valtioapuakin tieteellisten tutkimuksiensa jatkamista varten. Tämä ei sentään näy riittäneen hänelle kauvaksi aikaa, koskapahan hän jo lopulla vuotta 1849 pyysi Académie des Inscriptions et belles lettres-seuran puoltolausetta uuden matkarahan saamista varten. Tässä pyyntökirjassaan tekee hän selkoa suunnitelmastansa ja sitoutuu "tutkimaan ja kopioimaan Ranskan historiaa koskevia asiakirjoja Pietarissa sekä jatkamaan aloitettuja tutkimuksiaan Suomesta". Akatemia asetti asiaa harkitsemaan komitean, johon kuuluivat Mérimée, Ampère, Mohl ja Jules Berger de Xivrey. Komitea ehdottaakin, että suostuttaisiin Leduc'in pyyntöön ja pitää varsinkin noiden historiallisten asiakirjain kopioimista sangen tärkeänä. Leduc'in aikomuksesta tutkia Suomen historiaa ja oloja lausuu komitea:
"Quant à la partie de la demande de M. Léouzon-Leduc qui concerne les antiquités finnoises la commission pense que ce voyageur pourrait profiter de son séjour en Russie pour recueillir des documents imprimés ou manuscrits relatifs à l'ancienne histoire et aux traditions de la Finlande, qui sont, depuis quelque temps, l'objet de travaux importants de la part des savants du pays, et qui sont demeurées jusqu'à présent imparfaitement connues en France".[187] Leduc saikin valtiolta matkarahan ja oleskeli yhä edelleen Pietarissa, ehkä kuitenkin enimmiten täällä Suomessa.