Omaa filosofiiaansa, omia mietteitään ei hän kaunokirjallisissa teoksissaan sentään ole koskaan esittänyt, ei ainakaan millään suoranaisella tavalla. Aina on hän kylmä, objektiivinen kertoja, joka lahjomattoman kynänsä täydellä terävyydellä tosiasiat esittää jättäen kaikki johtopäätökset kunkin yksityisen vedettäväksi. Tämän esitystapansa on hän parhaiten juuri Colombassaan toteuttanut.
Ilman Mériméeen Korsika-matkaa eivät ranskalaiset varmaankaan voisi ylpeillä sellaisesta mestariteoksesta, jommoinen vastamainittu tapa- ja luonnekuvaus epäilemättä on. Tekisipä melkein mieli sanoa samalla, että jollei Mérimée olisi tehnyt matkustuksiansa Espanjassa, puuttuisi maailman kirjallisuudelta eräs toinenkin helmi, nimittäin "Carmen", tuo mainio kuvaus espanjalaisen mustalaistytön itsenäisyyden ja vapauden halusta ja hänen intohimoisesta, itsekkäästä ja oikullisesta rakkaudestaan. Sillä ainoastaan se, ken itse on Espanjan oloihin perehtynyt, itse on seurustellut härkätaistelijain ja mustalaistyttöjen kanssa, voi antaa heistä sellaisen tosikuvan kuin Mérimée tässä kirjassaan on antanut.
Viimeisen matkansa Espanjaan oli hän tehnyt v. 1840 ja arvatenkin kypsyi hänessä sen jälkeen tuuma kuvata Carmen ja hänen lempijänsä José Maria.[172] Milloin se hänellä käsikirjoituksena valmistui, en tiedä, mutta julkisuuteen ilmestyi se lokakuussa v. 1845 Revue des deux Mondes'sa ja herätti tämän arvoisan aikakauskirjan taajassa lukijakunnassa suurta ja ansaittua huomiota. Ja kun se sitten — luullakseni se tapahtui toukokuussa 1847 — eri kirjana painosta ilmestyi ja suuremman yleisön sekä arvostelun käsiin joutui, sai se taaskin saman hyvän menestyksen osakseen.
Niinpä kirjoittaa siitä esim. tunnettu arvostelija de Pontmartin, jonka uskonnolliset tunteet muuten olivat niin vastakkaisia Carmenin tekijän käsitteille, seuraavalla ylistelevällä tavalla:
"Ce que je ne me lasse pas d'admirer chez M. Mérimée, c'est cet art, à la fois si caché et si réel, du premier coup, qui caractérise si bien un personnage, qu'il n'y a plus à y revenir, et que les développemens qui suivent paraissent la conséquence inévitable de ce premier trait. Carmen n'est pas encore nommée, elle est à peine entrée en scène, qu'elle existe déjà, et qu'on sent respirer en elle cette séduction bizarre, cette fascination mystérieuse, principal élément du récit. Les premières pages sont d'une fraîcheur délicieuse, l'ensemble est d'une netteté magistrale. Pas une omission, pas une surcharge; un trait fin, sobre, complet, ménageant les clairs et les ombres, et graduant, avec une incomparable sûreté de main, la valeur relative de chaque figure et de chaque objet. Heureux le critique, lorsqu' après avoir distribué de son mieux le blâme et l'éloge, il rencontre une de ces oeuvres, comme Carmen, qui lui permettent d'achever la leçon par un exemple!"[173]
Samaan suuntaan käyvät muidenkin arvostelijain lausunnot. Mikä kehuskelee, että "Carmen on kappale ihmissydäntä — — ja kuvataan siinä meille espanjalainen manola, jossa yhtyy juutalainen kaksikielisyys, maurilainen luonteen villiys ja andalusialainen kuvaus;" mikä taas vakuuttaa, että "Carmenin luonne on kokonaisuudessaan kuin pronssiin valettu" j.n.e.[174]
Mériméen muista tämän aikuisista kaunokirjallisista tuotteista mainittakoon kertomukset "L'abbé Aubain", joka ilmestyi yhdessä Carmenin ja Arsène Guillot'n kanssa v. 1847, ja "Il viccolo di madama Lucrezia", joka tekijän oman ilmoituksen mukaan valmistui jo huhtikuussa (27 p.) v. 1846, vaikka en ole saanut selville, missä ja jos se ylipäänsä tuli julkaistuksi ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen. Edellinen on tapakuvaus kirjeiden muodossa ja kerrotaan siinä, kuinka eräs köyhtynyt pariisilainen ylimysperhe joutuu syrjäiseen maaseutukylään, missä pääkaupungin huvituksia ikävöivä rouva tulee vain huvin vuoksi antauneeksi pieneen rakkausseikkailuun seurakunnan nuoren papin kanssa, jolle hän vihdoin hankkii hyvän paikan. Älykkäällä ja todenmukaisella tavalla on Mérimée jälitellyt pariisilaisen rouvan ja nuoren papin eri ajatus- ja kirjoitustapoja, hienoa satiirillista aistia osottaa hän näyttäessään kuinka nämä rakastavaiset kumpikin luulottelevat leikittelevänsä toisensa kanssa ja seuraavat kumpikin vain omia itsekkäitä tarkoituksiaan. Jälkimäinen taas on samantapainen, kaikellaisia kummitus- ja taikajuttuja sisältävä hoffmannilainen juttu kuin esim. Vénus d'Ille, ja annetaan kertomuksen lopussa, kaikkien pöyristävien tarinoiden jälkeen, vallan yksinkertainen, vaikka vähän romanttinen selitys noille arvoituksille. Kertomus on taidolla kyhätty ja kehitetty, mutta kuitenkin niin tehty, että sen ansio on melkein yksinomattain jännittäväisyydessä.
Taiteen jumalattaria lepohetkinä palvellessaan ei Mérimée suinkaan unohtanut, mitä hän oli velkapää jo virkansakin puolesta tieteen alttarille uhraamaan. Paitse lyhempiä virkaraportteja y.m. sellaisia kirjoituksia ilmestyi häneltä v. 1845 laaja ja kallisarvoinen muinaistieteellis-esteetillinen kuvateos "Les peintures de l'église de Saint-Savin", joka julkaistiin kokoelmassa "Collection de documents inédits sur l'histoire de France". Sama tietojen laajuus ja syvyys, sama tarkka ja asiallinen tosiasiain esitys, jonka tunnemme Mériméen muista tieteellisistä teoksista, on tässäkin selvästi nähtävissä, vaikka kirjoitustapa niinikään pysyy vallan entisellään, yhtä koristelemattomana, yhtä — kuivahkona.
Sujuvampi ja lämpimämpi on hänen esitystapansa kuitenkin siinä perinpohjaisessa historiallisessa tutkimuksessa, jota hän useilla Espanjan matkoillaan oli arkistoissa valmistellut ja täydennellyt, nimittäin teoksessa "Histoire de don Pèdre I, roi de Castille" (in 8:o, Charpentier), joka painettiin v. 1848.
Kirja, joka on omistettu Mériméen vanhalle ystävättärelle Montijon kreivinnalle, saavutti asiantuntijain puolelta ylipäänsä suurta tunnustusta, vaikka jotkut, yleisön kannalta, mielivät moitiskelemaan sitä. Loménie torjuu taitavasti tämän moitteen ainakin mikäli se koskee Don Pèdroa. "La critique à reproché à Mérimée d'être un historien froid: il ne l'est pas toujours dans Don Pèdre, par fois même on le voit s'élever jusqu'au ton de la poésie".[175] Esimerkkinä siitä mainitsee hän sitten sen kohdan, missä tekijä kuvaa lähestyvän du Guesclin'in sotajoukon vaikutusta Kastiilian ja Aragoonian riiteleviin pikku ruhtinoihin.[176] Historia don Pedrosta, Kastiilian kuninkaasta on hänen mielestään hauskin kaikista Mériméen historiallisista teoksista, sillä me tapaamme siinä tarkan tutkimuksen Espanjan yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta tilasta aikoina, jolloin rappeutuneen läänityslaitoksen anarkkiia rasitti kansoja Pyreneeain molemmilla puolin, tapaamme omantunnon mukaisen kertomuksen sotaisista tapahtumista ja diplomaattisista keskusteluista sekä useimmiten sangen vilkasvärisen kuvan tämän yhteiskunnan omituisista tavoista, joka ehkä oli alkuperäisempi kuin roomalainen.