Alussa ei Mériméellä näytä olleen luottamusta keisarin tieteellisyyteen. Mutta mitä edemmäs työ edistyi, sen suuremmaksi kasvaa hänen kunnioituksensa. "Il m'étonne par la facilité avec laquelle il comprend les choses d'érudition, dont il n'a pris le goût qu'assez récemment", kirjoittaa hän, "tuntemattomalle" lokakuussa v. 1860 ja myöhemmin taas: "L'empereur est devenu un archéologue accompli. Il a passé trois heures et demie sur la montagne (Alise'n kaupungin luona), par le plus terrible soleil du monde, à examiner les vestiges du siège de César et à lire les Commentaires".[303] Mérimée se myöskin tarkasti teoksen arkki arkilta ennenkuin se julkisuuteen laskettiin.[304]
Kun sitten 1865 ensimmäinen osa teosta valmistui painosta saavutti se tiedemiestenkin puolesta melkoisen tunnustuksen. "Ils ont obligés de le trouver un peu trop savante pour eux" kirjoittaa siitä Mérimée "tuntemattomalle" liittäen teoksesta omana arvelunaan: "I1 me semble qu'il y a des très belles pages. Je suis surpris de l'érudition, plus grande et plus solide que je ne m'y serais attendu" ja Panizzille: "Le grand défaut du livre, à mon avis, c'est qu'on dirait que l'auteur se place devant un miroir pour faire le portrait de son héros".[305] Pahaan pulaan joutui hän, kun Journal des Savants-lehden toimitus kokonaisuudessaan kääntyi hänen puoleensa pyynnöllä, että hän kirjoittaisi heille arvostelun keisarin teoksesta. "Comme c'est la compagnie en corps qui m'avait imposé la tâche — kirjoittaa Mérimée 'tuntemattomalle' — il a fallu s'exécuter. Vous savez tout le bien que je pense de l'auteur et même de son livre; mais vous comprenez les difficultés de la chose, pour qui ne voudrait pas passer pour un courtisan, ni dire des choses inconvénientes. J'espère m'être tiré d'affaire assez bien. J'ai pris pour texte que la République avait fait son temps et que le peuple romain s'en allait à tous les diables, si César ne l'eût tiré d'affaire. Comme la thèse est vraie et facile à soutenir, j'ai écrit des variations sur cet air".[306] Niin hyvin tämä arvostelu, joka löytyy painettuna yllämainitun aikakauskirjaa syyskuun numerossa 1865, kuin se, minkä hän vuotta myöhemmin kirjoitti saman teoksen toisesta osasta (katso: Journal des Savants, heinäkuulta 1866) todistavatkin, että hänen on onnistunut jotenkin hyvin saavuttaa tarkoituksensa, joka oli "n'être ni courtisan ni factieux".
Jo vuosikausia ennen oli Mérimée kirjoittanut "tuntemattomalle", että "le bourgeois (ainoa kerta muuten, jolloin hän tällä hieman halventavalla nimellä keisaria nimittää) me plaît chaque jour d'avantage".[307] Ja sulasta ystävyydestä hän auttoi keisariakin. Hän kertoo itse, kuinka Napoleon yhteistyön alussa puhui runsaasta palkkiosta ja kuinka hän hymyillen vastasi: "Minulla on niin paljo kirjoja kuin tarvitsen ja minä olen laskenut, että käden täysi paperia, tusina sulkakyniä ja pullollinen Petite-Vertu-mustetta on minulle tarpeeksi. Eiköhän teidän majesteettinne salli minun tehdä tätä lahjatyönä". Filon lisää, että nyt oli keisarin vuoro hymyillä, sillä tämä epäili lahjan vilpittömyyttä; hän ei ollut tottunut saamaan palveluksia ilman palkkioita. Tällä kertaa hän sellaisen kuitenkin sai, sillä hänen apumiehensä ei pyytänyt muuta kuin "l'estime du maître, plus rare que sa faveur, et le droit d'être franc".[308] Ja että hän tätä oikeuttaan käytti yhtä hyvin keisaria kuin muitakin kohtaan, sen olen jo mielestäni osottanut.[309]
Filon huomauttaa jommoisellakin syyllä, ettei Mérimée oikeastaan ole tuntenut hovimiehen elämästä muita varjopuolia kuin "de veiller tard, de faire de trop bons dîners et de rester debout quelquefois plus longtemps qu'il ne convenait à des jambes de son âge". Mutta kun terveys on niin huono kuin hänellä näihin aikoihin jo oli, kun täytyy vanhoilla päivillään — kävihän hän jo hyvässä määrässä kuudettakymmentä — näytellä, olla mukana kaikilla kävely-, ratsastus- ja veneretkillä, istua ulkosalla ruohikossa myöhäisillä illallisilla j.n.e., niin voihan käsittää, ettei se aina vallan mieluista ollut. Se käykin selville hänen kirjeenvaihdostaan. Niinpä kirjoittaa hän kerrankin Panizzille Biarritzista, missä hän silläkin kertaa oleskeli lähes puolitoista kuukautta: "Bien que je m'acquitte assez honorablement de mon métier de courtisan, je me sens pris parfois d'idées à la Bright, et j'ai envie de m'en aller vivre en homme libre dans quelque auberge au soleil"[310] ja vähän myöhemmin: "Je suis bien déterminé à quitter pour cette année le métier de courtisan. Vous ne vous doutez pas combien il est fatigant".[311] Ja monen monituista kertaa valittelee hän, kuten aikoinaan Voltairekin,[312] ettei hän ole hovimiehen vaivalloiseen ammattiin luotu. "Je n'ai pas les qualités du courtisan" päivittelee hän ystävälleen Panizzille väsyneenä pitkälliseltä hovimatkalta palattuaan ja "tuntemattomalle" hän niinikään kirjoittaa: "Le destin ne m'avait pas fait pour être courtisan".[313]
Ludovic Halévy, joka persoonallisesti seurusteli Mériméen kanssa, mainitsee myöskin näistä hänen vaikerruksistaan huomauttaen niiden yhtäpitäväisyyttä Voltairen valitusten kanssa. "Mutta", sanoo hän, "erotus on vain se, ettei Voltaire puhunut totta, jota vastoin Mérimée sanoo sen vallan vilpittömästi".[314] Mériméetä ovat monet, etupäässä Victor Hugo, koettaneet kaikilla tavoin halventaa sen vuoksi, että hän "alentui verellä tahratun hallitsijan hovimieheksi". Siitä syystä olen katsonut tarpeelliseksi näin laajaperäisesti käsitellä hänen suhdettansa Napoleon III:n hoviin. Luulenkin jo selvästi todistaneeni, ettei häntä suinkaan saa lukea tavallisten hoviliehakoitsijain joukkoon ja yhdyn täydellisesti niihin (Filon, kreivi d'Haussonville, Houssaye, Halévy, Mirecourt, yksinpä hänen vastustajansa Pontmartinkin y.m.), jotka pitävät sitä onnena keisari Napoleonille ja keisarinna Eugénielle, että heillä todellakin oli sellainen vilpitön ja suorapuheinen ystävä kuin Mérimée oli, ystävä, joka ei ollut mikään onnenetsijä, vaan jolla päinvastoin oli rohkeutta olojen tukalammiksikin tultua pysyä järkähtämättömänä ja uskollisena. Mériméellä näkyy itselläänkin olleen tieto siitä, että tähän Napoleon III:n hallituksen loppupuolella rohkeutta tarvittiin; hän kirjoittaa nimittäin Panizzille 1 p. tammikuuta 1870 seuraavasti: "On peut aujourd'hui être poli pour les personnes couronnées sans risquer de passer pour courtisan. Dans peu de temps même, il faudra pour cela un degré de courage considérable".[315]
Mutta ennen kuin ryhdyn tekemään selkoa Mériméen viimeisistä vuosista rinnakkain toisen keisarikauden asteittaisen suistumisen kanssa Sédanin onnettomaan tappeluun saakka, on minun annettava muutamia elämäkerrallisia lisätietoja hänestä näiltä vuosilta (1854-64), ettei lukija luulisi hänen uhranneen kokonaista vuosikymmentä yksinomattain hovielämälle.
XI.
Virkistettyänsä ensin voimiaan useita kuukausia kestäneellä ulkomaamatkalla, jonka nimellisenä tarkoituksena oli Münchenin näyttely, vaikka hän samalla kertaa ihaili Reinin kauniita rantoja, Badenin hyöteitä metsiä ja sinertäviä järviä sekä Tyroolin reipasta kansaa, nautti Wienin "really truly" hauskasta seuraelämästä ja Pestin alkuperäisistä tavoista, palasi Mérimée lokakuussa 1854 takaisin rikkaaseen Pariisiinsa, missä häntä jo lukuisat kirjalliset toimet odottivat.[316]
Äitinsä kuoleman jälkeen oli Mérimée muuttanut rue Jacob'in varrelta Lillen kadulle n:o 52, jonka omisti hänen orpanansa, tie- ja vesilaitosten entinen ylitarkastaja Dubois-Fresnel. Täällä toisessa kerroksessa oli hänellä neljä huonetta, joista yksi suuri budoaariksi muodostetulla alkoovilla varustettu kirjastohuone samalla oli työpajana. Seinillä riippui tauluja, suurin osa hänen isänsä siveltimestä lähteneitä, ja uunin laiteilla kauniita jaapanilaisia taideteollisuuden tuotteita. Makuuhuone oli niinikään arvokkailla tauluilla koristettu, kunniapaikalla isänsä Leonorin ehkä etevin taulu "l'Innocence nourrissant un serpent", muualla taiteilijoilta saamia lahjatauluja. Kirjastohuoneessaan, jossa hänellä oli tuhansia nidoksia, istui Mérimée suuren työpöytänsä ääressä, jonka Tourneux sanoo olleen "une très belle table de travail en bois de rose avec cuivres dorés et ciselés", työskennellen enimmäkseen öisin.[317]
Kotona yksin istuessa ja pitkä persialainen yönuttu päällä turkkilaista piippua poltellessa tuntui aika sentään toisinaan yksitoikkoiselta; ja silloin kirjoitteli hän joskus ystävilleen surumielisiäkin mietteitä elämästänsä ja yksinäisyydestään. Käyttäen hyväkseen muutamaa tällaista valituksen tapaista uskalsi hänen vanha ystävättärensä kreivitär Montijo ehdottaa, että hän menisi naimisiin, sillä vaimo oli hänen mielestään välttämätön Mériméen asemassa olevalle miehelle. Samaa puhui "tuntematonkin" ja nähtävästi m.m. myöskin rva Senior. Kun hän v. 1853 palasi Espanjasta, huhuttiinkin hänen jo menneen kihloihin ja Filon puolestaan vakuuttaa "qu'il y avait eu quelque chose".[318] En tiedä millä perusteella hän tämän tekee; minä en ainakaan ole löytänyt vähintäkään tukea tälle luulolle. Mérimée tiesi jo olevansa vanha, liian vanha sulhasmieheksi ja se armoton tapa, millä hän usein kirjeissään Panizzille ivailee vanhoja miehiä, jotka menevät nuorten tyttöjen kanssa naimisiin, osottaa kyllin selvästi, ettei hänellä ole vähintäkään halua siihen kaivoon hypätä, "Je suis trop vieux pour me marier" vastaa hän sekä rva Seniorille että "tuntemattomalle"; ja ystävättärelleen Espanjassa kirjoittaa hän: "Si vous me voyez (hän oli silloin nuhakuumeessa) vous ne penseriez pas ä me marier avec les belles demoiselles dont vous parlez. On guérit de la grippe, mais ce dont on ne guérit pas c'est d'être vieux." Sitä paitse oli hänellä nuoruudessaan ollut onnettomasti päättyneitä yrityksiä tähän suuntaan, vaikka hän omain sanainsa mukaan, ei katsonut voivansa tarjota lemmitylleen niin suurta onnea kuin tämä olisi ansainnut ja luultavasti odotti. "Minulla ei ole rohkeutta eikä voimaa koettaa tällaista uutta elämän muutosta", kirjoittaa hän kreivittärelle. "Ainoa etu, minkä avioliitto minulle nyt voisi tarjota, olisi jonkunlainen lievennys sairauden kohdatessa ja etenkin sillä aina ikävällä hetkellä, jolloin täytyy tämä maailma jättää. Jos miettisin asiaa ainoastaan egoistin kannalta, ansaitsisi se ehkä jo tämänkin edun vuoksi harkitsemista. Mutta toisakseen on edesvastaus, vaimonsa huolestaminen ja hänen päiviensä turvaaminen miehen kuoleman jälkeen kauhistavaa. Kun minulla oli kissa, leikittelin minä mielelläni sen kanssa, mutta kun sen tuli halu juosta kattoja pitkin narttuja katselemaan tai rottien perään kellariin, epäilin minä, että tokkohan minulla oli oikeutta pidättää se luonani omiksi huvikseni. Paljo suuremmalla syyllä tekisin itselleni tämän kysymyksen, jos se koskisi naista".[319] Mies, jolla on tällaiset periaatteet, on ehdottomasti vanhanpojan elämään tuomittu, niin tyypilliset ne ovat. Ja samoin kuin monet muutkin naimattomat poikamiehet pitävät lapsista, samoin Mériméekin. "Minä olen liian vanha naimisiin mennäkseni — kirjoittaa hän rva Seniorille 5 p. maaliskuuta 1855 — mutta minä tahtoisin mielelläni pienen tyttösen kasvattaakseni. Olen usein miettinyt ostaa lapsukaisen joltakin Espanjan mustalaiselta, jott'en, jos kasvatukseni kävisi huonosti, luultavasti saattaisi onnettomammaksi tätä piskuista olentoa, jonka kasvatikseni ottaisin. — Paha vain että mustalaiset ovat niin kovin tummia ja että heidän tukkansa on sydenkarvainen. Miks'ei teillä ole pientä kultakutrista tyttöstä minulle luovuttaa?" kysyy hän lopuksi. Samaa mieltä ilmaisee hänen kirjeensä kreivitär de Montijollekin: "Tahtoisin mieluummin, jos olisin varma siitä, että jätän jälkeeni jotain, pienen tyttösen kasvattaakseni häntä parhaimpani mukaan, mutta — ja tässä näytäkse taas epäilijä oikeassa karvassaan — sekin on niin vaarallista leikkiä". Minkä vuoksi se on sitä, ilmaisee eräs hänen kirjeensä rva Seniorille: "mais il pourrait bien se faire que le petit monstre, après quelques années, s'amourachât d'un chien coiffé et me plantât là".[320] Ja tämä tietysti taas olisi ikävä juttu. "Suo siellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussaan". Paras siis oli pysyä erillään sekä avioliitosta, jossa voi tulla petetyksi, että kasvattitytöstä, joka äkkiä voi kasvatti-isänsä jättää, ja pysyä koreasti yksinäisenä kissansa kanssa. "Le mieux, je crois, c'est de s'habituer à vivre comme un arbre et à se résigner".[321]