Ja niin hän tekikin. Naisista hän kyllä piti ja seurusteli, kuten olemme nähneet, mielellään ja alinomaa heidän kanssansa, mutta pysyviin pauloihin eivät he häntä saaneet. Hänen kirjeistään näemme hänellä vielä vanhoilla päivilläänkin olleen monituisia seikkailuja, jopa hellempiä suhteitakin, mutta "Mérimée était fidèle, et plus que jamais, à ses habitudes de gourmandise élégante: il ne faisait que tremper ses lèvres à la coupe", sanoo vallan oikein Filon lisäten omasta puolestaan, että Don Juanimme näistä voitoistaan oli "plus honteux que fier". Siltä se näyttääkin. "Le fond de la question est que les jeunes gens n'aiment plus que les lorettes, de sorte que les femmes honnêtes sont obligées de recourir aux vieillards" kirjoittaa hän kerrankin ystävälleen Panizzille tällaisen kohtauksen johdosta vetäen siitä seuraavan johtopäätöksen: "Comme ce siècle de fer est drôle! Je crois que, vous et moi excepté, tout le monde est fou".[322]
"Peu de gens savent d'être vieux", sanoo Pascal. Että Mérimée rakkausasioissa osasi sitä olla, olemme nähneet. Kaunokirjailijana hän sen käsitti vielä ankarammin, hän, joka ei koskaan ole keskentekoista työtä käsistään laskenut. "Kirjailijan pitää älytä ajoissa vai'eta", näin ymmärsi hän Pascalin lauseen. Puoli vuosisataa senaattoriksi tullessa täytettyänsä laski hän kaunokirjailijan kynän lopuksi ikäänsä melkein täydellisesti käsistään ja jos hän viimeisinä vuosinaan siihen pari kertaa vielä tarttui, tapahtui se erityisistä syistä, kuten myöhemmin saamme nähdä. Vanhukselle muka sopivampi tieteellinen työ tuli tästä lähtein hänen pääasialliseksi lomatoimekseen.
Olen ylempänä jo huomauttanut kuinka ahkerasti Mérimée senaattoriksikin tultuaan kirjoitteli aikakauskirjoihin lyhempiä tieteellisiä tutkimuksia ja arvosteluja. Vähitellen katsoi hän niitä kertyneen siksi paljon, että arvokkaimmat jo voi koota erityiseen nidokseen. Niinpä ilmestyikin tammikuussa v. 1855 kokoelma "Mélanges historiques et littéraires", johon tekijä oli Revue des deux Mondes'sta, Moniteurista, Revue contemporainesta ja Constitutionnelistä koonnut seuraavat kaksitoista tutkimusta: Les mormons, Les cosaques de l'Ukraine, Histoire ancienne de la Grèce, Un tombeau découvert à Tarragone, L'Hôtel de Cluny, Littérature espagnole, Les romains sous l'Empire, Mémoires d'une famille huguenote, De l'enseignement des beaux-arts, Restauration du Musée, Vie de César-Auguste ja Inventaire des Joyaux du duc d'Anjou.
Ensimmäinen kirjoitus mormoonilaisista on muutamien englantilaisten lähteiden mukaan kokoonpantu objektiivinen selonteko mainitun lahkon synnystä ja opista. "Ukrainin kasakat" on hauska tutkimus Zaporogein omituisesta heimosta ja heidän tunnetuista sankareistansa Bogdan Chmielniçkistä ja Mazepasta, jonka tarumaiset vaiheet ennen Mériméetä jo olivat innostuttaneet Voltairea ja Byronia ihaniin runoelmiin ja Horace Vernétä kuuluisaan tauluunsa. — Todellakin hauskaksi on Mérimée saanut toista sataa sivua käsittävän arvostelunsa ja selontekonsa Groten suuresta "Kreikan historiasta". Samalla kuin hänen muistutuksensa osottavat hänen perinpohjaisia tietojaan historian laajaperäisellä alalla todistaa kirjoitus kokonaisuudessaan hänen vilpitöntä ihailuansa helleeniläistä kansaa, sen kirjallisuutta ja taidetta kohtaan. Kreikasta puhuessaan lämpenee tämä kylmä historioitsija taas vasten tahtoaankin ja epäilemättä lämpenee lukijakin seuraavista innostuneista lauseista: "Où touvera-t-on un spectacle plus animé, plus fécond en péripéties que dans cette classique Grèce, ce grand pays qui tient une si petite place sur la carte? Dans cette terre privilégiée, pas une montagne qui ne redise le nom d'un poète, d'un sage, d'un héros, d'un artiste. Pour nous, les noms des hommes illustres de la Grèce, de ses grands morts, comme disait César après Pharsale, sont encore les synonymes de génie et de vertu. Quelle contrée, si vaste qu'elle soit, peut se vanter d'avoir produit un Socrate, un Platon, un Phidias, un Homère, un Eschyle, un Aristote? Souvent le monde a été bouleversé par des hordes brutales mises en mouvement, comme les Huns, par un fléau de Dieu. A la Grèce seule était réservée la gloire d'éclairer les autres nations et de les policer. Ses armes, sa littérature, ses arts, ont été bienfaisants. Dans l'espace de quelques siècles, vingt peuples helléniques, ou plutôt vingt petites villes ont déployé une activité sans égale pour réaliser tout ce qui se peut imaginer de bon, d'utile et de beau. Leurs institutions si variées, leurs moeurs plus variées encore se sont ressemblé pourtant par un résultat et peut-être par un but commun, celui de conserver à l'individu sa valeur propre et de lui offrir le plus libre développement de toutes ses facultés".[323]
Minun täytyy pyytää anteeksi, että olen näin pitkällä otteella poikennut puheena olevasta asiasta; mutta rohkenen kuitenkin toivoa, ettei se lukijaa ole ikävystyttänyt. Jos nyt käymme jatkamaan pintapuolista selontekoamme kirjoituksista "Mélanges hist. et littéraires"-kokoelmassa, niin ovat molemmat seuraavat kyhäelmät "L'Hôtel de Cluny", kertomus tämännimisen museon esineistä, ja "La littérature espagnole", arvostelu Ticknorin laveahkosta teoksesta "History of spanish Literature", jotenkin lyhkäisiä eivätkä mielestäni erittäin huomattaviakaan muuten kuin että jälkimmäistä vastaan tehdyt muistutukset taaskin osottavat kirjoittajan hyviä tietoja tälläkin alalla. — Nimellä "Les romains sous l'Empire" julkaisi Mérimée hauskan arvostelun Ch. Mérivalen 2-osaisesta teoksesta "A History of the Romains under the empire" liikkuen tässä omalla alallaan ja merkiten ilolla tekijän puolueettoman ja oikean arvostelun lempisankaristaan Caesarista, jota hän taaskin kiittämällä kiittää,[324] ja samoja asioita, nimittäin Caesarin kuolemaa, käsittelee hänen lyhyt selontekonsa niihin aikoihin löydetystä ja Piccolos'in julkaisemasta Nicolas de Damasin käsikirjoituksesta. — "Mémoires d'une famille huguenote" on vain mitä ahtaimmaksi supistettu kertomus Jacques Fontainen kirjoittamista perhemuistelmista Nantes'n ediktin ajoilta ja "Inventaire des Joyaux de Louis, Duc d'Anjou" niinikään hyväksyvä arvostelu tästä osasta kreivi de Laborden tarkkaa luetteloa Louvren museon rikkaasta esinekokoelmasta.
Käsittelemättä on minulla vielä Mériméen monessa suhteessa arvokas ja huomiota ansaitseva kirjoitus "kaunotaiteiden opetuksesta", joka niihin aikoihin kuin se kirjoitettiin (v. 1849) oli vilkkaan keskustelun esineenä Ranskanssa. Tekijä ottaa tässä vertaillakseen toisiinsa Pariisin ja Rooman taidekouluja ja ehdottelee edellisen toiminnassa useita tärkeitä muutoksia, joista monet nykyään lienevätkin jo toteutetut. Hallitukselle ehdottaa hän, että se 1:o edistäisi ja helpoittaisi taiteilijain opetusta, 2:o toimittaisi palkkioita etupäässä niille, jotka työskentelevät vaikeamman (historiallisen) maalauksen alalla ja siis suoranaisemmin isänmaansa kunniaksi sekä 3:o lakkaisi kannattamasta keskinkertaisuutta. Sitäpaitse vielä, että tavalliset palkinnot korotettaisiin ja ainoastaan taiteilijat alle 25 vuotta saisivat ottaa osaa kilpailuihin, että palkinto maisemamaalauksesta lakkautettaisiin, maisemamaalaajat kun muutenkin saavat taulunsa paremmin kaupaksi ja että kaunotaiteiden akatemiaan erityinen opettaja asetettaisiin, jonka velvollisuutena olisi pitää luentoja keskiajan rakennustaiteesta.
En tahdo vielä tällä kertaa antautua tekemään selkoa siitä vilkkaasta osanotosta, millä Mérimée, joka perinpohjaisten tutkimusten ja laajaperäisten matkustusten kautta oli kehittänyt itsensä tunnustetuksi taiteentuntijaksi, aina seurasi taide-elämää Ranskassa ja ulkomaillakin. "Mélanges historiques et littéraires" saavutti ilmestyessään kyllä suosiollisen vastaanoton, joll'ei se mitään suurempaa huomiota herättänytkään, kirjoitukset kun olivat jo ennestään tuttuja. Näiden kokoominen ja julkaiseminen olikin hänelle vain lepohetkien työtä. Samallaista oli myöskin se kaunis ja asiallinen esipuhe, jonka hän vallan samaan aikaan (tammikuussa v. 1855) pyynnöstä kirjoitti kreikkalaisen kirjailijan Marino Vreton ranskaksi kääntämään kokoelmaan "Contes et poèmes de la Grèce moderne".[325] Tässä alkulauseessaan, jossa taaskin ilmenee hänen lämmin tunteensa helleeniläisyyttä kohtaan, huomauttaa hän laulujen alkuperäisyyttä ja voimaa sekä kääntäjän taitavuutta. "Tour à tour poète et compilateur, romancier et archéologue, M. Marino Vreto a su toujours conservé les traits caractéristiques du génie de ses compatriotes et le mouvement naturel de leurs compositions". Kirja saikin osakseen varsin hyviä arvosteluja.[326]
Mériméen pääasiallisena kirjallisena työnä vuosina 1854-55 oli kuitenkin Agrippa d'Aubignén tunnetun ja 16:n vuosisadan elämää niin mainiosti karakteriseeraavan teoksen "Les aventures du baron de Foeneste" julkaiseminen uudessa painoksessa. Pierre Jannet, joka kirjakauppaliikkeensä lakkautettuaan oli antaunut bibliofiilin jaloa taitoa harjoittamaan, sai v. 1853 päähänsä ruveta "la Bibliothèque elzévirienne"-sarjan nimellä julkaisemaan in — 16:o "des anciens auteurs qui représentent au naturel la naïveté ou les hardiesses de l'esprit gaulois", kuten sanat kuuluivat. Tällaisina vanhoina tosiranskalaisina mestareina pidettiin tietysti Rabelais, Brantôme, d'Aubigné y.m. Mérimée oli tunnettu erittäin taitavaksi äidinkielensä tuntijaksi ja kun häntä parooni Foeneste omituisine tapoineen jo nuoruudessa erityisesti huvitti, niin ei ole kummeksimista, että Jaunet melkein heti yrityksensä alussa kääntyi "Chronique de Charles IX:n" tekijän puoleen pyynnöllä, että tämä ottaisi toimittaakseen selityksillä ja esipuheella varustetun painoksen ylempänä mainitsemaan d'Aubignén teosta.[327] Tourneux julkaisee osia kustantajan ja toimittajan välisestä kirjeenvaihdosta, joka, ellei se muuten olekkaan merkillinen, ainakin osottaa kuinka tarkasti hän tätäkin työtä teki. Heinäkuussa v. 1855 se sitten ilmestyi käsittäen 348 sivua varsinaista tekstiä ja parikymmentä sivua alkulausetta. Mitä Mérimée enimmän tässä kirjailijassa ihaili, käy selville seuraavista esipuheen lauseista: "Foeneste est un tableau de moeurs des plus remarquables et si on le dépouille des exagérations que comporte ce genre de satire, il offre, je crois, une image animée et fidèle de la société à l'époque où l'auteur a vecu. Mais ce qui me semble surtout admirable dans ces dialogues, c'est la vérité de caractères mis en scène et le rare talent d'observation qu'on découvre jusque dans les plus petits détails. Il me semble qu'il y a dans ce livre des traits de naturel que Molière n'aurait pas désavoués". — Arvostelijat olivat yksimielisiä siitä, että toimittaja oli suoriutunut tehtävästään kaikin puolin kiitettävällä tavalla. Niinpä esim. Librin jutusta tunnettu Ludovic Lalanne, peräti tuima arvostelija, huomautteli siinä kyllä muutamia erehdyksiä, mutta tuli lopulla kuitenkin siihen päätökseen, että "l'auteur de Colomba s'est acquitté de ce travail avec son esprit et sa sagacité habituels".[328]
Asiain näin hyvin käydessä olivat sekä kustantaja että toimittaja tyytyväisiä yhteistyönsä tulokseen. Senpä vuoksi näkyvät he hetikohta tehneenkin uuden sopimuksen keskenään ja tähän piti heti kohta ryhdyttämän käsiksi; apumieheksi Mériméelle otettiin nuori tiedemies Louis Lacour. Jo seuraavana päivänä Foenesten ilmestymisen jälkeen oltiin puuhassa ja silloin tällöin istuttiin rue de Lillen varrella n:ossa 52 yhteisesti neuvottelemassa Brantômen teosten samantapaisesta ulosantamisesta.[329] Työ ei kuitenkaan näy sujuneen niin nopeasti kuin oli toivottu ja syy oli nähtävästi Mériiméessä, jonka huono terveys ja ehkäpä osaksi myöskin väsyttävä hovielämä teki esteitä esipuheen valmistumiselle. Tästä kärsi Mérimée itsekin ja päivittelee eräässä kirjeessä "tuntemattomalle": "J'ai une Vie de Brantôme à faire, où j'ai une grande quantité de choses téméraires à dire. Je m'amuse à en retourner les phrases dans ma tête; mais le courage me manque lorsqu'il s'agit de quitter mon fauteuil pour aller les écrire".[330] Vihdoin hän sentään rohkaisi itsensä ja ensimmäinen osa ilmestyi syyskuussa 1858 nimellä "Oeuvres complètes de Brantôme T. I".
Esipuheessa, joka löytyy myöskin kokoelmassa "Portraits historiques et littéraires", (ilmestyi vasta 4 vuotta Mériméen kuoleman jälkeen 1874), ilmaisee hän miten historiallista teosta ei ole arvosteltava: "Dans tous les cas, il faut se garder de juger les actions des hommes du XVI:e siècle comme nous jugeons celles du XIX:e".[331] Kukin aika on omalta kannaltaan arvosteltava ja tuomittava. Brantômesta itsestään antaa hän samallaisen arvostelun kuin Royer-Collard Caesarista: "il fut surtout un homme comme il faut, ou plutôt comme il le fallait pour son siècle, dont il nous offre un type fidèle, moins les grands vices et les grandes vertus".[322] — Kahden seuraavan vuoden kuluessa julkaistiin tätä suurella suosiolla vastaanotettua teosta toinen ja kolmas osa, mutta v. 1859 keskeytyi työ moninaisista syistä eikä sitä sen jälkeen jatkettu ennenkuin vasta v. 1875 ja silloin oli toimittajana jo toinen mies.