Vielä on minun tässä yhteydessä mainittava eräs kolmas Ranskan muinaisten aikojen tapakuvaajia, nimittäin "keskiajan Herodotos" Froissart, jonka merkitystä ja luonnetta Mérimée niinikään samoihin aikoihin oli tilaisuudessa lyhyesti kuvaamaan.[333] Valenciennessä, missä mainittu runoilija ja historioitsija oli neljä vuosisataa sitten syntynyt, oli hänen muistoksensa pystytetty patsas, jonka juhlallinen vihkimys tapahtui 21 p. syyskuuta 1856. Ranskan akatemia, joka tavallisesti aina on edustettuna tällaisissa tilaisuuksissa, valitsi Mériméen edustajaksensa ja tämä pitikin paljastusjuhlassa puheen, missä hän ylistää lempikirjailijaansa nimillä "un poète ingénieux, un chroniqueur incomparable", hän kun antoi meille "un tableau si animé des moeurs et des passions du moyen âge" ja osasi "ennoblir la vérité sans l'altérer jamais, et donner un air de grandeur à tous les sujets qu'il a touchés". Samassa puheessa hän myöskin akatemian suostumuksella — akatemia ei muuten suinkaan ollut bonapartelainen, vaikka se Pariisin rauhan jälkeen tunsi itsensä suosiollisemmaksi — antoi seuraavan kauniin tunnustuksen Napoleon III:lle ja hänen puolisollensa: "Sur ce trône … nous voyons le plus sage politique, qui, sans conquêtes, a replacé la France au premier rang des nations, une princesse qui nous représente la vertu parée de toutes les grâces".[334]
Näitä ja useita muita lyhempiä arvosteluja eri aikakauskirjoihin kyhäillessään ei Mérimée sentään unohtanut sitä kansaa, jonka kieltä hän myöhempinä aikoinaan ihaili "comme faite pour la poésie".[335] Olen jo luetellut useita Mériméen kääntämiä Venäjän kirjallisuuden parhaimpia novellituotteita, jotka, vaikka hän itse sanookin, että "la concision et la richesse de la langue russe défient les plus habiles traducteurs", erään täysin kykenevän arvostelijan mukaan ovat tehdyt sellaisella taidolla, että niissä "le style précis de ce lettré (Mérimée) altère l'original".[336] V. 1865 julkaisi hän Pushkinilta uuden novellin "Le coup de pistolet", joka ilmestyi Moniteurissä 21 p. maaliskuuta.
Mutta tähän hänen rakkautensa Venäjän oloihin ei suinkaan rajoittunut vielä nytkään. Hän syventyi yhä edelleen kasakkain vaiherikkaaseen historiaan, josta, kuten tietty, sekä muut että hän itse ovat saaneet aiheita niin moneen jännittävään kuvaukseen. "Mélanges hist. et littéraires" kokoelmassa olleen kirjoituksensa Ukrainin kasakoista laajensi hän vähitellen kahdeksi erittäin perinpohjaiseksi tutkimukseksi, joista toinen "Stenka Razine" ilmestyi Journal des Savants'in heinäkuun numerossa 1861 ja toinen "Bogdan Chmielniçki" samassa paikassa tammikuun ja heinäkuun numeroissa kaksi vuotta myöhemmin. Kun molemmat sitten v. 1865 julkaistiin erityisenä teoksena nimellä "Les cosaques d'autrefois", saavuttivat ylipäänsä sangen suosiollisen arvostelun, jopa niinkin, että kirja erään arvostelijan mukaan on "mille fois plus poétique que le corsaire de Byron".[337]
Käsiteltyänsä "Les faux Démétrius" nimisessä teoksessa Pietari Suuren edeltäjää ja osotettuansa siinä, että väärä Demetrius, vastoin tunnetun historioitsijan Karamsinin väitettä, "n'était pas le moine défroqué Grégoire Otrépief, que l'Église russe maudit encore aujourd'hui", vaan että kapinoitsija, vaikka kyllä olikin kirjeenvaihdossa Otrepiewin kanssa, oli vallan toinen henkilö, nimittäin eräs Ukrainin kasakka, kääntyi Mérimée nyt tutkimaan Pietari Suuren elämäntyötä. Demetriuksesta sanoi hän, että tämä todellakin oli suuri mies, joka "voulut réformer les abus et civiliser son pays", mutta että hän "prétendait faire tout à coup et de primesaut tout ce que Pierre le Grand fit plus tard, graduellement et avec une prudente lenteur".[338] Kun hän näin oli täydellisesti perehtynyt omituisiin ja vaihteleviin tapahtumiin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuoliskolla, eriytyi Pietari Suuren hedelmällinen sivistystyö hänelle vallan uudessa ja luonnollisessa valossa. Laajaperäiseksi suunnitellun tutkimuksensa julkaisemisen aloitti hän syyskuussa 1864 Journal des Savants'issa nimellä "Histoire du règne de Pierre le Grand" käsitellen ensin "oikeudenkäyntiä perintöruhtinas Aleksista vastaan", jonka kuvausta jatkui aina seuraavan vuoden helmikuun numeroon saakka. Pari vuotta myöhemmin (kesäkuussa 1867) alkaa hän samassa lehdessä tutkimuksensa toisen osan "Pietari Suuren nuoruudesta" ja tämä jatkuu helmikuuhun 1868. Epäilemättä työskenteli Mérimée sitten edelleen saadakseen tämän laajan historiansa loppuun, mutta huono terveys ja lähestyvä ranskalais-saksalainen sota suurine tapahtumineen estivät häntä sitä täydelliseksi valmistamasta. Jatkoa siihen nimittäin ei koskaan tullut.
Luulen jo osottaneeni, ettei Mérimée suinkaan hovielämän huvitusten ja velvollisuuksien vuoksi laiminlyönyt kirjallisia toimiaan niinä vuosina, joina hän kreivi de Mornyn kanssa oli "bouffon de sa Majesté", kuten hän kerran leikillä itseänsä nimittää. Tahdon vielä, ennen kuin käyn tekemään selkoa Mériméen viimeisistä vuosista, jotka samalla ovat toisen keisarikauden loppuaikoja, näyttää kuinka ahkerasti hänen kykyänsä ja taitoansa käytettiin muilla käytännöllisillä aloilla ja minkälainen hän virkatoimissaan senaatissa sekä akatemiassa oli.
Librin jutun kautta oli Pariisin kirjastojen epäjärjestys ja huono hoito tullut näkyviin ja jo silloin olivat Lacroix, Jubinal y.m. ottaneet sen uudesta järjestämisen julkisen keskustelun alaiseksi. Minkäänlaisiin toimenpiteihin ei heidän kirjoituksensa silloin kuitenkaan näy aihetta antaneen. Mérimée oli niinikään saman jutun aikana tullut vakuutetuksi kirjastojen huonosta tilasta ja vielä selvemmäksi kävi se hänelle, kun hän useiden Lontoonmatkojensa kautta tutustui ystävänsä Panizzin järjestämään ja kaikin puolin mallikelpoiseen British museumiin, jota varten Englannin parlamentti vuosittain uhrasi niin suuria summia. Panizzin kanssa keskustellessa vakautui hänessä vähitellen tuuma ryhtyä samallaisiin parannuspuuhiin Pariisin kirjastojen suhteen. Tehtyään kesällä v. 1856 pari kuukautta kestäneen matkan Englantiin, missä hän samalla huvittelihe lukuisain englantilaisten ylimysystäväinsä luona, jotka kaikki kestitsivät häntä omain sanojensa mukaan "avec une hospitalité pour laquelle je désespère de trouver un adjectif et qui n'est praticable qu'en cet aristocratique pays",[339] ja myöhemmin samana vuonna Espanjaan Madridin kirjastoja tutkimaan sekä ystävätärtänsä Montijon kreivitärtä tervehtimään, lähti hän seuraavana vuonna virkistysmatkalle Sveitsiin, mistä hän viralliseen Moniteuriin lähetti seikkaperäisen, pitkän kirjoituksen kirjasto-oloista Lontoossa ja teki lukuisia ehdotuksia Pariisin kirjastojen järjestämiseksi. Kirjoitus, joka löytyy painettuna mainitussa lehdessä 26 p. elokuuta 1857, ei tällä kertaa jäänytkään vaikutuksia vaille. Muutama kuukausi sen jälkeen — perustava kokous oli 19 p. joulukuuta — asetti nimittäin hallitus 11-miehisen toimikunnan Mériméen esimiehyydellä asiaa käsittelemään.[340]
Toimikunta tekikin, kiitos olkoon esimiehen innolle ja uutteruudelle,[341] nopeaa työtä ja jo kolmisen kuukautta sen jälkeen voi Mérimée antaa komitean tuloksista hallitukselle kirjallisen kertomuksen, joka on päivätty 27 p. maaliskuuta 1858; painosta ilmestyi se erityisenä vihkosena seuraavassa toukokuussa ja Moniteurissä vasta 20 p. heinäkuuta sisäasiain ministerin lausunto mukana. Ylipäänsä hyväksyi ministeri ehdotuksen, jonka mukaan silloinen "Bibliothèque impériale", nykyinen "Bibliothèque nationale", sittemmin järjestettiin siksi erinomaisen hauskaksi ja tarkoituksenmukaiseksi työpaikaksi, miksi jokaisen täytyy se tunnustan, ken vain on ollut tilaisuudessa siellä tutkimuksia harjoittamaan.
Tähän eivät kirjaston parannuspuuhat vielä sentään loppuneet. Pari vuotta myöhemmin pyysi sisäasiain ministeri taaskin Mériméetä puheenjohtajaksi uuteen 15-miehiseen komiteaan, jonka tehtävänä oli valmistaa ehdotus kirjastojen välisistä kirjojen vaihdoista.[342] Heinäkuun 10 p. 1860 oli Mériméellä tämänkin komitean puolesta lausunto valmis ja 30 p. seuraavaa joulukuuta julkaistiin se Moniteurissä. Vähitellen näkyy hän jo kyllästyneen näihin ikäviin hallinnollisiin puuhiin, sillä 12 p. heinäkuuta kirjoittaa hän "tuntemattomalle": "Olen juuri saanut valmiiksi pitkän lausunnon Pariisin kirjastoista. Siitä kai minä olenkin näin kivulloiseksi käynyt. Minä kulutan aikani turhanpäiväisesti sekautumalla asioihin, jotka eivät minulle kuulu ja annan sysätä niskoilleni kaikki muiden ihmisten tehtävät. Tunnen toisinaan halua kirjoittaa vielä jonkun kertoelman ennen kuolemaani, mutta milloin puuttuu minulta rohkeutta, milloin taas, hyvällä kirjoitustuulella ollessani, saan suoritettavakseni ikäviä hallinnollisia asioita (des bêtises administratives)".
Näiden joukkoon kai ovat yllämainitsemieni lisäksi luettavat myöskin hänen virallinen matkansa vuoden 1857 näyttelyyn Manchesterissä, josta hän antoi laveahkon kertomuksen Moniteuriin (katso numeroa 9 p:ltä heinäkuuta 1857) huomauttaen erityisesti taideteollisuuden kehityksestä ja taiteellisen kaunoaistin edistämisestä Englannissa, sekä hänen osanottonsa Lontoon maailmannäyttelyyn v. 1862, jossa hän prinssi Napoleonin kanssa edusti Ranskan taideosastoa. Leikillisellä tavallaan ilmoittaa hän tästä ystävättärelleen Montijon kreivittärelle: "Comme j'ai beaucoup barbouillé de papier dans ma vie, tant avec la plume qu'avec le pinceau, on m'a chargé des papiers peints".[343] Tästäkin näyttää olleen aikalailla puuhaa jo edeltäkättä, kuten esim. seuraavat otteet Mériméen kirjeistä osottavat: "Je pense à faire un tour à Londres, où j'ai affaire pour l'Exposition universelle" ja myöhemmin: "Notre commission impériale de l'Exposition universelle est en travail d'enfantement; nous faisons tous de la prose pour persuader aux gens qui ont des tableaux de nous les prêter pour les envoyer à Londres. — Je crains que nous ne fassions pas trop belle figure à Londres l'année prochaine".[344] Ja kun näyttely vihdoinkin pitkien puuhien perästä saatiin valmiiksi, on se Mériméen mielestä sangen epäonnistunut ("cela ressemble à un fiasco"). Hänestä "les Anglais ont fait de grands progrès sous le rapport du goût et de l'art de l'arrangement" ja hän pelkää, että englantilaiset menevät pian edelle taideteollisuudessa. Juryn istunnot eivät myöskään tunnu olleen mieleisiä. "Notre jury est présidé par un Allemand qui croit parler anglais et qui est à peu près incompréhensible à tout le monde. Rien de plus absurde que nos conférences: personne n'entend de quoi il est question. Cependant, on vote".[345] Lopuksi on Mériméen, joka oli tämän monivärisen juryn pöytäkirjurina, vielä kirjoitettava kaksi raporttia, toinen jurylle, toinen Ranskan hallitukselle. Näyttelyä varten oleskeli Mérimée, asuen British museumissa Panizzin luona, pari kolme kuukautta Lontoossa lukien raportinsa jurylle 5 p. kesäkuuta 1862. Seuraavana päivänä kirjoittaa hän "tuntemattomalle": "Je commence à entrevoir le terme de mes peines. Mon rapport au jury international dans le plus pur anglais saxon, sans un seul mot tiré du français, a été lu hier par moi, et l'affaire est bâclée de ce côté. Il m'en reste un autre (rapport) à faire à mon gouvernement".
Vietettyänsä näin näyttelypuuhissa ja hauskassa seurassa — hän mainitsee käyneensä lordien Granvillen ja Palmerstonin, prof. Max Müllerin y.m. luona — enimmän osan kesää palasi hän kesäkuun lopulla Pariisiin ja jätti hallitukselle raporttinsa "Des applications de l'art à l'industrie à l'exposition de Londres", joka on päivätty 11 p, kesäk. 1862.[346] Lopuksi lienee "hallinnollisten tyhmyyksien" joukkoon, joita Mérimée valittaa sälytettävän hänen niskoilleen, kai vietävä myöskin eräs toinen yhteistyö prinssi Napoleonin kanssa. Hänet oli nimittäin jo toisen keisarikauden alkuvuosina valittu jäseneksi komiteaan, jonka tehtävänä oli Napoleon I:n kirjeenvaihdon julkaiseminen ja johon jäsenenä kuului myöskin prinssi Napoleon. Mérimée se tämänkin toimikunnan puolesta sai niinikään kirjoittaa alkulauseen mainitun kirjeenvaihdon ensimmäiseen osaan, joka ilmestyi alussa vuotta 1858 ja joka taas puolestaan osottaa kuinka suuri kunnioitus kirjoittajalla oli tätä suurta sankaria kohtaan. Kaikille hänen nimensä kantajille ei tätä ihailua sentään näy riittäneen. Sillä niin pian kun hän sai tietää, että toimituskomitean esimieheksi v. 1864 oli nimitetty prinssi Napoleon, jonka soveliaisuudesta tähän toimeen hänellä oli oma mielipiteensä,[347] ilmoitti hän luopuvansa ehdottomasti. "On m'a fait demander sub rosa si je voudrais être de la seconde commission présidée par le prince. J'ai remercié. C'était déjà assez désagréable avec le maréchal; ce doit être encore bien pis avec le prince; en outre, il est probable que la besogne que fera cette seconde commission sera fort suspecte, et je ne me soucie pas d'en partager la responsabilité".[348]