Olen nyt tehnyt selkoa Mériméen toiminnasta toisen keisarikauden loistoaikana kirjallisella alalla ja lukuisain toimikuntain palveluksessa. Kuvaamatta on minulla vielä hänen esiytymisensä senaattorina ja akatemian jäsenenä.
Vaikka hän myöhempinä aikoinaan, kuten hänen kirjeistään varsinkin Panizzille käy selville, olikin sangen huvitettu valtiollisista kysymyksistä, joita hän näkyy seuranneen suurella jännityksellä ja historioitsijan kaukosilmällä, ei hän senaatissa sentään ainoatakaan kertaa poliittisena puhujana esiytynyt. Epäilemättä vaikutti tähän hänen omituinen asemansa hovissakin, vaikka toisaalta kyllä olemme jo nähneet, ettei hän ennenkään ollut julkisesti valtiollisten asiain menoon sekautunut. Hänestä oli tarpeeksi saada istua katsojana ensimmäisessä looshissa ja valppaalla silmällä katsastaa historian juoksua. "Certains hommes regardent si bien que regarder leur suffit", sanoo Filon,[349] ja Mériméestä sitä todellakin voi sanoa. Tiheillä matkoillaan Englannissa,[350]
Espanjassa, Itaaliassa y.m. seurusteli hän paljon valtiomiesten kanssa, joita hän sitä paitse tapasi usein hovissa. Näin osasi hän aina pysyä "au courant" valtiollisten tapahtumain kanssa ja teroitti perinpohjaisen historiallisen sivistyksensä avulla silmänsä arvostelemaan isänmaansa sisällisiä oloja, joiden hän arveli kehittyvän "à tous les diables" s.o. vallankumousta ja sosialismia kohti. Napoleon III teki näet hänen mielestään radikaaleille liiallisia parlamenttaarisia myönnytyksiä, jotka Englannissa, missä mahtava ylimystö oli vastapainona, kyllä voivat olla paikallaan, mutta jotka Ranskan kansalle ja sen luonteelle olivat ennenaikaisia ja sopimattomia. Näitä aatteitaan ei hän kuitenkaan missään julki lausunut; niistä saamme tietää ainoastaan hänen kirjeenvaihtonsa kautta.
Senaatissa istui hän ylipäänsä mykkänä, mutta valppaana kuulijana. Niinä 17:nä vuonna, joina hän Luxembourgissa senaattorituolillaan istui, esiytyi hän ainoastaan kolme kertaa ja nämäkin kerrat ilman menestystä s.o. saavuttamatta enemmistöä. Mutta enemmistöä ei hän koskaan ollutkaan kumarrellut ja näinäkin kertoina hän vain tahtoi tehdä velvollisuutensa.
Olemme jo nähneet kuinka innokkaasti Mérimée seurasi taideoloja omassa ja ulkomailla ja mitä ehdotuksia hän taiteen ja taideteollisuuden edistämiseksi Ranskassa teki kirjoituksessaan "De l'enseignement des beaux-arts". Entisten lisäksi on minun vielä mainittava hänen hauska ja valaiseva arvostelunsa Englannin taiteesta ("Les beaux-arts en Angleterre"). Tehtyänsä siinä selkoa englantilaisen taiteen nopeasta kehityksestä Joshua Reynoldsin ja Th. Lawrencen sekä heidän jälkeistensä preraphaeliittien avulla, puhuu hän piirustustaidon levittämisen välttämättömyydestä käsityöläisten keskuuteen, antaa kuvauksen South-Kensingtonin normaalikoulun oppijärjestelmästä ja tulee lopulla siihen päätökseen, että Englannin taideteollisuus kohta menee ranskalaisen edelle, ellei Ranskan hallitus ryhdy tositoimiin toteuttaakseen seuraavia tarkoitusperiä, nimittäin: "rendre l'enseignement plus varié et peut-être moins exclusif, multiplier les écoles de dessin, compléter nos collections publiques, conserver avec soin les trésors que nous possédons, renvoyer à la province un peu de cette activité qui se concentre à Paris".[351] Tätä varten tarvittiin hallitukselta rahoja, ja Mérimée tahtoi auttaa silloista kaunotaiteiden ministeriä tekemällä ehdotuksen suuremman summan myöntämiseksi "pour encourager les arts". Asia oli esillä senaatissa 4 p. maaliskuuta 1861 ja mielestäni on parasta antaa Mériméen itsensä kuvata tämä istunto: "D'abord, notre représentation, au Sénat, òu, comme M. Jourdain, je puis dire que jamais je n'ai été si saoul de sottises. Tout le monde avait un discours rentré qu'il fallait faire sortir. La contagion de l'exemple est si forte, que j'ai délivré mon speech,[352] comme une personne naturelle, sans aucune préparation, comme M. Robert Houdin (siihen aikaan tunnettu silmänkääntäjä Pariisissa). J'avais une peur atroce; mais je l'ai très-bien surmontée, en me disant que j'étais en présence de deux cents imbéciles et quil n'y avait pas de quoi s'émouvoir. Le bon a été que M. Walewski, à qui je voulais faire donner un beau budget, s'est offensé du bien que je disais de son prédécesseur (Walewskin edeltäjä ja kilpailija oli Fould, Mériméen hyvä ystävä), et a bravement déclaré qu'il votait contre ma proposition. M. Troplong (senaatin puheenjohtaja), près duquel je suis placé, eu ma qualité de secrétaire,[353] m'a fait tout bas son compliment de condoléances à quoi j'ai répondu qu'on ne pouvait pas faire boire un ministre qui n'avait pas soif. On a rapporté cela tout chaud à M. Walewski, qui l'a pris pour une épigramme, et, depuis lors, me fait grise mine; mais cela m'empêche pas de mener mon fiacre".[354]
Ja siihen se asia raukesi. Mérirnée sai tosin, kuten Filon sanoo, "un vrai succès, non d'orateur, mais d'homme d'esprit", mutta taiteet ne sillä kertaa jäivät lisäapua vaille.
Olen ylempänä jo huomauttanut, ettei Librin juttu ja Mériméen tehtävä siinä päättynyt vuoden 1852 tapahtumiin. Että senaattori Mérimée, niistä kahdesta viikosta huolimatta "où il jouissait d'un profond loisir et n'était nullement incommodé du soleil",[355] oli maanpakolaisen ystävänsä suhteen vallan samalla kannalla kuin valtioarkeoloogi, sen oli hän jo osottanut eräässä lyhyessä kirjoituksessa, painettu Moniteurissä 1 p. elokuuta 1859, missä hän yleisölle suositteli Librin viimeistä harvinaisten kirjain kokoelmaa, jonka myynti alkoi samana päivänä Lontoossa. Siinä hän m.m., Librin tuomarein uhallakin, onnitteli itsessään virallisessa lehdessä ystäväänsä "du tact et du flair qui lui avaient permis de rassembler tant de raretés".
Pari vuotta myöhemmin oli hän taas tilaisuudessa suoranaisemmin osottamaan, että hän edelleen oli vakuutettuna Librin syyttömyydestä. Rva Libri oli marraskuun 14 p. 1860 jättänyt Napoleonille Panizzin kokoonpaneman ja hänen sekä 28:n Itaalian eduskunnan jäsenen allekirjoittaman anomuskirjan miehensä vapauttamiseksi maanpakolaisuudesta. Sama anomus jätettiin myöskin Ranskan senaattiin. Epäilemättä oli tästä uudesta rynnäköstä jo edeltäkättä sovittu Mériméen kanssa ja varmaankin luotettiin paljo hänen vaikutukseensa niin hyvin senaatissa kuin hovissa, missä Panizzikin muuten oli Mériméen kautta tullut esitellyksi ja päässyt ainakin keisarinnan erityiseen suosioon. Anomuskirjan tarkastamisen jätti senaatti entiselle ministerille, senaattori Louis Bonjeanille, joka siinä esitettyjä syitä ja Ranskan tuomioistuinta kohtaan tehtyjä syytöksiä tyysti tutkittuaan luki ankaran vastauksensa senaatissa 4 p. kesäkuuta 1861. Vasta kuusi päivää sen jälkeen oli Mérimée valmistanut vastauksensa Bonjeanille ja esitti sen senaatille 10 p. kesäkuuta. Tourneuxkin sanoo tästä puheesta,[356] että se oli "très étudié", mutta siitä huolimatta yhtyi senaatti Bonjeanin mielipiteihin, sitten kuin tämä itse ja senaattorit Delangle, Dupin sekä de Royer, joka viime mainittu vielä väitti Librin väärentäneen isänsä kuolintodistuksen päästäkseen Ranskan kansalaiseksi, olivat Mériméetä vastustaneet. Tappiostaan huolimatta pysyi Mérimée yhtä kylmänä kuin tavallisesti, vaikka hän sisällisesti kuohuikin. Tämän näemme nimittäin selvästi hänen kirjeestään "tuntemattomalle" keisarillisesta Fontainebleaun linnasta, minne hän oli heti mainitun istunnon jälkeen matkustanut lohduttautuaksensa: "Je n'ai jamais vu gens si enragés ni si hors de sens que tous les magistrats. Pour ma consolation, je me dis que si, dans vingt ans d'ici, quelque antiquaire fourre son nez dans le Moniteur de cette semaine, il dira qu'il s'est trouvé, en 1861, un philosophe plein de modération et de calme dans une assemblée de jeunes fous. Ce philosophe, c'est moi-même, sans nulle vanité".[357] Ja sitten seuraa lause, jossa v:sta 1852 kytenyt katkeruus lakimiehiä kohtaan puhkeaa täydellisesti ilmi: "Dans ce pays-ci, où l'on prend les magistrats parmi les gens trop bêtes pour gagner leur vie à être avocat, on les paye fort mal, et, pour en trouver, on leur permet d'être insolent et hargneux". Mérimée on kuitenkin onnellinen, että kaikki on ohitse, että hän on täyttänyt velvollisuutensa ja että keisarilliset eivät ainakaan asettuneet vastapuolueen kannalle.[358] "Enfin, heureusement", jatkaa hän, "tout est fini. J'ai fait tout ce que je devais faire, et je recommencerais la séance à propos de la pétition de madame Libri, si la chose était possible. Ici, on m'a reçu fort bien sans me railler de ma défaite. J'ai dit très-nettement ce que je pensais de l'affaire, et il ne m'a pas paru que l'on trouvât que j'avais tort. Après toute l'excitation de ces jours passés, je me sens comme débarrassé d'un poids énorme".[359]
Julkiset esiytymiset näyttävät aina olleen Mériméelle raskaita taakkoja. Sitä osottaa mielestäni se melkeinpä lapsellinen ilo, millä hän aina kertoo ystävilleen näistä tärkeistä tapahtumista. Ja se tuli kaiketi siitä, että hänellä aloittaessa tavallisesti oli "une peur atroce",[360] vaikka hän siitä kehuu päässeensä kuvittelemalla, että hänellä oli edessään parvi "des imbéciles". Nyt oli hän lähes kymmenen vuotta senaatissa uskollisesti vaiettuaan muutamain kuukausien kuluessa esiytynyt kokonaista kaksi kertaa. Ja nähtyään, ettei se sen kummempaa ollut, esiytyi hän muutamain vuosien päästä vielä kolmannenkin kerran.
Seikka oli seuraava. Hallitus oli jättänyt senaatille ehdotuksen laiksi mekaanillisista soittokoneista, jossa samalla kuitenkin kosketeltiin kirjailijain ja taiteilijain omistus-oikeutta. Senaatti, joka nimitti Mériméen asian esittelijäksi ja perustelijaksi, näytti olevan taipuvainen hylkäämään hallituksen tekemän lakiehdotuksen, jossa oli seurattu periaatetta: "kirjallinen omistus-oikeus ei ole oikeus, vaan myönnytys" (la propriété littéraire n'est pas une propriété, mais bien une concession). Mérimée taas oli päinvastaista mielipidettä ja laati lausuntonsa, jonka hän 7 p. heinäkuuta 1865 luki julki senaatissa, vallan ministereitä (Rouheria ja Vuitryä) vastaan.[361]