Melkein kokonaisen vuoden näkyy senaatti tarvinneen "positiivi-ehdotuksen" — sillä nimellä sitä tavallisesti kutsuttiin — perinpohjaiseksi harkitsemiseksi. Toukokuun 8 p. seuraavana vuonna oli asia määrätty lopullisesti ratkaistavaksi. Mérimée varustausi ajoissa lausuntoansa puolustamaan ja siinä oli hänelle työtä kylläksi, sillä hän ei tahtonut lukea puhettansa paperista, vaan "improviser par les procédés connus de M. Thiers et de M. Guizot", kuten hän Panizzille jo paria viikkoa ennen ratkaisevaa istuntoa kirjoittaa. Syy miksi hän näin huolellisesti valmistausi, oli se, että hän pelkäsi taaskin saavansa vanhat vihollisensa lakimiehet kimppuunsa. Odotetusti istunnosta antaa hän sen jälkeisenä päivänä (9 p, toukok.) Panizzille kirjoitetussa kirjeessä seuraavan kuvauksen, josta taaskin käy selville hänen mielialansa lainoppineita kohtaan: "J'ai fait mon speech hier sans la moindre émotion. On m'a écouté et je n'ai pas trop ennuyé. Malheureusement, je m'étais préparé pour une réplique, et je gardais dans mon sac quelques bonnes méchanchetés contre les jurisconsultes qui prennent le Sénat pour un tribunal de première instance. Je voulais leur offrir cette citation de Cicéron: Quum plurima praeclare legibus essent constituta ex jure consultorum ingeniis corrupta et depravata sunt. Mais le Sénat était si ennuyé de cette discussion, que j'ai compris qu'il ne fallait pas y répondre. Tout le monde, au fond, trouvait la loi détestable mais on ne voulait pas donner un soufflet au Corps législatif, en rejetant pour inconstitutionnalité la loi qu'il avait votée, et on voulait dîner."[362] Tappiolle hän siis tälläkin kertaa jäi, mutta — huomauttaa Filon vallan oikein — tällä kertaa voi hän todellakin sanoa, että hän "était battu en ayant raison".

Tähän voimme kernaasti lopettaa kuvauksen senaattori Mérimeéstä, sillä nämä kolme tappiota kärsittyään ei hän sen koommin siellä suutansa avannut, vaikka hän tosin istunnoissa kävikin sikäli kuin hänen päivä päivältä alaa voittava keuhkotautinsa sen hänelle salli.[363] Ettei hänellä ollut erittäin korkea ajatus senaatin lakimiehistä, sen olemme jo nähneet. Ja kun tekopyhyys hänen mielestään siellä muittenkin keskuudessa levisi levenemistään, kävi koko laitos hänelle sitä myöten vastenmielisemmäksi. Vanhat kenraalit, jotka vänrikkivuosinaan olivat eläneet kuin viimeistä päivää ja nyt vanhennuttuaan heittäytyivät ulkokullatuiksi paavin puoltajiksi, ovat hänelle varsinkin tikku silmässä. "Les vieux généraux sont particulièrement timides quand il s'agit du green gentleman below" sanoo hän kerrankin kirjeessä Panizzille (T. II, s. 13). Sitä paitse kävi senaatti hänestä vähitellen niin matelevaiseksi, raukkamaiseksi ja kyvyttömäksi, että se hänestä "montre son inutilité et sa nullité de la façon la plus claire".[364] Sainte-Beuve, hänen vanha ystävänsä, joka alussa vuotta 1865 nimitettiin senaattoriksi kilpailijain suruksi ja vapaamielisten suureksi riemuksi,[365] on melkein ainoa hänen virkaveljistään, jota kohtaan hän loppuunsa saakka säilytti todellisen kunnioituksen ja ystävyyden.[366]

Hiukan paremmalla kannalla oli Mérimée sentään erääseen toiseen laitokseen, jossa häntä katsottiinkin toisellaisilla silmillä kuin senaatissa. Tarkoitan Ranskan akatemiaa. Ylipäätään pysyi se Napoleon III:n hallitukselle jotenkin samalla kannalla kuin Pariisin vanhin, orleansilainen ylimysmaailma: se ei uutta hallitusta juuri vastustanut, mutta ei siihen myöskään liittynyt; eli erillään omaa elämätään ylimyksellisessä itsetiedossaan. Keisarinnan herttainen olento ja kaikkia kohtaan lempeä käytös sulatti sentään kovimman jään ja Mérimée oli tavallaan välittäjänä hovin ja akatemian välillä. — Sellaisena esiytyi hän m.m. juuri yllämainitsemissani tilaisuuksissa Froissart'in patsaan paljastusjuhlassa ja "Vie de César" teoksen arvostelijana. Tämä hänen välitysasemansa hovin ja akatemian välillä ei suinkaan edellytä, että Mérimée olisi millään tavoin luopunut itsenäisistä mielipiteistään ja asettunut keisarin tahdon alaiseksi akatemiaa koskevissa kysymyksissä enemmän kuin muissakaan. Kun keisari, joka muuten oli vallan vapaamielinen kirkollisissa asioissa, kerran paavin ystäväin mieliksi ja kansan hyvitykseksi toivoi akatemian valitsevan jäsenekseen erään tunnetun apotin ja kun hän tämän tarkoituksensa voittamiseksi kääntyi Mériméen puoleen, sai hän jotenkin jyrkän vastauksen: "Sire, je ne donnerais jamais ma voix à un clérical". Ja siihen sai hänen majesteettinsa tyytyä. Yhtä järkähtämättömänä esiytyi hän v. 1860, jolloin keisari vastoin akatemian tahtoa koetti puuhata tunnettua Pariisin prefektiä ja kaunistajaa, parooni Haussmannia kaunotaiteiden akatemiaan n.k. vapaan akateemikon paikalle. Mérimée puolestaan piti keisarin sekautumista tähän asiaan vallan sopimattomana ja pani kaikki voimansa liikkeelle tehdäkseen tyhjäksi keisarin puuhat, joka myöskin onnistui. "Tuntemattomalle" kirjoittaa hän asiasta seuraavasti: "Je suis dans de grandes intrigues académiques. Il ne s'agit pas de l'Académie française, mais de celle des beaux-arts. J'ai un ami qui est candidat préféré, mais sa Majesté lui a fait dire de se retirer devant M. Haussmann, le préfet. C'est une place d'académicien libre. L'Académie se fâche et veut nommer mon ami malgré lui. Je l'y encourage de toutes mes forces et je voudrais pouvoir dire à l'empereur le tort qu'il se fait en se mêlant de ce qui ne le regarde pas. J'espère que j'en viendrai à bout".[367] Saiko hän tämän keisarille suoraan sanotuksi, siitä ei hän kirjeissään mainitse.

Akatemian sääntöjen mukaan toimivat sen jäsenet vuorotellen määrätyn ajan esimiehenä ja esimiehen velvollisuuksiin kuuluu ottaa juhlallisella puheella vastaan uudet tulokkaat. Muita tällaisia ei Mériméen osalle tietääkseni ole tullut kuin hänen vanha koulutoverinsa Ampère v. 1848. Esimiehenä hän luonnollisesti kyllä oli myöhemminkin, niinpä esim. syksyllä v. 1865, mutta kaikeksi onneksi ei uusia vastaanotettavia hänen aikanaan sattunut. Sanon kaikeksi onneksi siihen nähden, että Mériméelle tällainen julkinen esiytyminen oli peräti vastenmielistä[368] ja että hän mainitun vuoden syyskuussa juuri erityisesti kirjeissään mainitsee pelkäävänsä Ponsardin kuolevan hänen esimiehyytensä aikana.[369] Tuoni armahti kuitenkin tällä kertaa n.k. "terveen järjen koulun" (école du bon sens) päämiestä ja kuuluisan "Lucrèeen" ynnä "l'Honneur et l'argent" näytelmäin klassillista runoilijaa ja Mérimée pääsi pitämästä muistopuhetta tälle aikoinaan sellaisella melulla vastaanotetulle runonäytelmäin kirjoittajalle, jonka corneillelaisesta runottaresta Mériméenkin, runoasun leppymättömän vihaajan, täytyy sanoa, että se on "grand, sonore et honnête".[370]

Mutta vaikka Mérimée ei akatemian esimiehenä ollutkaan tilaisuudessa sen enempää näkyväistä toimittamaan, on hän sentään sen jäsenenä ollut sangen toimelias. Olen sellaisia tapauksia jo luetellut muutamia vanhemmilta ja myöhemmiltä ajoilta. Näiden lisäksi on minun vielä mainittava hänen usein käytetty apunsa kielimiehenä, apu, joka oli sitä arvokkaampaa, kun hän osasi niin perinpohjaisesti monta vierasta kieltä ja oman äidinkielensä ehkä paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan kirjailijoista. Cuvillier-Fleury kuvaa hänen esiytymistänsä akatemiassa seuraavalla tavalla: "Parlant dans sa cravate quand il parlait devant une assemblée, ses yeux plongeant en quelque sorte au fond de lui-même, les mots tombaient goutte à goutte comme d'un flacon d'élixir. C'est ainsi qu'il prenait part — une part souvent importante — à nos discussions d'académie sur la langue française qu'il connaissait bien, ne se vantant ni de cela ni d'autre chose".[371] Ampèren ollessa muutamalla tutkimusmatkalla v. 1859 istui Mérimée akatemian varsinaisessa sanakirjakomiteassa pakottaen kuitenkin ystävänsä perimään työpaikan kuten ennenkin. Sen näemme hänen kirjeessään Ampèrelle 24 päivältä toukokuuta 1859: "Voici la chose: M. Villemain et M. Cousin veulent que je te succède. Je ne le puis, ni le veux. J'ai mon scrupule. Je ne crois pas devoir prendre la petite indemnité dont je n'ai pas besoin et dont plusieurs de nos confrères s'arrangeraient fort. On me répond: 'Si nous vous voulons, ce n'est pas pour vos beaux yeux, c'est parce que vous nous empêchez d'en prendre un qui nous embêterait'. Je réplique: Vous pouvez jouir de ma présence, je serai l'ombre d'Ampère. J'assisterai à sa place et provisoirement à vos séances, mais je ne veux pas être membre en titre pour la raison dessus dite".[372] Me näemme tästä kuinka vaatimattomasti hän esiytyy, hän, joka "sans produire aucun travail spécial, a prouvé par une foule d'observations répandues dans ses ouvrages qu'il connaissait à fond non seulement les langues et les littératures de l'antiquité classique, mais presque tous les idiomes modernes de l'Europe", kuten Loménie hänestä sanoo.[373] Ja vallan oikeutettua oli sekin tunnustus, minkä Jules Sandeau akatemian puolesta antoi hänelle samassa tilaisuudessa lausuessaan: "Plus d'une fois, dans nos réunions, nous avons été à même d'apprécier en lui le philologue; les langues mortes ou vivantes n'avaient pas de secrets pour lui, et il nous a aidé plus d'une fois à résoudre les difficultés de la nôtre".[374]

Mitä taas tulee Mériméen tunteisiin akatemiaa kohtaan, niin viihtyi hän siellä ylipäänsä jotenkin hyvin, eikä kummakaan, sillä siellähän hänellä oli useimmat ystävänsä ja hengenheimolaisensa. Mutta kun tekopyhyys, joka hänestä toisen keisarikauden aikana oli ihmiskunnan suurin onnettomuus[375] ja josta akatemia sentään viimeiseen asti oli pysytteleinyt vapaana, vihdoin kuitenkin alkoi tunkeutua tähänkin filosoofiseen seuraan, silloin sai Mériméekin silmänsä auki. Hän, joka omantunnon mukaisesti oli käynyt istunnoissa ja vaaleissa ainakin omasta puolestaan vastustamassa kaikkien kirkollisten ainesten tunkemista Mazarin'in palatsiin, jonka edustalla Voltairen muistopatsas on traditsiooneja muistuttamassa, hän, joka keisarinkin ylempänä mainitsemaani pyyntöön oli uskaltanut jyrkästi vastata, ettei hän ikinä anna ääntänsä kirkollismieliselle ehdokkaalle, hän sai vihdoin surukseen nähdä, että yksin hänen vanha opettajansa ja ystävänsä Victor Consinkin kääntyi kirkonkävijäksi ja suostui äänestämään apotti Lacordaireä akatemian jäseneksi Tocquevillen sijalle (v. 1860). Eikä ainoastaan Cousin, vaan myöskin Thiers, Guizot ja "tous les burgraves", kuten Mériméen on tapana heidän hengenheimolaisistaan sanoa. Tämä meni hänestä todellakin jo liian pitkälle. "N'est-ce pas bien édifiant, et cela ne donne-t-elle pas une belle idée de leur logique et de leur bon sens!" kirjoittaa hän asiasta Panizzille.[376] "Au fond, la chose m'est fort égale" — jatkaa hän kertoessaan samasta asiasta "tuntemattomalle" — "tant qu'on ne m'obligera pas d'aller entendre leurs sermons, on peut nommer à l'Académie tous les membres du sacré collège".[377] Kuten tästä näemme, alkaa väli jo käydä jotenkin kireäksi. Ja vielä huonommaksi se kävi, kun todellakin yhä uusia kirkollisia aineksia sinne hyväksyttiin. "Nous voilà en proie aux cléricaux, et bientôt, pour être admis comme candidat, il faudra produire un billet de confession", valittaa hän "tuntemattomalle" 1 p. maaliskuuta 1862. Kun hänen ehdokkaansa v. 1864 vielä tuli hyljätyksi, oli kukkurakin täysi. Hän tahtoi vielä kerran ottaa yleissilmäyksen noista 40:stä kuolemattomasta: "J'ai contemplé hier les figures de mes confrères, sans parler de la mienne, on dirait des gens qui attendent le fossoyeur". Ja tämän viime nä'yn mieleensä painettuaan teki hän lujan päätöksen "de ne plus aller à l'Académie que pour toucher mes indemnités, quatre-vingt-trois francs trente-trois centimes, tous les mois".[378]

Tietääkseni pitikin hän päätöksensä.

Luulen mielestäni nyt täyttäneeni sen, minkä tässä luvussa tehtäväkseni otin, nimittäin osottaa, ettei Mérimée toisen keisarikauden loistoaikana hovielämän pyörteessä liikkuessaan suinkaan siihen vajonnut ja sen vuoksi kirjallisia tai yhteiskunnallisia toimiansa unhottanut. Koetan tulevassa luvussa tehdä selkoa Mériméen viimeisistä vuosista ja hänen asteittaisesta suistumisestaan hautaa kohti rinnakkain sen loistavan hallitusmuodon kanssa, jonka hän oli nähnyt syntyvän ja kukoistavan ja jonka surkea häviö hänen myöskin täytyi omin silmin nähdä ennenkuin hänen sallittiin ne ikuiseen rauhan uneen ummistaa.

XII.

Sen keisarikruunun, jonka Napoleon verellä ja kavalluksella oli vuoden 1852 valtiokeikauksella anastanut ja jonka perijäksi hänelle puolisonsa Eugénien kanssa neljä vuotta myöhemmin syntyi poika, oli hän Kriminsodan loistavalla päätöksellä verhonut sellaiseen maineen ja voiton kehään, että se todellakin häikäisi useiden ei-bonapartelaistenkin silmät ja lepytti monta hänen vaarallistakin vastustajaa. Ranska oli nyt äkkiä kohonnut Euroopan ensimmäiseksi valtioksi ja Napoleon suuren veljenpojan edessä oli Venäjän mahtavan tsaarinkin täytynyt nöyrtyä. Ja kun tämän sotaisen kunnian lisäksi, joka tietysti teki sotaväen valtaistuimen uskolliseksi vartijaksi, tuli viisas ja kaikissa suhteissa maalle hyödyllinen sisäispolitiikka suuntautuen etupäässä alemman kansan hyväksi, niin ei ole ihmettelemistä, jos Tuileriessä uskallettiin niin huolettomia päiviä viettää kuin X:ssa luvussa olen lyhyin piirtein koettanut kuvata. Hallitusmuotokin, joka juuriltaan oli perustuvinaan suuren vallankumouksen periaatteihin, siinä kun näet yleiselle kansanäänestykselle myönnettiin painava merkitys, oli itse teossa kuitenkin sellainen, että kaikki todellinen valta oli hallitsijalla ja kansalla ainoastaan tarpeellinen vallan varjo. Tulevaisuus näytti siis sangen valoisalta ja rauhallinen työ kehitti valtakunnan sisällistä vaurastumista.