Mutta Napoleon III oli myöskin aatteiden mies ja hänellä oli mielestään suurempi kutsumus maailmassa. Suurelta sedältään oli hän muka saanut tehtäväkseen auttaa Euroopan liittovallan muodostumista kansallisuuksien perustuksella ja tällainen tehtävä ilmausikin jo ennen kuin osattiin sitä aavistaakaan. Itaaliassa levisi levenemistään pikku valtioiden yhdistämisen aate ja kun "Itaalian Bismarck" kreivi Cavour piakkoin näki mahdottomaksi suoriutua tästä tehtävästä ilman vieraan apua, tarjousi Napoleonille kuin itsestään tilaisuus esiytyä kansallisuusaatteen palveluksessa vapauttamalla tuon sorretun maan Itävallan raskaan ikeen alta. Tietysti liittyi tähän sekautumiseen myöskin toivo laajentaa Ranskan rajoja ja täten taas lisätä valtiollista mainetta ja lujittaa valtioistuimen perinnöllisyyttä. Historiasta tunnemme, kuinka loistavasti Ranskan joukot taistelivat Magentan ja Solferinon luona Napoleonin oman johdon alaisina, tappelut, jotka tekivät keisarista kansallissankarin. Ainoastaan papisto ja hartaimmat paavin ystävät vainusivat jo vaaraa Vatikaanille ja kävivät levottomiksi.
Mérimée, joka suurella innolla seurasi sodan valmistuksia ja toivoi takaisin nuoruutensa voimia voidakseen sotilaana "voir un des spectacles toujours beaux, le réveil d'un peuple opprimé",[379] kuvaa valtiollista tilaa Ranskassa näiden voittojen jälkeen seuraavilla lyhyillä piirteillä: "Jamais le gouvernement n'a été plus facile. Les républicains sont convertis pour la plupart; mais les salons, les belles dames et les beaux messieurs sont toujours mauvais. Les dévots, de leur côté, se remuent et déclament contre une guerre impie".[380] Mutta vaikkapa Napoleonilla olikin puolellaan rahvas ja sotilasto, niin pelkäsi hän sentään papistoa, jonka kannatus oli tärkeä hänelle vielä nytkin samoin kuin valtaistuimelle pyrkiessäkin. Ja sen vuoksi alkoi hän aavistaa pahaa koko sodasta ja solmi yht'äkkiä Villafrancan rauhansopimuksen, joka todellakin oli omiansa herättämään tyytymättömyyttä omassakin maassa Itaalian vapautuksen ystäväin keskuudessa. Mériméestä on myöskin varmaa "que personne ne sait ce que veulent dires les bases du traité" ja että "la guerre n'a pas produit un grand résultat". Hänen mielestään kursailtiin vallan turhanpäiväisesti paavin kanssa; hänelle olisi pitänyt panna kova kovaa vastaan ja pakottaa hänet myöntymään Itaalian yhdistymistuumaan. Eikä hän käsittänyt tai tahtonut käsittää, että Napoleonia toiselta puolen jo alkoi arveluttaa uuden suurvallan syntyminen ja sen läheinen naapurius. Hän vain sättii Ranskan pappispuoluetta kaiken onnettomuuden syyksi ja ottelee kiivaasti paavinmielisen keisarinnan kanssa Ranskan menettelystä Rooman suhteen.[381]
Kun Garibaldi astuu näyttämölle, innostuu hän alussa häntä kovasti ihailemaan. "J'envie les émotions pittoresques de ce gaillard-là" kirjoittaa hän Panizzille. "Il n'y que moi, ici, qui m'intéresse à son expédition. Elle me plaît, parce que j'aime les romans et les aventures". Mutta itse teossa on hänestä sentään surullista, että keskiaikainen romaanisankari voi sytyttää koko Euroopan ilmiliekkiin. Vielä kesäkuussa v. 1860 on hänestä Garibaldin retki "une des plus drôles d'histoires", mitä hän ikinä on nähnyt. Ja kun tämä mainio sankari sitten Sisiilian kukistettuaan ja Viktor Emanuelin rinnalla voitettuun Neaapeliin ratsastettuaan loukkautuneena siitä, ettei hänelle annettu maaherran virkaa, vetäytyy pois näyttämöltä, tekee hän Mériméen mielestä ihan oikein, sillä "son affaire est de se battre, et il n'entend rien à organiser".[382] Mutta kun Garibaldi ennen pitkää astuu uudelleen esiin suorittamaan vapautustyönsä loppuun, muuttuu Mériméen mieliala häntä kohtaan täydellisesti, sillä nyt hän uhkaa häiritä koko Euroopan rauhaa "en montrant le fantôme de la Révolution", ja tästä lähtein nimittelee hän kirjeissään sankaria milloin "le fou", milloin "l'instrument de Mazzini", milloin "le mauvais génie de l'Italie", tai "le rois des niais" j.n.e. Tämä käsitys se varmistuu hänellä päivä päivältä niin, että hän jo joulukuussa pitää Garibaldia Itaalian vaarallisimpana vihollisena, "ennemi d'autant plus dangereux qu'il a toutes les qualités qu'il faut à un révolutionnaire, même celle d'être niais et de se faire l'instrument des plus détestables coquins. Il y dans toutes les révolutions de ces gens-là, et ce sont ceux-là qui font le plus de mal".[383] Ja kun hän vihdoin vielä rupeaa kirjoittelemaan kirjeitä "dans le style détestable de mélodrame" ja tekemään valtiollisia matkoja (Englantiin v. 1864), niin on Mériméestä hänen tyhmyytensä mitta kukkurillaan; hän kummastelee vain, ettei löydy ketään "qui fasse justice de ce cerveau brûlé", jolle "tyhmyydet ovat yhtä luonnollisia kuin omenapuulle omenain kantaminen". Mihin tämä viha oikeastaan perustuu, käy selville Mériméen kirjeestä Panizzille 1 päivältä toukokuuta 1864, jossa hän sanoo tietävänsä, että Garibaldi "a promit la république à la France et fraternisé avec Ledru-Rollin". Ja kun tunnemme Mériméen monarkkiset mielipiteet ja tiedämme, että hän todellakin oli "kuningasmielisempi kuin itse kuningas", niin emme enää kummastele tätä mielenmuutosta Garibaldia, vapauttajasankaria kohtaan.
Olen jo huomauttanut, ettei Villafrancan rauha ollut omiansa Ranskan vastustuspuoluetta tyydyttämään. Tosin tuottivat ranskalaisten aseiden voitot Kiinassa, Kotkinkiinassa ja Syyriassa taas uutta mainetta keisarivallalle; mutta siitä huolimatta alkoi vasemmisto ennen pitkää taas meluta. Tukkiakseen heiltä suut lupaili Napoleon, jonka nimenomaisiin periaatteisiin kuului kasvattaa Ranskan kansa Englannin mallin mukaiseen, vapaaseen ja perustuslailliseen hallitusmuotoon, vastustuspuolueelle uusia myönnytyksiä kokoutumis- ja painovapauden suhteen. Mériméetä eivät ne ollenkaan miellyttäneet, sillä hän näki niissä tulevaisuuden vaaran ja — vallankumouksen enteitä.[384] Kaikki myönnytykset ovat hänestä hyödytöntä järjettömyyttä: "Le résultat ne peut être que verba. Je voudrais pouvoir ajouter praetereaque nihil, mais vous savez qu'en France, après les mots, viennent les révolutions".[385]
Kuinka pitkälle näkevä silmä Mériméellä oli, sen todistaa toisen keisarikauden valtiollinen loppuhistoria ilmielävästi. Kaikki tiedämme, että Napoleonin auringon pimennys alkaa surullisesta Meksikon jutusta, jolla oli tarkoituksena hankkia Ranskalle ensimmäisen luokan vasallimaa, vaan joka niin äkkiä sai verisen ja onnettoman lopun. Siitä alkaen ei luottamus Tuileries'n "sfinksiin" enää ollut niin järkähtämätön alemmassakaan kansassa. Ja kun sen lisäksi tulivat keisarin epäonnistuneet välitys-yritykset Puolan asioissa (v. 1863), eperoiminen Preussiläis-tanskalaisen sodan aikana seuraavana vuonna ja näihin aikoihin näyttämölle astuvan Bismarckin loistavat voitot pohjoisen Saksan yhdistämisessä (v. 1866) ynnä vihdoin Luxembourgin ostojutun tyhjiin raukeaminen samaisen rautakanslerin sekautumisen johdosta, niin oli vastustuspuolueen jo helpompi taitavien johtajiensa Ollivier'n, Thiers'in ja Jules Favren avulla todistaa kansalle, ettei nykyinen keisarivalta ollut maalle siunaukseksi. Jopa uskalsi Thiers, jota Mérimée muuten aina ihailee valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän moittiikin häntä valtiollisten aatteiden puutteesta, pikkumaisista intohimoista ja horjuvasta kannasta,[386] lausua julki nuo kuuluisat sanansa, että "Ranska nyt oli vajonnut kolmannen luokan valtioksi".
Aineeni ulkopuolella on luonnollisesti ruveta objektiivisen historian perustuksella tekemään seikkaperäisesti selkoa vastustuspuolueen asteittaisista voitoista ja Napoleonin peräytymisestä siksi, kunnes hän vihdoin joulukuussa 1869 yleisen kansanäänestyksen varjolla myönsi Ranskalle täydellisen perustuslaillisen hallitusmuodon vastuunalaisten ministerein kanssa ja tarjosi ministeristön muodostamisen pahimmalle vastustajalleen Ollivier'lle. Sitä vastoin luulen valaisevani ainettani ja Mériméen kykyä selväjärkisenä valtiollisten ynnä yhteiskunnallisten olojen tarkastelijana, jos tekemällä muutamia otteita hänen laajaperäisestä kirjeenvaihdostaan annan hänen omalta kannaltaan kuvata olojen kehitystä.
Mérimée oli siinäkin vallan napoleonilaisella kannalla, että hän piti kansallisuuskysymystä vuossadan tärkeimpänä pyrintönä, vaikk'ei hän hyväksynytkään niitä keinoja, joita kansallistunto eri maissa käytti hyväkseen tarkoitusperiänsä voittaakseen. "Il est évident que la question des nationalités est à présent ce qu'était la réforme réligieuse au 16:e siècle, une grande et belle idée revêtu de formes assez niaises" kirjoittaa hän 19 p. toukokuuta 1861 ystävälleen Lontoossa. Koko Euroopassa kuohuu ja kiehuu hänen mielestään noina aikoina eikä tämä "malaise général" voi hävitä ilman "une catastrophe et une grande modification de la carte".[387] Mitä taas Ranskan sisäispolitiikkaan tulee, niin nauttii keisari kyllä (v. 1862) vielä melkoisessa määrin alemman kansan suosiota, mutta "ou souffre de la crise monétaire, de la crise alimentaire, de la crise réligieuse". Ja näiden aikana "l'anarchie fait des progrès". Kun Port-Saint-Martin'in teaatterissa 22 p. huhtikuuta näytellään Victor Sejourin "Les volontaires de 1814", niin peljätään sen johdosta hirmuista meteliä, "car, maintenant, c'est au spectacle qu'on fait de l'opposition". Syynä kaikkeen on, että "le socialisme fait des progrès et la bourgeoisie, qui ne souvient plus de 1848, est de l'opposition et aide à scier la branche sur laquelle elle est assiégée".[388] Ja kun hallitus ei tee mitään vastustaakseen sosialismia ja kun painovapauttakin vain laajennetaan, niin ei siitä voi seurata muu kuin vallankumous. Senpä vuoksi hän jo 13 p. huhtikuuta 1864 voi kirjoittaa ystävälleen Panizzille, että "nous avons un pied dans la révolution". Ja hänen vanha ystävänsä Thiers "est devenu à peu près républicain, vraisemblablement parce qu'il espère être nommé président à son tour".[389] Yhä selvemmäksi käy hänelle, että vallankumouksen täytyy tapahtua vielä hänen eläessään "dans les dernières années de notre vie", sillä "le plus grand malheur qui puisse arriver à un peuple est, je crois, d'avoir des institutions plus avancées que son intelligence".[390]
Ja yhtä varmaksi käy hänelle myöskin se, että vallankumous tulee jonkun sodan jälestä. Milloin vilahtelee hänen kirjeissään jo Bismarckin mahtava persoonallisuus, johon hän syksyllä v. 1865 on Biarritzissa tutustunut ja joka hänestä on jo silloin tämän vuosisadan ainoa todellisesti "suuri mies",[391] sillä hän on voimakas, tietää mitä tahtoo, ei ole vähintäkään naivi, vaan on "absolument dépourvu de gemüth, mais plein d'esprit".[392] Milloin taas vainuaa hän historiallisella älyllään, että sodan aihe on tuleva Espanjasta, missä "depuis la mort de Narvaêz, la chose est très probable".[393] Piakkoin selviää hänelle kuitenkin, että jos vastustuspuolue tulevissa vaaleissa — kirje on Panizzille 1 p. syyskuuta 1868 — pääsee kovin mahtavaksi, niin täytyy ehkä keisarin tukalasta asemastaan pelastautuakseen koettaa "engager une guerre" välttääkseen sisäistä mullistusta. Mutta aihe on epäilemättä tuleva "par les traîneurs de sabre à Berlin".
Olen hiukan laveammasti tahtonut kuvata Mériméetä amatööri-valtiomiehenä sen vuoksi, että hänen muut biograafinsa ovat mielestäni liian vaillinaisesti tätä puolta hänen elämässään valaisseet. Lukija ehkä kummastelee, miten hänellä voi olla niin tarkka silmä asiain menoa havaitsemaan ja mistä hän sai tietonsa valtiollisista asioista, koska hän, vaikka elikin niin läheisessä yhteydessä hovin kanssa, sentään aina valittaa, ettei siellä valtioseikoista paljo koskaan puhuttu ja ettei Napoleon III:lta hänen parhaimmatkaan ystävänsä voineet urkkia minkäänlaisia salaisuuksia. On kuitenkin muistettava, että hän oli tuttava useimpain senaikuisten valtiomiesten kanssa sekä Ranskassa että ulkomailla ja että hän varsinkin ministeri Fouldin ja Thiers'in kanssa oli niin hyvä ystävä. Sitä paitse oli hän, niinkuin jo olemme nähneet, sekä historiallisten tutkimustensa että persoonallisten kokemustensa (v. 1848) kautta teroittanut silmänsä huomaamaan, minkälaiset olot ja tilat vallankumousta ennustivat.
Muutamat ehkä kummastelevat myöskin sitä, ettei Mérimée, joka kirjeissään varsinkin Panizzille osotakse niin huvitetuksi politiikasta ja joka, kuten luulen näyttäneeni, myöskin ymmärsi sen moninaisia vaiheita, kuitenkaan antaunut varsinaiseksi valtiomieheksi, pyrkien esim. lähettilääksi johonkin suurvaltojen hoviin. Filon, ainoa Mériméen biograafeista, joka tätä puolta hänen elämässään on kosketellut, arvelee myöskin, että hän epäilemättä olisi sopinut "dans une de ces grandes situations où l'éloquence est un défaut et où le talent d'écrire est, au contraire, plus qu'une grâce et un ornement".[394] Syynä siihen, ettei Mérimée koskaan joutunut politiikan palvelukseen, mainitsee hän sen, ettei tämä ollut naimisissa ja että Napoleon liian hyvin tunsi kirjailijain sopimattomuuden tällaiseen ammattiin. Luultavasti voidaan kai nämäkin seikat jonkunlaisina syinä esittää, mutta mielestäni on kuitenkin parhain ja pätevin syy se, ettei Mérimée, jolla omien sanojensa mukaan ei ollut vähintäkään "prétention de jouer un rôle dans le spectacle d'histoire", ikinä olisi tällaiseen suostunut. Mielipiteensä valtio- ja edusmiehistä on hän niin selvästi ja useasti lausunut, että voimme pitää varmana, ettei häntä vähimmässäkään määrässä huvittanut antautua valtiolliseksi näyttelijäksi, jonka täytyy joka hetki muistaa ruhtinas Talleyrand'in kuuluisaa lausetta.[395] Mérimée rakasti edellä kaikkea persoonallista vapauttaan ja hän oli vallan tyytyväinen siihen, että sai "ensimmäisestä looshista" katsella historian tapahtumia.