Elämä tässä "ensimmäisessä looshissa" oli kuitenkin, noiden moninaisten ulkomaisten tappioiden ja sisällisten rettelöiden johdosta vähitellen muuttanut melkoisesti muotoansa. Ei tehnyt enää mieli tanssimaan tulivuoren juurella eikä keskustelemaan lemmenseikkailuista cour d'amour'issa, kun mahtavat tummat pilvet saartoivat valtiollisen taivaan rantoja. Hovin suuri huvimestari, v. 1862 herttuaksi koroitettu Mornykin oli maaliskuussa v. 1865 kuollut, jättäen ainakin hovipiirissä yleisen surun ja kaipauksen jälkeensä.[396] Mérimée, joka edelleen vierailee hallitsijaparin luona, vuoroin Tuileriessä, Compiègnessä, Biarritzissa ja Saint-Cloud'ssa, tekee päivä päivältä yhä surullisempia havaintoja. Elokuussa 1864 kirjoittaa hän Panizzille, että siellä vielä tanssittiin, mutta "fort tristement"; lokakuussa samana vuonna oli "tout fort triste, plus même que vous (Panizzi) ne pouvez l'imaginer", mutta hän ei tahdo sen maailmalle tiedoksi tulevan, sillä hän lisää: "mais n'en dites mot à personne". Keisarinna elää "très rétirée et presque toujours seule" ja koko talon elämä on muuttunut: "on est moins gai, mais on est plus calme". Keisari itse osaa tietysti paremmin peittää muuttuneen mielentilansa, mutta keisarinna, jonka Mérimée luulee "muutamassa vuodessa oppineen ymmärtämään paljo asioita ja ihmisiä", on kerrassaan menettänyt entisen luonteensa, josta hän niin paljo piti. "Il n'y a plus d'Eugénie, il n'y a plus qu'une impératrice", kirjoittaa hän syyskuussa v. 1865 Panizzille. "Je plains et j'admire". Ja jos hovissa onkin vieraita, niin ei enää tanssita, ei näytellä arvoituksia eikä muita sellaisia, vaan tutkitaan tiedemiesten avulla taivaankappaleita y.m.s. "On a passé le temps assez gravement sans charades ni facétie semblable. Il n'y a eu qu'une lanterne chinoise dont M. Leverrier, l'astronome, était le montreur. Il nous a fait voir des photographies de la lune et des planètes comme on montre à la foire les sept merveilles du monde".[397]
Mérimée puolestaan ei noita huvituksia myöskään enää kaivannut, sillä hän alkoi jo tuntuvasti vanhentua ja terveydeltäänkin heikontua. Mutta jotakin tahtoi hän sentään tehdä haihduttaakseen hyvän ystävättärensä keisarinnan huolia. Toisen keisarikauden hovi ei koskaan ollut mikään kirjallinen ja taiteellinen yhtymispaikka sanan oikeassa merkityksessä eikä Napoleonin onnistunut parhaimmallakaan tahdolla kohottaa runouden tilaa samalle kannalle, millä se vuossadan alkupuoliskolla oli ollut.[398] Mutta sekin vähäinen kirjailija- ja taiteilijapiiri, jonka keisarinna suurella vaivalla oli saanut kootuksi valtaistuimensa kaunistukseksi, harveni harvenemistaan, niin että Mériméellä loppuvuosina todellakin oli syytä valittaa, ettei hovielämä enää ollut "assez littéraire" ja että sieltä vähitellen katosi "toute espèce de goût pour les amusements intellectuels". En tiedä teenkö väärin otaksuessani tämänkin vaikuttaneen siihen, että Mérimée vanhoilla päivillään vielä ryhtyi kyhäilemään novelleja. Rva Seniorille. joka eräässä kirjeessään oli kehoittanut häntä kirjoittamaan kertomuksia, vastasi hän v. 1855, että hän luulee kirjoittaneensa jo liiaksikin ja eräässä toisessa kirjeessään arvelee hän, että nyt on jo toinen aika eikä hän tälle ajalle osaa kirjoittaa. "Tuntemattomalle" hän kuitenkin elokuussa v. 1860 ilmaisee, että "j'ai quelquefois envie de faire un roman avant de mourir, mais tantôt le courage me manque, tantôt, quand je suis en bonne disposition, on me donne des bêtises administratives à arranger".[399] Ja jotakin kertomusta kai hän valmistelikin näihin aikoihin, koskapahan hän marraskuussa samana vuonna Panizzille kirjoittaa: "J'étais allé travailler à la seconde partie de mon roman. Je crois que c'est la dernière. La fin ne vaut pas le commencement. Cependant il a commencé par la fin".[400]
Mitä romaania hän tällä tarkoittaa sitä en ole saanut selville. Ettei se ollut yksikään niistä novelleista, jotka häneltä myöhemmin on julkisuuteen tullut, käy luullakseni alempana selville. Ensiksikin ei se voinut olla La Chambre bleue, joka hänen oman ilmoituksensa mukaan valmistui syyskuussa 1866, sitä todistaa mielestäni, paitse pitkä väliaika, myöskin "tuntemattomalle" osotettu kirje 5 päivältä marraskuuta 1866, jossa hän selittää miten hän tuli mainitun novellinsa kirjoittaneeksi: "Étant à Biarritz, on disputa, un jour, sur les situations difficiles où on peut se trouver, comme par exemple Rodrigue entre son papa et Chimène, mademoiselle Camille entre son frère et son Curiace. La nuit, ayant pris un thé trop fort, j'écrivis un quinzaine de pages sur une situation de ce genre. La chose est fort morale au fond, mais il y a des détails qui pourraient être désapprouvés par monseigneur Dupanloup. Il y a aussi une petite pétition de principe nécessaire pour le développement du récit: deux personnes de sex différent s'en vont dans une auberge; cela ne c'est jamais vu, mais cela m'était nécessaire, et à côté d'eux, il se passe quelque chose de très-étrange. Ce n'est pas, je pense, ce que j'ai écrit de plus mal, bien que cela ait été écrit fort à la hâte. J'ai lu cela à la clame du logis", s.o. keisarinnalle.[401]
Kertomus onkin omistettu hänelle nimellä "A la madame de la Rhune", keisarinna kun inkognito-matkoillaan toisinaan käytti kreivitär de la Rhunen nimeä ja Rhune taas on kaunis vuoren kukkula Biarritzin luona. Nimensä alle kertomuksen lopussa oli Mérimée nähtävästi tarkoituksella lisännyt: "bouffon de Sa Majesté", seikka, joka niinikään mielestäni tukee mielipidettäni niistä vaikuttimista, jotka saivat hänen lankeamaan tähän "nuoruuden syntiin", kuten hän itse sitä nimittää. Novellissaan La Chambre bleue ei Mériméellä todellakaan näy olleen mitään muuta tarkoitusta kuin pitää kuulijaa jännityksessä ja lopussa vallan odottamattomalla päätöksellä hämmästyttää häntä. Juoni, joka perustuu kokonaan pelkälle erehdykselle, on muuten taidolla sommiteltu ja muutamat hienot psykoloogiset piirteet osottavat vanhan mestarin käsialaa.
Vaikka Mérimée ylempänä siteeraamassani kirjeessä tästä kertomuksestaan sanookin, että "ce n'est pas, je crois, ce que j'ai écrit de plus mal", ei hän kuitenkaan katsonut sen soveltuvan julkaistavaksi ainakaan hänen eläessään. Syyt siihen ilmenevät seuraavasta kohdasta hänen kirjeessään "tuntemattomalle" 3 päivältä tammikuuta 1867: "Il n'est nullement question ni à propos de l'imprimer. Comme il n'y a rien dans cette oeuvre qui soit en faveur du pouvoir temporel du pape, je craindrais qu'on ne la reçût pas avec bienveillance". Samaa vakuuttaa hän ystävälleen Albert Stapferillekin lisäten vain, että tällainen työ on häntä kovasti huvittanut.[402] Painosta ilmestyikin se vasta tekijän kuoleman jälkeen v. 1871.[403]
Samassa tarkoituksessa kuin "La Chambre bleue" on epäilemättä Mériméen seuraavakin novelli "Ours" tahi, kuten hän sen myöhemmin risti "Lokis" syntynyt. Sitä todistaa osaltaan sekin seikka, että myöskin Lokis on keisarillisten luona vieraillessa ainakin suurimmaksi osaksi kirjoitettu. Kirjallisuuden historioitsijoille on hauskaa, että Mérimée, joka nuorempana ei virka juuri sanaakaan kaunokirjallisten teostensa syntymästä, myöhempinä aikoinaan niistä ystävilleen mielellään kertoilee yksityisseikkoja. Niinpä kirjoittaa hän tästäkin uudesta novellistaan, joka muuten näkyy häntä tavattomasti huvittaneen, eräässä kirjeessään "tuntemattomalle" seuraavaa: "Pendant que j'étais à Fontainebleau, il m'est arrivé un accident étrange. J'ai eu l'idée d'écrire une nouvelle pour mon hôtesse — tässä hän lausuukin suoraan tarkoituksen ilmi — que je voulais payer en monnaie de singe. Je n'ai pas eu le temps de la terminer; mais, ici (Pariisissa), j'y ai mis le mot fin auquel je crains qu'on ne trouve des longueurs. — Lorsque j'étais dans le château, on lisait des romans modernes prodigieux, dont les auteurs m'étaient parfaitement inconnus. C'est pour imiter ces messieurs que cette dernière nouvelle est faite. La scène se passe en Lithuanie, pays qui vous est fort connu. On y parle le sanscrit presque pur".[404]
Sisällys tässä suurella taidolla ja tekijänsä parhaimmista novelleista tunnetulla voimalla kerrotussa jutelmassa oli sangen omituista laatua ja osottaa, kuinka Mérimée viimeisissä teoksissaan palasi "à ses premiers amours" s.o. Guzlan kamaliin aiheisiin. Se on vampyyrijuttu pöyristyttävintä laatua. Mutta ehkä on parasta antaa tekijän itsensä tehdä siitä lyhyt selonteko: "Une grande dame du pays (Liettuassa), étant à la chasse, a eu le malheur d'être prise et emportée par un ours dépourvu de sensibilité, de quoi elle est restée folle; ce qui ne l'a pas empêchée de donner le jour à un garçon bien constitué qui grandit et devient charmant; seulement, il a des humeurs noires et des bizarreries inexplicables. On le marie, et la première nuit de ses noces, il mange sa femme toute crue. — C'est que ce monsieur est le fils illégitime de cet ours mal élevé. Che invenzione prelibata!"[405]
Tämmöinen oli juoni alkujaan ja Mérimée väitti, nojautuen virkatoveriensa tiedeakatemian jäsenten antamiin todistuksiin, että sellainen tapaus oli mahdollinen. Luettuansa sen "tuntemattomalle", joka katsoi mainittua kohtaa liian rohkeaksi ja sopimattomaksi, muutteli ja lieventeli hän sen niin, että nuo petoeläimen vietit muka olivat siirtyneet lapseen pelkästä säikäyksestä ja karhun silmäyksestä. "Ainsi c'est un simple regard de l'ours qui a rendu folle cette pauvre femme et qui a valu à monsieur son fils ses instincts sanguinaires."[406] Hän myönsi itsekin, että kertomus tästä muutoksesta voitti. Saadakseen siihen oikean paikallisvärityksen kääntyi hän vielä ystävänsä Turgenjewin puoleen, joka täten oli tilaisuudessa tehdä Mériméelle vuoropalveluksen. Mutta eipä näy hänkään tunteneen Liettuan oloja, sillä "le diable, c'est que ni lui (Turgenjew) ni moi n'avons pu trouver un Lithuanien qui sût sa langue et connût son pays", lisää hän.[407] Muutosten mukana antoi tekijä sille uuden nimenkin Lokis, joka liettuan kielellä merkitsee karhua. Mielissään oli Mérimée siitä, että "les manières de cet ours resterons fort mystérieuses, mais on ne pourra rien conclure à son désavantage, quelque perspicace qu'on soit. Il y a une infinité de choses qui demeurent inexpliquées". Lääkärit, joiden puoleen hän oli kääntynyt, selittivät, että "les plantigrades sont plus que d'autres bêtes en mesure de s'allier à nous; mais naturellement les exemples sont rares, les ours étant peu avantageux", lisää hän sitten omasta puolestaan.[408]
Mériméen tarkoitus näkyy olleen varustaa kertomus kuvilla (katso Lettres à une Inconnue, T. II, s. 343) ja lahjoittaa se keisarinnalle uudessa siistimmässä asussaan. Sitä hänellä ei kuitenkaan huonontuneen terveyden vuoksi tullut tehdyksi. Mutta kaikissa tapauksissa luki hän sen eräänä elokuun iltana v. 1866 Saint-Cloud'ssa sanainsa mukaan "devant un auditoire très-select, dont plusieurs demoiselles, qui n'ont rien compris".[409] Filon, joka keisarillisen prinssin Louis'n opettajana oli persoonallisesti läsnä tässä tilaisuudessa, antaa siitä varsin seikkaperäisen ja tunnelmallisen kuvauksen vakuuttaen, ettei hänkään sitä silloin "ymmärtänyt". Läsnä olivat olleet keisarinna, hänen hovinaisensa neidit de Larminat ja d'Elbée, keisarinnan sisarentyttäret Marie ja Louise, heidän opettajattarensa neiti Redel, Filon ja vielä joku muu herrasmies. Mérimée oli lukenut novellinsa "de sa voix indifférente et monotone, interrompu seulement par des sourires ou par de légers murmures d'approbation dont l'impératrice donnait le signal".[410]
Aikaisemmin oli Mérimée lujasti päättänyt, että "rien de cela n'est pour le public". Syy siihen oli vallan sama kuin edellisenkin kertomuksen julkaisemattomuuteen. "Il faut tenir compte des progrès en hypocrisie que le siècle a fait depuis quelques années", sanoo hän. Mutta saatuansa selville, ettei yleisö sitä sentään ymmärrä ja ettei se herätä minkäänlaista melua, taipui hän Buloz'n pyyntöön ja antoi sen aikakauskirjaan Revue des deux Mondes, jossa se ilmestyi 15 p. syyskuuta 1869.