Päästyään näin vauhtiin kirjoitti hän vielä samana syksynä uuden ja tietääkseni viimeisen novellinsa, epäilemättä Djoumanin, joka kuitenkin ilmestyi vasta kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen.[411] Itsekin oli hän vallan hämmästynyt tästä syksyn keväästä tai "nuoruuden taudin uusimisesta", niinkuin hän sitä omalla tavallaan kutsuu. Se on hänestä jo varma merkki siitä, että hän oli joutunut "à une seconde enfance". Djoumanissa, jossa tapahtumat ovat sijoitetut Algeriaan,[412] kerrotaan niinikään kaikellaisista kamaluuksista, käärmeen (se onkin juuri Djoumane) palveluksesta, noita-akoista y.m., mutta juuri kun lukija on pahimmassa jännityksessä, ilmaisee tekijä, että se onkin ollut vain nuoren ratsu-upseerin ilkeää unta kaikki.
Näyttää siltä kuin Mérimée, joka aina oli tahtonut pysyä erillään, jopa oppositsioonissakin ajan kirjalliselle suunnalle, myöhempinä aikoinaan taas tahallisesti ja ainakin osaksi Pushkinin vaikutuksesta olisi kääntynyt romanttisiin aiheisiin muodostaakseen siten vastakohdan realismille, jonka parhaimpia edeltäjiä hän Stendhalin kanssa itse juuri on ja joka nyt Balzacin, Flaubertin y.m. johdolla marssi kilpakentälle voittaakseen vihdoin Zolan mahtavan kyvyn ja tuotteliaisuuden kautta täydellisen voiton.
Djouman'iin loppuu Mériméen omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto. Innostuneena venäläiseen kaunokirjallisuuteen, josta hän jo oli niin monta kaunista näytettä ranskankielelle kääntänyt, jatkoi hän vielä viimeisinä vuosinaan ajan kuluksi tätä hänelle mieluista työtä kääntäen etupäässä hyvän ystävänsä Turgenjewin novelleja. Sellaisia olivat "Apparitions" (Revue des deux Mondes, 15 p. kesäkuuta 1866), "Le juif", "Petouchkof", "Le Chien", jotka kaikki ilmestyivät hänen v. 1869 julkaisemassaan novellikokoelmassa "Nouvelles moscovites", sekä "Étrange Histoire" (samalta tekijältä), joka ensin oli luettavana Revuessä (1 p. maalisk. 1870) ja sittemmin kokoelmassa "Étranges Histoires, par Tourgueneff", painettu v. 1873. Turgenjewin novelliin "Fumée", joka hänestä on tekijänsä parhaimpia ja jonka ranskankielelle käänsi ruhtinas Aug. Galitzin, luki hän tekijän pyynnöstä, korrehtuurin tehden lukuisia korjauksia ja joutuen riitoihin kääntäjän kanssa, joka väärästä häveliäisyydestä tahtoi lievennellä hänen mielestään arempia kohtia peräti naurettavalla tavalla.[413]
Pushkin ja Turgenjew ne etupäässä häntä miellyttävät. Niitä hän kääntää ja niistä hän v. 1868 myöskin julkaisee pari erittäin suosiollista tutkimusta. Edellisen "La dame de pique" on hänestä "un immortel ouvrage" ja hänen lyyrillisten runojensa joukosta löytää hän, joka muuten vihasi runoutta, "des choses magnifiques, tout à fait selon mon coeur, c'est à dire grecques par la vérité et la simplicité".[414] Hän kääntääkin niistä suorasanaisesti muutamia näytteitä osottaakseen kuinka Pushkin oli Byroniakin paljo etevämpi "pour la précision et la netteté", vaikka hän eräässä toisessa tilaisuudessa valittaa, että käännösrunous "c'est comme une jolie femme habillée en capucine; encore la femme petit se tirer d'affaire en relevant ses manches, ouvrant un peu sa robe, tandis que la prose jette son lourd manteau sur les belles formes".[415] Tutkimus Pushkinista ilmestyi Moniteurissä 20 ja 27 p. tammikuuta 1868. Heti sen jälkeen ryhtyy hän kirjoittamaan samanlaista esseetä Turgenjewistä, jota muka pidetään yhtenä realistisen koulun päämiehinä, vaikka hän Mériméen mielestä ei kuulu mihinkään kouluun, vaan seuraa omia teitään. Hän on puolueeton elämän kuvaaja, tosi ja yksinkertainen sommittelussaan, tarkka ja varma "sisällisten näytelmäin" psykoloogisessa esityksessä. Nämä molemmat venäläiset kirjailijat miellyttävät häntä varsinkin sen vuoksi, että ne "sont sortis de l'ornière classique sans tomber dans la fondrière du romantisme". Essee Turgenjewistä ilmestyi Moniteurissä 25 p. toukokuuta 1868.
Päästyään näistä kirjailijamuotokuvista lueskeli Mérimée uudelleen espanjalaista lempikirjailijaansa Cervantesta, josta hän jo v. 1826 oli kirjoittanut esipuheen Don Quichotten silloiseen käännökseen ja josta hän nyt taas oli ottanut valmistaakseen tutkimuksen uutta samallaista yritystä varten. Tässä työssä puuhaili hän talvella 1869 kysellen m.m. "tuntemattomalta" neuvoja. "Vous amuse-t-il (Don Quichotte) toujours? Vous êtes-vous rendu compte du pourquoi? Il m'amuse et je n'en trouve pas de raison valable; au contraire, j'en pourrais dire beaucoup qui devraient prouver que le livre est mauvais; pourtant, il est excellent. Je voudrais savoir vos idées là-dessus".[416] Huhtikuussa v. 1870 näyttääkin hänellä jo olleen tämä pitkä ja peräti tarkka tutkimus valmiina päättäen seuraavista riveistä "tuntemattomalle": "Je ne sais quand paraîtra la notice sur Cervantes; elle sera en tête d'une grande et belle édition de Don Quichotte, que je vous ferai lire un de ces jours".[417]
Jos vielä otan huomioon esipuheen hänen nuoruuden ystävänsä Victor Jacquemontin uuteen kirjeenvaihtoon, jonka hän lopulla v. 1867 antoi ulos vainajan omaisten aiheelliseksi hyväksi, sekä muutamia kirjoituksia aikakauskirjaan Revue des deux Mondes ja Moniteuriin, niin luulen vähitellen päässeenikin loppuun selonteossani Mériméen kirjallisista töistä näinä hänen viimeisinä vuosinaan.[418]
Mérimée oli jo lapsuudestaan saakka ollut heikonlainen terveydeltään. Nuoruutensa parhaimpina päivinä ei hän juuri mitään sanottavasti kärsinyt, mutta jo 39 vuotiaana näemme hänen valittelevan spasmeja, pyörtymystä ja kauheaa päänkipua sekä pelkäävän joutuvansa pian Proserpinan vieraaksi.[419] Säännöllisellä elämällään ja alituisilla virkistysmatkoillaan piti hän kuitenkin tautia loitompana, vaikka kyllä tuon tuostakin kärsi mitä hän nimitti "blue devils" ja "humeurs noires". Varsinkin syntymäpäivinä häntä nämä synkät mietteet näkyvät vaivanneen vanhemmaksi tultua, jos hän matkoillaan ollessa vielä oli pakotettu viettämään ne ypö yksin jossakin majatalossa. Niinpä tapasi hänet esim. syyskuussa 1852 virkamatkalla Moulins'issä ollessa sellainen "congestion cérébrale", että hän jo luuli viimeisen hetkensä tulleen. Ja silloin joutui hän mietiskelemään kuoleman mietteitä. "J'étais dans un état de prostration physique et moral qui me rendait la moindre excursion horriblement pénible. Je sentais bien quelque ennui de passer dans un monde inconnu; mais ce qui me semblait encore plus ennuyeux, c'était de faire de la résistance. C'est par cette résignation brute, je crois, qu'on quitte ce monde, non pas parce que le mal vous accable, mais parce qu'on est devenu indifférent à tout et qu'on ne se défend plus". kirjoittaa hän syntymäpäivänsä aattona "tuntemattomalle".[420]
Ei hän itsekään näy oikein tienneen, mikä häntä vaivasi. Mutta jotakin kalvavaa rintatautia se oli, joka ei aikonut helpottaa, se hänelle vähitellen selveni. "Je ne me guéris pas de cette douleur au côté et à la poitrine qui m'empêche de trouver une position pour dormir", valittaa hän taas pari vuotta äskeisen kohtauksen jälkeen.[421] Ja kun hän ei saanut unta öisin, kävi hän tietysti hermostuneeksi. Pistäytyessään Espanjassa v. 1856 puhutteli hän erästä lääkäriä, joka selitti hänellä olevan "des spasmes nerveux", kipu, joka oli parannettava paljolla liikkumisella ulkoilmassa.[422]
Valvomiset ja iltamyöhällä ulkona olo keisarillisten luona eivät nekään juuri olleet omiansa huonontunutta terveyttä parantamaan. Mutta Mérimée, joka oli Lucretion kanssa yhtä mieltä siitä, että "nil igitur mors est, ad nos necque pertinet hilum" ja joka puhuu hyväksymällä ystävänsä Gavarnin materialistisesta periaatteesta, ettei kuolema muka ollut muuta kuin "la fin de l'effet chimique",[423] ei sentään tuntenut aina olevansa yhtä väliäpitämätön tämän maailman elämälle kuin tuon surullisen syntymäpäivänsä aattona. Hän seurasi espanjalaisen lääkärin antamaa neuvoa, matkusteli Sveitsissä kapuellen Righin ja Grimselin vuorenhuipuilla, missä levähdellessään piirusteli kauniita näköaloja,[424] teki jalkamatkoja Oberlandissa, Tyroolissa ja Itaaliassa tutkien kansantapoja, arkkitehtuuria ja taulukokoelmia, missä sellaisia oli ja etsi vuoden kylmimmäksi ajaksi suojaa Ranskan etelämmissä osissa. Mainion löydön kehui hän tehneensä osautuessaan v. 1857 Cannes'n pieneen rantakaupunkiin Alpes-Maritimes'n maakunnassa, missä hän sen jälkeen useimmat talvensa vietti ja missä hän vihdoin silmänsä viimeiseen uneen ummisti.
Kaikki, jotka ovat tämän pienen provansaalilaisen kaupungin nähneet, kuvaavat sen erittäin ihanaksi, rauhalliseksi ja idyllimäiseksi. Noin viisisataa vuotta sitten perustivat munkit lymypaikakseen tämän kauniin kylän melkeinpä meren saarille, joita vastaan loiskivat Välimeren lempeät laineet. "O satis nunquam celebrata tellus! Dulce solamen, requiesque cordis!" laulaa siitä eräs munkki keskiajalla ja vielä innostuneempana huudahtaa toinen: "Dispeream, hic si non semper vivere queam". Kauniit vuorimaisemat maan puolella tarjosivat sopivia kävelypaikkoja ja kaupungin lehtevät, kukkivat puistot viileää kalvetta kesäisen auringon paahtaessa. Tänne "tuoksujen ja kukkien" keskeen pakeni Mérimée omain sanojensa mukaan kuin — kissa, joka häveliäisyydestä tai turhamielisyydestä pakenee syrjäiseen soppeen peittääkseen muilta surunsa ja kärsimyksensä. Hänen talouttansa hoiti siellä kaksi vanhaa englantilaista naista, rva Ewers ja nti Lagden, molemmat Mériméen äidin hyviä ystävättäriä, joilla tässä maailmassa ei vanhemmilla päivillään ollutkaan muuta tehtävää kuin vaalia ja palvella "rakasta Prosperia". Bivouac-Napoléon-kadun varrella oli heillä asuntonsa, akkunat merelle päin. "Mes fenêtres donnent sur la mer et je vois les îles de mon lit. Cela est délicieux", kirjoittaa hän "tuntemattomalle".[425] Tänne palasi hän Pariisista joka talveksi pakoon pakkasta ja keuhkoille ilkeää ilmaa. Täällä sai hän kaukana hovielämän pyörteestä ja valtiollisten tapausten kiihoittavista riidoista mielensä mukaan hoidella riutuvaa terveyttään, työskennellä rauhassa, minkä voimat sallivat, ja harjoittaa rakasta maalaustaidettaan, joka oli tuottanut hänelle jo niin monta nautinnon hetkeä. Täällä ottaa hän vielä vanhoilla päivillään oppitunteja ystävänsä taiteilija Grenier'n edessä ja usein nähtiin hänen istuvan meren rannalla päiväpaisteessa sivellin kädessä ja maalaustelineet edessä. "Je fais des paysages tous plus beaux les uns que les autres. — Mon ami (Grenier), qui est peintre plus véritable que moi, est dans une perpétuelle admiration de ce pays-ci. Nous passons nos journées à faire des croquis", kertoo hän tammikuussa 1859 "tuntemattomalle" ilmoittaen hiukan myöhemmin, että hänellä jo on "une trentaine de croquis plus ou moins mauvais, mais qui m'ont amusé à faire".