Ainoa vastoinkäymisensä on vain se, ettei tahdo olla tarpeeksi pilvenhattaroita hänen akvarellejansa varten. Auringon laskut ja kuutamoyöt ovat niin kauniit ja viehkeät, että tämä vanha runouden vihaaja, joka väittää "je n'ai jamais pu mordre aux vers" (Lettres à une Inconnue T. II, s. 40) väkiselläkin käy runolliseksi: "Prenez des turquoises et des lapis-lazuli: voilà pour le fond du ciel. Mettez-moi dessus de la poudre de diamants avec des feux de Bengale: ce sera pour deux ou trois petits nuages au-dessus de notre montagne" kirjoittaa hän innoissaan ystävättärelleen rva Beaulaincourtille. Ja illat sitten! "Merveilleux claire de la lune, pas un nuage, la mer unie comme une glace, point de vent", kuvaa hän niitä "tuntemattomalle".[426]

Aikansa kuluksi antautuu hän myöskin luonnontutkimuksiin. Nuo kauniit kukkaset houkuttelevat häntä ottamaan selkoa kasvitieteen salaisuuksista, jotka häntä kovasti huvittavat. "C'est une étude que j'aurais dû commencer il y a vingt ans, quand j'avais des yeux; c'est, ailleurs, assez amusant, quoique souverainement immoral, attendu que, pour une dame, il y toujours six ou huit messieurs pour le moins, tous très-empressés à lui offrir ce qu'elle prend à droite et à gauche avec beaucoup d'indifférence", kirjoittaa hän 6 p. tammik. 1862 leikillisesti "tuntemattomalle". Toisinaan huvittaa häntä taas tehdä kaikellaisia kokeita eläinpsykologiian alalla eikä hän voi olla kummastelematta näiden "raisonnement évident", hän, joka muuten päivitteli koko ihmiskunnan päivä päivältä arveluttavasti tyhmistyvän.[427]

Mutta Cannes'sa ollessaan tunsikin hän itsensä toiseksi kuin Pariisissa. Paha vain että sivistys ja uusi aika tännekin ennen pitkää tunkeutuu. Ikivanhoja puistokäytäviä hakataan maahan rautateitä varten, matkailijavirta suuntautuu sinnepäin ja silloin on Cannes'n neitseellinen viehkeys poissa.

Mutta meri on toki vielä entisellään ja sininen taivas ja helteinen päivä. Ja vähitellen hän varmistuukin luulossaan, että "c'est la lumière qui me fait du bien, plus que la chaleur et le mouvement".[428] Auringon paisteessa hän enimmäkseen istuksiikin: "Le soleil étant mon grand remède je m'y rôtis toute la journée".[429] Mutta siitä huolimatta, että hän elelee päivänsä "dans l'admiration de la pure nature", täytyy hänen myöntää, että "la machine se détraque et qu'elle ne vaut plus rien du tout" (talvella 1860). Toisinaan tämä ajatus häntä pöyristyttää, toisinaan lohduttaa hän itseään samalla tunteella kuin matkustajat rautatiellä: "c'est d'absence de responsabilité devant une force supérieure et irrésistible".[430] Hänen lääkärinsä hra Maure neuvoo hänelle milloin mitäkin, mutta kipu kyljestä ei katoa; silmätkin päälle päätteeksi kipeytyvät, niin ettei käy työntekokaan. Milloin syötetään hänelle arsenikkia, milloin eeteriä, milloin määrätään kylpyjä puristetussa ilmassa, milloin ampumista jousipyssyllä, joka häntä varsinkin kovasti huvitti ja johon hän koetti innostaa vanhaa opettajaansa Cousin'iäkin, tämä kuin niinikään vietti monet talvet Cannes'ssa. Lääkäreitä on hänellä Lontoossa, Pariisissa ja Cannes'ssa, mutta apua ei tahdo olla heistäkään. Syksyllä 1862 saa hän vihdoinkin eräältä lääkäriltä Pariisissa tietää "anatomiquement et très-clairement la cause de mes maux". — "Je croyais avoir le coeur malade; pas du tout, c'est le poumon. Il est vrai que je n'en guérirai jamais; mais il y a moyen de n'en pas souffrir, et c'est beaucoup, si ce n'est le principal".[431]

Vuosi vuodelta hän sitten huononee ja yhä tiheämmiksi käyvät valitukset hänen kirjeissään. Ja surullisesti vaikuttaa sekin, että hänen ystävistään toinen toisensa perästä muuttaa manalan majoille. "Pourquoi les hommes ne tombent-ils pas tous comme les feuilles en une saison? — Qu'est-ce qu'est pour moi l'éternité? Ce qui est important pour moi, c'est un petit nombre de jours. Pourquoi me les donne-t-on si amers?" valittele hän talvella 1866 "tuntemattomalle".[432] Seuraa on hänellä Cannes'ssa kyllä sekä ranskalaisia että englantilaisia. Olen jo maininnut Cousin'in, jonka seurassa Mérimée hyvin viihtyi ja joka puolestaan pani tämän ritarilliselle luonteelle ja tieteelliselle perinpohjaisuudelle tavattoman arvon; "Mérimée ne sait rien imparfaitement" oli hänen tapansa sanoa ja usein oli Mériméellä tilaisuus oikaista entistä opettajaansa esim. historian alalla liikuttaessa.[433] Sinne kokousivat myöskin hänen hyvät ystävänsä Tocqueville, Saint-Hilaire, Fould, Ellice ja toisinaan Panizzikin. Sitä paitse kävi siellä paljo ulkomaalaisia. Englantilaisista oli lordi Brougham uskollisin ja tämän asteittaista muumioitumista seurasi Mérimée suurella huomiolla. Joskus pistäysi siellä muitakin suuruuksia, kuten esim. Jenny Lind, joka rakastettavasti kyllä, liverteli hänelle ihania säveleitään saattaen kivulloisen vanhuksen vallan onnensa kukkulalle; sillä Mérimée rakasti laulua ja soittoa, niin että hän kerrankin rva Persiania kuultuaan huudahti "jospa minä olisin rikas kuin Saul, niin tuosta palkkaisin minä itselleni Davidin huoliani huojentamaan."[434] Muitakin korkeita vieraita oli hänellä täällä syrjäisessä sopessaan kunnia vastaanottaa. Niinpä kävi joulukuussa 1862 Baijerin kuningas Ludvig hänen luonaan vieraisilla ja Mérimée antaa hänestä seuraavan lyhyen arvostelun: "C'est un bon diable, très vicieux et spirituel".[435] Myöskin keisarilliset ystävät, joilla Biarritzista ei ollut kovin pitkä matka, saapuivat kerran Cannes'een vastaten Mériméen vieraskäyntiin.

Kun kuninkaat ja keisaritkin olivat käyneet vieraisilla, niin ei enää heitä korkeampia kuolevaisia voinut tulla. Vanhat hovimiehet pitävätkin tällaisia käyntejä pahan merkkinä; sen jälkeen tulee muka keisarinkin herra s.o. kuolema. Tuliko Mérimée, joka kyllä näyttää olleen hiukan taikauskoinen hänkin,[436] ajatelleeksi tätä, en tiedä. Mutta ainakin näytti tämä vanha ennakkoluulo hänen suhteensa pian toteutuvan.

Kevättalvella, alkupäivinä maaliskuuta v. 1869 sairastui hän tuiki ankarasti bronkiitikseen. Pari kolme lääkäriä oli häntä hoitamassa, mutta siitä huolimatta näytti eräänä päivänä ruumiillinen koneisto lakanneen työskentelemästä. Kaikki ympärillä olevat luulivat hänen kuolleen, valkoinen huntu heitettiin jo hänen ylitsensä ja hyvät ystävättäret nti Lagden ja rva Ewers noudattivat papin ruumista siunaamaan. Samalla oli tieto hänen kuolemastaan levinnyt ympäri kaupunkia, sähkölangat kuljettivat uutista edemmäs ja seuraavana päivänä kertoivat kaikki Pariisin lehdet, että kuuluisa kirjailija ja tiedemies, senaattori ja akatemian jäsen Prosper Mérimée ei ollut enää elävien joukossa. Akatemiassa, jolla samoihin aikoihin sattui olemaan istunto, piti silloinen esimies Guizot vanhasta tuttavastaan jo muistopuheenkin ja uusia ehdokkaita alettiin miettiä Mériméen sijalle.

Vaan tällä välin tapahtui Cannes'ssa ihmeitä. Kun pappi heitti vihkivettä "vainajan" kasvoille lukien samalla siunauksiaan, virkosikin elämä tässä uudelleen voimaansa ja muutamien päivien perästä voi hän jo omin silmin lukea nekrolooginsa. Tämä juttu sai hänet taas hyvälle tuulelle ja 15 p. saattoi hän jo kirjoitella ystävilleen ja ilmoittaa uhallakin olevansa vielä tässä maailmassa. "Vous avez peut-être lu dans les journaux que j'étais mort. J'espère que vous n'en avez cru un mot, pas plus que moi, du reste… Le fait est que, pendant quelques jours, j'ai pu donner de grandes espérances aux candidats à l'Académie, mais j'ai tenu bon, et me voici en convalescence…" kirjoittaa hän Montijon kreivittärelle. Niinikään kreivitär Przedzewskalle 1 p. huhtikuuta: "Votre vieux secrétaire n'est pas encore mort et serait désolé d'être remplacé auprès de vous". Samoin Panizzille: "Les journaux m'ont tué plusieurs fois. M. Guizot a annoncé ma mort à l'Académie et fait mon oraison funèbre. Il ne paraît pas que cela soit très malsain, car je ne m'en porte pas plus mal". Pian alkoi hänen ystäviltään tulvata onnentoivotuskirjeitä sen johdosta, että hän vielä oli Tuonelan joen tällä puolen, ja toivomuksia "uuteen elämään".

Ja sen verran hän siitä taas kostuikin, että kesäsydännä voi noudattaa keisarinnan kutsua saapua hoviin. Oltuaan sitten heinäkuun ajan Saint-Cloud'ssa, missä hän silloin viimeistä kertaa vieraillessaan m.m. luki hoville ylempänä mainitsemani kertomuksen Lokis, palasi hän takaisin Pariisiin peräti heikkona. Mutta silloin keksi hänen lääkärinsä uuden lääkkeen (eukalyptus-pillereitä), joka hänet taas vähäksi aikaa sai henkiin. Mérimée tiesi itsekin, ettei siihen ajan pitkään ollut luottamista. Hänen olikin sen johdosta tapana leikillä sanoa, että "kyllähän tämä hyvin menee, kunhan tätä vain kestäisi, arveli entinen mieskin viidennestä kerroksesta pudottuaan kolmannen kerroksen kohdalla".

Tällä välin olivat sisälliset asiat Ranskassa käyneet kireimmilleen ja Napoleon alkoi jo itsekin huomata, että keisarikauden loppu oli käsissä. Vastustuspuolue oli etevien johtajiensa ohjaamana paisunut niin mahtavaksi, että hänen täytyi nyt vasten tahtoansakin myöntää Ranskalle perustuslaillinen hallitusmuoto ja turvautua Emile Ollivier'hen uuden ministeristön muodostamiseksi. Mutta tyytyväisyyttä ei sillä palautettu. Yleiseen kansanäänestykseen perustuslaillisesta hallitusmuodosta vedottaissa oli 1 1/2 miljoonaa äänivaltaista ollut sitä vastaan ja näiden joukossa huomattiin pahana enteenä 50,000 armeijasta. Mériméetä, joka vähitellen oli käynyt vanhoillisen perikuvaksi, joka myötäänsä päivitteli ajanhengen taantumista ja levottomien ihmisten turhia parannuspuuhia, ei tämä Napoleonin viimeinen ponnistus ensinkään miellyttänyt. "Je n'ai jamais vu dans l'histoire qu'on changeât par des institutions le caractère d'un peuple, surtout lorsqu'on lui accorde tout à la fois, ce qui ne devrait se donner que lentement" kirjoittaa hän Panizzille kirjeessään 5 p:ltä maalisk. 1870.