Tällainen menettely vain vahvisti vastustuspuoluetta. Sitä paitse oli sosialismi alemman kansan keskuudessa voittanut yhä laajempaa alaa, seikka, josta Mérimée puolestaan pelkäsi mahtavampaa vihollista kuin Preussi oli. "Le monstre grandit et prend des forces tous les jours". — "Il n'y aura bientôt plus que deux partis: celui de ceux qui ont des culottes et prétendent les garder, et celui de ceux qui n'ont pas de culottes et veulent prendre celles des autres". — "Cet ennemi est bien fort et j'ai grand'peur qu'il ne nous mangé", kirjoittelee hän syksyn kuluessa Panizzille.[437] Kaikki näytti hänestä selvästi viittaavan siihen, ettei nykyinen hallitusmuoto voinut kestää enää. "Le gouvernement personnel est devenu impossible, et le gouvernement parlementaire, sans bonne foi, sans honnêteté et sans hommes habiles me paraît non moins impossible".[438] Suunpieksäjiä oli kyllä eduskunnassa, mutta oikeita miehiä puuttui. "Le mal de la situation, c'est qu'il n'y a plus d'homme. Les orateurs abondent au contraire".[439] Ei voinut ummistaa silmiään totuudelle: vallankumous pahempi kuin parikymmentä vuotta sitten oli tulossa. Mérimée puolestaan ei lopulla toivonut enää muuta kuin että "la représentation fût un peu retardée, pour n'y pas assister", kuten hän 6 p. tammikuuta "tuntemattomalle" kirjoittaa.
Omituisinta on, että vielä keväällä 1870 ylipäänsä luultiin sotaa jotenkin mahdottomaksi. Mérimée ei hänkään usko sen syttyvän "à moins que M. Bismark ne la veuille absolument". Euroopassa kuohui monella taholla, mutta näennäisesti vallitsi sentään kaikkialla syvä rauha. Se oli tyyntä myrskyn edellä. Chateaubriand sanoo muistelmissaan (Mémoires d'outre-tombe), että v. 1815 vallitsi sellainen omituinen hiljaisuus "qu'on croyait entendre les pas de Napoléon Bonaparte s'acheminant vers le palais des Tuileries". Nyt olivat asiat muuttuneet niin päin, että Napoleonin veljenpoika ahdistuksen hetkinään arvatenkin luuli kuulevansa, miten nälkäynyt kansajoukko hurjistuneena ryntäsi keisarillista palatsia kohti taikka miten preussiläiset ulaanit korskuvine hevosineen laskivat nykyajan Roomaa kohti. Jos hän tahtoi yrittää vielä jotain kruununsa säilyttämiseksi, oli hänellä enää vain yksi tie avoinna, nimittäin sota, joka mahdollisesti johtaisi mielet muualle ja päättyisi onnellisesti pelastaen ehkä siten hänet varmasta perikadosta. Mutta sittenkin eperoi hän kauvan ennen kuin päätti käyttää Espanjan aiottua hallitsijamuutosta aiheena sodanjulistukseen Preussiä vastaan, joka lyhyessä ajassa oli paisunut niin mahtavaksi naapuriksi, ja nyt uhkasi saada liittolaisen Pyreneeain toisella puolenkin. Keisarinnan, sotaministeri Leboeufin ja ulkoasiain ministerin herttua Gramont'in kehoitukset saivat vaa'an vihdoin kallistumaan ja lyhyvien keskustelujen jälkeen vietiin sodanjulistus Preussin hallitukselle 19 p. heinäkuuta 1870.
Mérimée, joka lokakuusta asti aina toukokuun loppuun oli Cannes'ssa hoidellut terveyttään ja mielenkiinnolla seurannut valtiollisia tapahtumia, ei kesäkuussa enää jaksanut hillitä itseään, vaan hommausi taas sijallensa senaattiin voidakseen lähempää asiain menoa silmällä pitää. Kaikki menee hänestä nyt toden teolla "tous les diables", "tout le monde est fou", vaan mitä Napoleonin politiikkaan tulee, niin katsoo hän keisarin toimineen välttämättömyyden pakosta. "Je suis de ceux qui croient que la chose ne pouvait pas s'éviter. On aurait peut-être pu retarder l'explosion, mais il était impossible de la conjurer absolument".[440] Hän on iloissaan siitä, että sotaväki semmoisella innolla lähtee taisteluun, mutta hän pelkää, ettei ole nerokkaita päällikköjä. Ja vaikka keisari itsekin lähtee poikineen sotakentälle kokonaisuutta johtamaan, niin hän sittenkin valittaa, että "moi, je meurs de peur", kantaen sentään hänkin tuhantensa haavoitettujen hyväksi.
Saapuvat sitten sanomat Wörthin ja Saarbrückenin onnettomista tappioista. Kansa joutuu raivoon, syyttää ministeristöä, se kukistuu ja epäjärjestys alkaa. Mérimée näkee selvästi mihin kaikki lopullisesti menee. "Cette terrible boucherie, il ne faut pas se le dissimuler, n'est qu'un prologue à une tragédie dont le diable seul sait le dénoûment. Une nation n'est pas impunément remuée comme a été la nôtre. Il est impossible que de notre victoire comme de notre défaite ne sorte une révolution. Tout le sang qui a coulé ou coulera est au profit de la République, c'est-à-dire du desordre organisé", kirjoittaa hän 29 p. elokuuta "tuntemattomalle". Hän, joka aina tahtoi "faire son métier en conscience", laittoi itsensä suurella vaivalla senaatin istunnoihin tarkkana kuuntelijana keskusteluja seuraamaan. Keisarinnan, vanhan ystävättärensä luona hän niinikään käy lohduttelemassa ja ihmettelee vain, että tämä "est ferme comme un roc, bien qu'elle ne se dissimule pas toute l'horreur de sa situation; — elle me fait l'effet d'une sainte". Hän luulee keisarin tahtovan kaatua tappotanterella, sillä voitettuna ei hän voi kotimaahansa palata.
Ja kun uutinen Gravelottenkin surkeasta ja murhaavasta ottelusta saapuu Pariisiin, huudahtaa hän kuin Kosciuszko Maciejovicen tappelun jälkeen: "Finis Galliae! Je m'attends dans une semaine à entendre proclamer la République, et dans quinze jours à voir les Prussiens". Hänen pidätetty surunsa ilmenee kyllin lauseessa: "Je vous assure que j'envie ceux qui viennent de se faire tuer aux bords du Rhin". Surkeaa on vain tietää tällaisena aikana olevansa niin peräti hyödytön, lisää hän. Ei hän tahdo lähteä Pariisistakaan, sillä velvollisuus pidättää häntä siellä niinkauan kuin keisarinnakin on kaupungissa.
"Je suis trop vécu!" oli Mériméen vanha opettaja Villemain huudahtanut ummistaessaan silmänsä viimeiseen uneen 8 p. toukokuuta v. 1870. Ja kumminkin oli hänen sallittu päästä näkemästä isänmaansa täydellistä kurjuutta ja sodan onnetonta loppua. Kuinka paljo suuremmalla syyllä voikaan Mérimée näin sanoa; sillä se, mitä hän toivoi pääsevänsä näkemästä, tapahtui kohta ihan hänen silmäinsä edessä. Syyskuun 1 päivänä oli ratkaiseva Sédanin tappelu, ja seuraavana päivänä antautui nöyrtynyt keisari sotajoukkoineen vangiksi vanhalle Wilhelmille ja ruhtinas Bismarckille, joka Mériméen mielestä muka oli niin koomillinen haarniskassa ja kaskissa. Samaan aikaan kuin saksalaisten tykit Sédanin kukkuloilta syöksivät kuolon tultansa laaksoon ahdetun ranskalaisen armeijan keskeen oli Mérimée luullakseni suorittamassa viimeistä ystävyydentyötänsä "pikku Eugénielle", jonka hän nyt näki sortuvan alas siltä loistavalta istuimelta, minne hän tavallaan oli ollut häntä auttamassa. Keisarinnan pyynnöstä meni hän "kalpeana kuin kuolema" ystävänsä Thiers'in luo, jota hän jo nimittää "le futur président de la République" ja ehdotti tälle, että tämä yhtyisi muodostamaan todellisesti perustuslaillista monarkkiiaa ja puuhaisi nuoren prinssi Louis'n valtaistuimelle. Mutta Thiers ei suostunut ensinkään sellaisiin tuumiin. "M. Mérimée me quitta fort malheureux" sanoo Thiers kertoessaan tästä kohtauksesta lisäten vielä, että ruhtinas Metternich seuraavana päivänä teki hänelle saman ehdotuksen — yhtä turhaan.
Valkeni sitten syyskuun neljäs päivä, jolloin tieto Sédanin antautumisesta ehti Ranskan ihanaan pääkaupunkiin. Viimeiseen saakka riutuneena ja näiden hirmuisten tapausten murtamana haalausi Mérimée suurimpia ruumiillisiakin tuskia kärsien Luxembourgin palatsiin senaattorin istuimelleen. "Il ne lui eût pas déplu peut-être de mourir sur sa chaise curule" sanoo Filon (s. 346) ja Mériméen ylempänä siteeraamieni lauseitten nojalla voi todellakin niin otaksua. "À bas l'empereur, à bas l'impératrice, vive la république!" kaikuivat raivostuneen kansanjoukon huudot, kun se vasemmiston mukana Jules Favren ja Gambettan johtamana hyökkäsi senaatin sivu vallankumousten vanhaan julistuspaikkaan Hôtel de ville'n palatsiin. Senaatilla ei enää ollut mitään tekemistä. Mérimée koetti vielä viimeisen kerran pyrkiä Tuileries'n linnaan "pikku Eugénietä" tapaamaan, mutta tämä oli jo ehtinyt paeta hurjistuneesta kaupungista ja suuntasi par'aikaa matkaansa Englantiin; keisari itse ajoi samaan aikaan Wilhelmshöheen vankina vartioitavaksi ja nuori prinssi oli pelastunut Belgiaan prinssi de Chimayn turviin.
Toinen keisarikausi oli päättynyt ja uusi tasavalta 4 p. syyskuuta julistettu. Minkä vaikutuksen tämä kaikki teki Mériméehen, sen näemme hänen samana päivänä kirjoittamastaan kirjeestä Panizzille: "Un mot à la hâte. Je n'ai pas la force de vous écrire davantage. Tout ce que l'imagination la plus lugubre pouvait inventer de plus noir est dépassé par l'événement. C'est un effrondement général. Une armée française qui capitule: un empereur qui se laisse prendre. Tout tombe à la fois. — Vous savez tout ce que je souffre".
Seuraavana päivänä hän matkusti lymypaikkaansa Cannes'een, mistä hän kirjoittaa viimeisen kirjeensä (13 p. syyskuuta) ystävälleen Lontoossa pyytäen, että tämä tarjoisi apuansa maanpakolaiselle keisarinnalle, jonka pään ympärille vastoinkäymiset olivat hänen sanojensa mukaan antaneet "pyhyyden kehän" (auréole d'une sainte). Samana päivänä päivätty on niinikään hänen viimeinen kirjeensä rva Beaulaincourt'ille, jolle hän myöskin vaikeroipi isänmaansa surkeaa kohtaloa ja vihdoin todellakin liikuttavalla tavalla ja epäilemättä kyyneleet silmissä paljastaa sielunsa syvyyden: "J'ai toute ma vie cherché à être dégagé de préjugés, à être citoyen du monde avant d'être Français; mais tous ces manteaux philosophiques ne servent à rien. Je saigne aujourd'hui des blessures de ces imbéciles de Français, je pleurs de leurs humiliations, et, quelque ingrats et absurdes qu'ils soient, je les aime toujours". Hän, jota kaikki olivat sydämmettömäksi ja isänmaatansa halveksivaksi kuvanneet, itki verta rakkaan Ranskansa surkeasta nöyrtymyksestä. Ja olipa kuin kohtalo olisi tästä hänen viimeisestä tunnustuksestaan heltynyt ja tahtonut täyttää hänen toivomuksensa päästä näkemästä sitä verenvuodatusta, mikä kansalaisten kesken heti häpeällisen rauhansopimuksen jälkeen alkoi. Kirjoitettuaan muutamia rivejä sille naiselle, jonka kanssa hän yli kolmekymmentä vuotta oli ollut niin lämpimässä kirjeenvaihdossa ja "sielujen avioliitossa" elänyt, alkoi hän pari tuntia sen jälkeen, syyskuun 23 päivänä, "un voyage difficile vers un pays qui n'est peut-être pas des plus agréables", niinkuin hän kerran kuolemaa nimitti. "Si je pouvrais m'endormir comme Épiménide!" oli hänen viimeinen toivonsa ollut.[441] Ja jos saamme luottaa hänen kuolinvuoteellaan valvoneen kahden uskollisen naisen, nti Lagdenin ja rva Ewersin, lausuntoihin, niin toteutui hänelle tämäkin toivomus. "Mon cher Prosper, il n'est plus. Il mourut la nuit dernière sans lutte aucune" kirjoittaa nti Lagden heti Mériméen kuoleman jälkeen Panizzille ja kreivi d'Haussonville mainitsee myöskin, että "il expirait d'une mort relativement douce, qui venait le surprendre dans son sommeil".
Näin päättyi Prosper Mériméen 67-vuotinen elämä. Hän kertoo eräässä kirjeessään "tuntemattomalle" kerran miettineensä tämän maailman menoa ja hänestä tuntui kuin olisi se ollut kalteva vuori, jonka huipulle hän suurella vaivalla ja vähillä riemun hetkillä oli kiivennyt ja jota alas hän nyt luistamistaan luisti. "Le seul motif de consolation que j'aie découvert le longue de cette pente, c'est un peu de soleil bien loin, quelques mois passés en Italie, en Espagne ou en Grèce à oublier le monde entier, le présent et surtout l'avenir".[442] Toivokaamme, että hän näistä muutamista onnellisista kuukausista sai edes vähäisenkään vastapainon viimeisten päiviensä synkille murheen hetkille. Ja jos Montaignen lause "le doute est un mol oreiller" pitää paikkansa, olikin hänellä pehmeä päänalus levätäkseen.