Testamentissaan, joka oli tehty 30 p. toukokuuta 1869, oli tämä vanha ateisti, joka, sellaisella hyväksyvällä nautinnolla kertoo ystävänsä Bixion hautausmääräyksistä (Il a formellement défendu les discours et la pompe funèbre; pas d'église), viimeisinä toivomuksinaan lausunut, ettei hän huolinut senaattorille tulevasta loistavasta hautausmenosta, vaan halusi kumminkin "qu'on appelle à mon enterrement un ministre de la confession Augsbourg".[443] Syyskuun 25 p. tapahtuivat hautajaiset kaikessa hiljaisuudessa ja protestanttinen pastori Roussel vihki hänen viimeisen leposijansa Cannes'n kirkkomaalla. Valtiolliset tapahtumat vetivät tähän aikaan ihmisten kaiken huomion puoleensa, jonka vuoksi hautajaisissa olikin ani vähän väkeä. Isänmaa ei joutanut huolehtimaan kuolleitaan, ei edes parhaimpiansakaan.

"Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa
Kyll' olis ollut sille sanomalle".[444]

sanoo Macbeth saadessaan sotatantereelle tiedon puolisonsa kuolemasta. Niin voi Pariisikin sanoa, kun se muutama päivä sen jälkeen, omituista kyllä, Englannin kautta — Times-lehti sisälsi näet ensimmäisenä uutisen tapahtumasta[445] — sai tiedon Meriméen kuolemasta.

"Le sage doit sortir du salon de la vie comme un homme d'esprit sort d'un salon mondain, sans faire de bruit", lausuu Arsène Houssaye "tunnustuksissaan". Mérimée, joka aina oli tahtonut käydä sekä maailmanmiehestä että filosoofista ja josta on sanottu, että "c'était un gentilhomme" (Victor Cousin), "un marquis de la plume" (Filon), oli siis tässäkin suhteessa täyttänyt vaatimukset. Vallankumouksen suurten valtiomiesten kanssa oli hän aina ollut yhtä mieltä "kuolemasta ilman fraaseja" ja vaikka hän ulkonaisen sovinnaisuuden vaatimuksia kunnioittaen halusikin kirkon siunaamaan hautaan, niin voimme pitää varmana, että hän vielä viimeisenä hetkenään oli sama epäilijä, mikä hän läpi elämänsä oli ollut. Nuoruudestaan asti oli hän ollut Rabelais'n kiitollisimpia oppilaita ja jos hän täältä erotessaan jotain mietti, niin oli se epäilemättä samantapaista kuin tämä hänen oppi-isänsä, jonka ennen kuolemaansa kerrotaan lausuneen: "je vais chercher un grand peut-être!"

KIRJEKOKOELMAT:

1) "La lettre, c'est l'homme" sanoo Cuvillier-Fleury (Posthumes et revenants, Paris 1879, s. 256) juuri niiden kirjekokoelmain johdosta, jotka Mériméeltä hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin ja jotka paljastivat maailmalle vallan uuden ihmisen, miehen, jolla oli ihmisellisiä heikkouksia kuin muillakin ja joka melkein koko elämänsä läpi rakasti nti Jenny Dacquin'ia (sen nimiseksi on n.k. "tuntematon" toteennäytetty) kuin Petrarca aikoinaan ihanaa ja saavuttamatonta Lauraansa.

Mérimée oli juuri maineensa kukkulalla ja n.s. muodissa, kun hän eräänä päivänä sai parfymeeratun kirjeen eräältä nuorelta naiselta, joka oli lukenut "Chronique de Charles IX" ja halusi sen johdosta lausua ajatuksensa. Kirjeen alla luettiin nimi lady A. Seymour. Nuoresta kirjailijasta oli kirje älykkäästi kokoonpantu ja häntä huvitti antautua kirjeenvaihtoon tuon ihailijattarensa kanssa. Se kyllä onnistuikin, mutta kun hän sitten haluaa saada nähdä viehättävän kirjeenvaihtajan, niin ei se ollut niinkään helppoa. Ja juuri tämä kirjeenvaihdon alku, jolloin kumpikaan ei vielä toisiaan oikein tunne, vaan koettavat he kaikenmoisilla tavoilla päästä toistensa perille, on todellakin hauska lukea. Rakkaus on taistelua ja tästä kirjeenvaihdosta Lettres à une Inconnue, joka ilmestyi anonyymisesti v. 1873, se varsinkin ilmenee. Alussa luuli hän olevansa tekemisissä englantilaisen ylimysnaisen kanssa. V. 1840 sai hän vihdoin luvan tavata omituista "tuntematonta" — Lontoossa. Lady Seymouria ei hän kuitenkaan tavannut, vaan sen sijaan nuoren, älykkään, kauniin ja sangen koketin impysen nimeltä Jenny Dacquin, josta Mérimée tuon ensimmäisen kohtauksen jälkeen ei muista muuta kuin että hänellä oli "juovikkaat sukat" ja kauniit silmät, "pahat silmät", niinkuin Mérimée niitä nimittää vaarallisuutensa vuoksi.

Mutta nti Dacquin osasi miellyttää kirjailijaamme yhtä paljo kuin lady Seymour ja kirjeenvaihto jatkui yhtä hellästi ja hauskasti kuin ennenkin. Nuori neiti oli todellakin rakastunut, vaikka hän sitä ei uskalla oikein tunnustaa pelossa, että hän silloin joutuisi rakkautensa esineen valtaan. Hän koettaa kaiken maailman keinoilla ja veikeilyn rikkaalla asevarastolla saada nuorta kirjailijaamme pauloihinsa, milloin ivalla, milloin hyväilyllä, milloin yrittämällä saada hänet mustasukkaiseksi ilmoituksella, että hän aikoo naimisiin y.m.s. Mutta jos on viisas toinen, niin ei ole tyhmempi toinenkaan. Mériméellä ei ole halua avioliittoon, jonka onnesta hänellä on omat ajatuksensa. Hän tahtoo että ollaan ystäviä ja pidetään toisistaan sellaisina. Ja kun nti Dacquin ilmoittaa perineensä suuren omaisuuden koettaen sitäkin asetta, niin toinen vain onnittelee häntä ystävänä arvellen, että nythän te olette vapaa ja voitte tehdä mitä tahdotte. Paremmaksi vakuudeksi kuvaa hän itsensä vanhaksi ja kärtyisäksi, josta olisi vain ristiä puolisolle. Mérimée kyllä rakastaa hänkin, mutta omalla tavallaan, "pas d'église". Viimeisenä keinona käyttää nti Dacquin vielä sitä, että rupeaa hankkimaan itselleen kaikenmoisia kirjallisia tietoja aloittaen kreikan kielen oppimisesta. Tämä onkin Mériméestä sangen järkevää, hän hankkii kirjallisuutta ja antaa neuvoja, mutta lopulta pelottaa häntä kuitenkin, että "te aiotte varmaankin vielä kirjoittaa oppineen teoksen?" Emansipatsioonin ystäviä ei hän nim. juuri ole. (Katso esim. Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 339).

Sellaisiin pauloihin, ettei hän voisi käyttää vapauttaan tieteisiin ja taiteisiin, ei hän mennyt, sillä "les plus grands philosophes enseignent qu'il faut ne pas trop se préoccuper des femmes pour rester plus libre et vaquer plus tranquillement à l'études des sciences" (Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 66). Kuinka hän sitte Kreikan matkallaankin v. 1842 aina muistaa ystävätärtä, "amigo de mi alma", sen olemme jo nähneet (siv. 96 ja 99). Sieltä palattua jatkuu suhde edelleen ja sitä paremmilla enteillä, kun nti Dacquin nyt asuu Pariisissa. Mérimée käy nyt tositeolla piirittämään, mutta niin hienolla ja älykkäimmän Don Juan'in tavalla, että on melkein käsittämätöntä, kuinka nti Dacquin sittenkin piti puolensa. En tahdo antautua kaikkia yksityisseikkoja kuvaamaan, vaikka tällaisen suhteen kuvaus voisi olla opettavainen kaikille rakkauden psykologiian tutkijoille. Milloin yhdyttiin taidekokoelmia katselemaan Louvressa tai muualla, milloin tehtiin pitkiä kävelyretkiä Pariisin ympäristössä, milloin tavattiin toisensa oopperassa tai teaatterissa j.n.e. Toinen uneksi vapaata rakkautta, toinen avioliittoa. Molemmat rakastivat toisiansa; miks'eivät he siis voineet mennä naimisiin? Filon vastaa tähän "par ce qu'il était en puissance de deux femmes: sa mère et M——", josta viimeksi mainitusta olen jo huomauttanut siv. 154. Kaikesta siitä päättäen, mitä Mérimée rakkaudesta ja avioliitosta puhuu, täytyy mielestäni sentään ainakin yhtä suurena vaikuttimena ottaa lukuun hänen n.s. monihyväisyytensä. Sillä jos kerran tahto olisi ollut varma, niin kyllä muut esteet olisivat olleet poistettavissa.

Kaikissa tapauksissa jatkui tämä kuutamorakkauden suhde edelleen ja molemmat koettivat tyytyä "henkiseen toveruuteen", joka yhtä lämpimänä ja puhtaana säilyi Mériméen kuolinpäivään saakka. Sen, mistä tämä moitti ystäväänsä Ampèreä, joka oli koko ijäkseen joutunut ihanan rva Récamier'n pauloihin (siv. 54), sai hän nyt itse kokea, vaikka hän tosin aina lienee säilyttänytkin suuremman vapauden.