"Lettres à une Inconnue" ovat todellakin hauskoja niinhyvin sen vuoksi, että Mérimée niissä puhuu niin paljo kaikista aikansa henkilöistä ja tapahtumista, kuin senkin tähden, että "l'auteur de Colomba y révèle les secrets de sa vie, de ses travaux, de ses sentiments", kuten Le soir-lehti (3 p. jouluk. 1874) siitä sanoo arvellen lopuksi: "Si les oeuvres rares qu'il a laissées font admirer le maître en l'art d'écrire, les Lettres font estimer et aimer l'homme". Mérimée, joka oli unelmoinut niin monta kaunista iltaa nti Dacquin'in kanssa, hoiteli loppuun saakka tätä rakkautta "comme un rosier sur une tombe, et jusqu'au bout, il aima à respirer les fleurs de ce rosier-là". Nti Dacquin taas, jota muutamat vähemmän hienotuntoiset arvostelijat ovat koettaneet tehdä epäluulonalaiseksi ja epäilyttäväksi (Pontmartin), säilytti vapautensa, pysyi naimatonna ja julkaisi saamansa kirjeet voittaen näin kirjallishistoriassa huomatun sijan Petrarcan, Goethen y.m. mainioiden miesten rakastajattarien rinnalla.
"Tuntemattoman" kirjeet joutuivat epäilemättä tulen uhriksi siinä tulipalossa, joka v. 1870 tuhosi Mériméen asunnon Pariisissa. Tämä omituinen suhde on ihmisiä kuitenkin siinä määrässä huvittanut, että moneen kertaan on julkaistu kirjekokoelmia, jotka muka oli löydetty ja "tuntemattoman" kirjeiksi huomattu. Sellainen yritys tehtiin jo v. 1874, jolloin "Lettres de l'Inconnue" anonyymisesti ilmestyi; sen tekijä lienee J. Marie Cournier. Lontoossa ilmestyi v. 1889 niinikään nimettömästi kirjekokoelma "Author's love" samassa tarkoituksessa, mutta se todistettiin pian vääräksi. Ilmestyessään herättivät "Lettres à une Inconnue" suurta huomiota ja erilaisilla tunteilla se vastaanotettiin. Myöskin runoilijat ovat sen johdosta lyyraansa tarttuneet.
2) Eräs toinen kirjekokoelma, josta niinikään jo on ollut puhe (s. 169), ilmestyi v. 1875 nimellä "Lettres à une autre inconnue", joka hyvin pian tunnettiin puolalaiseksi kreivittäreksi, Lise Przedzewskaksi. Nämä kirjeet, jotka alkavat v:sta 1865 ja jatkuvat vuoteen 1870, ovat vallan toisellaisia kuin nti Dacquin'in. Näissä näytäkse Mérimée täydellisenä hovimiehenä, lauseet ovat hienot ja sirot ja avomielisyys on paljo vähempi, mutta sama mieltymys naisluonteiden tutkimiseen ilmestyy näissäkin. Henkensä pirteydeltä pysyi hän viimeiseen hetkeensä nuorena, rakastaen galanteriaa ja suloisia muistojaan. "Qui ne veut point vieillir doit aimer les femmes, et, pour bien les aimer, il faut les aimer toutes", sanoo Blaze de Bury tämän johdosta (Esipuhe mainittuun kirjekokoelmaan, s. LII). Jokaisen naisen sydän haluaa tulla analyseeratuksi, sanotaan. Mérimée taas puolestaan oli aina valmis tähän toimeen. Ja heti oli hän valmis rupeamaan cour d'amour'inkin sihteeriksi, kun kreivitär Lise häntä siihen pyysi. De Bury tietää, että siihen myöskin kuuluivat Octave Feuillet ja Jules Sandeau ja että siellä huviteltiin runoilemisella, lausumisella, lukemisella y.m. Pian matkusti kreivitär sentään pois ja Mérimée, joka nähtävasti oli ehtinyt häneen mielistyä, jatkoi kirjeenvaihtoa ihanan muuttolinnun kanssa valitellen, että "il faut beaucoup de résignation quand on est votre adorateur; autant vaudrait adorer une hirondelle". He kirjoittelivat usein toisilleen, antoivat toisilleen kaikellaisia lahjoja, tapasivat toisensa milloin Cannes'ssa, milloin Nizzassa. Ja nuorta veikeätä kreivitärtä huvitti kovasti koketteerata vanhalle kohteliaalle hovimiehelle ja saada tunnetulta kirjailijalta kirjeitä; tätä välistä oikein pelotti "ce beau papillon fait pour le soleil". Kreivitär matkusti sentään jälleen tiluksilleen Podooliaan ja silloin pääsi Mériméekin rauhaan.
3) Kolmas kokoelma Mériméen kirjeitä, "Lettres à M. Panizzi", julkaistiin, kuten jo olen maininnut, v. 1881 ja sisältävät ne varsin huvittavia ja runsaita tietoja toisen keisarikauden henkilöistä ja tapahtumista. Niiden sisällyksestä olenkin jo suureksi osaksi pitkin matkaa tehnyt selkoa ottamalla sieltä otteen toisensa perästä. Mériméetä amatöörivaltiomiehenä ne varsinkin hyvin valaisevat.
LISÄYKSIÄ JA OIKAISUJA:
1) Filon sanoo (s. 6), että Pr. M. on syntynyt 27 p. syyskuuta 1803. Mérimée mainitsee kuitenkin usein kirjeissään 28 p:n syntymäpäivänään ja kaikki hänen biograafiansa niinikään. Filonin tiedonantoa täytyy siis välttämättä pitää erehdyksenä.
2) Mériméen nuoruuden tovereista antaa Filon muutamia lisätietoja. Niinpä kertoo hän vähän laveammalta Alb. Stapferin kodista, missä m.m. Henri Beylekin usein nähtiin. Niinikään kävi M. usein Viollet-le-Duc'in luona, missä kiivaasti oteltiin kirjallisista ja taiteellisista kysymyksistä ja missä tavallisesti perjantaisin kokoutuivat Beyle, Sainte-Beuve, Victor Leclercq, Saint-Marc-Girardin, Henri Patin, Ch. Magnin y.m. Varsinainen romanttisuuden ahjo oli kuitenkin Filonin mukaan Étienne Delécluzen pieni asunto samassa talossa. Olen eräässä muistutuksessa (s. 27) huomauttanut hänen ystävyyssuhteestaan Mériméehen. Filon tietää, että Mérimée kävi sangen usein Delécluzen luona, minne Sautelet hänet ensin saattoi, ja että hän pari kertaa viikossa isännän, nti Louise Monod'n y.m. kanssa harjoitti ahkerasti englanninkielen opintoja. Sunnuntaisin nähtiin siellä, paitse jo mainittuja, Ampère, Stapfer, Vitet, Ch. de Rémusat, Duvergier de Hauranne, Courier, Th. Leclercq, Adr. de Jussien. Useimmiten nähtiin M. tähän aikaan yhdessä luonnontieteilijä V. Jacquemontin ja Beylen kanssa.
3) "Cromwell" nimisestä draamasta, Mériméen esikoisesta, olen s. 74 muistutuksena maininnut Gust. Planchen mukaan, mutta ilmoittanut samalla, etten siitä ole tarkempia tietoja saanut. Filon kertoo kirjassaan Delécluzen "Souvenirs littéraires" nimisen teoksen mukaan, jota minä en ole sattunut käsiini saamaan, että M. eräänä sunnuntaina jo aikoja ennen Clara Gazulia luki 7 à 8 hengen läsnäollessa Delécluzen luona mainitun draaman "qu'il avait composé d'après les doctrines de Beyle" (s. 27). Hän oli lukenut näytelmänsä yksitoikkoisesti ja välinpitämättömästi, kuten hänen vanhempanakin aina oli tapana tehdä. M:n "Cromwell", joka ei koskaan julkisuuteen tullut, oli siis vanhempi sekä Hugon samannimistä draamaa että Dumas'n, Vitet'n ja Rémusat'n historiallisia kappaleita. Beyle oli ollut siitä vallan ihastuksissaan, Delécluze taas antoi siitä seuraavan arvostelun: "Plus d'unités d'aucune sorte: la scène changeait à chaque instant, l'action se multipliait en mille complications. Dans tout cela, on se perdait un peu. Le dialogue était vif et naturel, et quelques scènes frappèrent par leur énergie, mais l'impression totale fut une sorte de désappointement" (s. 28). Hiukan myöhemmin luki M. samassa paikassa ja täydellisellä menestyksellä näytelmänsä Les espagnols en Danemark ja le Ciel et l'Enfer, jotka sittemmin Clara Gazulin kokoelmassa ilmestyivät. Tästä kaikesta käy kuitenkin selville, että Mériméen kirjailijakyky oli ystäväpiirissä tuttu jo ennen Cl. Gazulia vastoin Loménien nojalla tekemääni väitettä sivulla 28.
4) V. 1826 teki Mérimée ystäväinsä Gérard'in, Delécluzen ja Duvergier de Haurannen seurassa ensimmäisen matkansa Englantiin, missä hän luultavasti silloin tutustui Sharpen ja Ellicen kanssa. (Filon, s. 35).
5) "Guzlan" omituinen ja todellakin syystä ihmetelty synty, josta s. 34-40 olen kertonut samaa kuin Filonkin s. 36-40, saa erään äsken keksimäni venäläisen lähteen mukaan vallan uuden selvityksen. Novoje Vremjassa huomasin näet 25/6 p. marraskuuta. 1894 löytyvän hra P. Matwejew'in kirjoittaman pitemmän artikkelin nimeltä "Prosper Mérimée i ego otnoshenie k russkoj literaturoj", jossa tehdään selkoa ja arvostellaan yllämainittua Filonin teosta ja sitä paitse annetaan m.m. vallan uusia valaisevia tietoja Guzlan synnystä. Miten 23 vuotias, vanhempainsa turvissa kasvanut pariisilainen nuorukainen melkein ilman apukeinoja ja uskomattoman lyhyessä ajassa voi syventyä niin slaavilaisten kansojen tapoihin ja näkökantoihin, että hän omatekemillään runoilla vetää nenästä asiantuntijoita, jopa itse Pushkinia ja — Matwejewin mukaan — puolalaista runoilijaa Adam Mickiewicz'iä (s. 1798, k. 1855), joka siihen aikaan (v. 1826) oleskeli Pariisissa, siinä kysymys, jonka selvitykseksi mainittu venäläinen tiedemies esittää seuraavan tosiasian: