Ja Maria Antoinette'n myös
Minä hurmaavaisena nään,
Kädet pienet kevähän keijuisen
Ja Miilon Veenuksen pään.
Kas, mahtava Ludvig loistossaan — —
Joku äkkiä häiritsee:
»Vous voulez visitez le château, monsieur,
je suis un guide, s'il vous plait?»
* * *
Niin kylmänä vastahan löyhähti ilma,
Kun astuimme suurihin suojiin noihin,
Avaroina ja jäykkinä seisoi seinät;
Vaan lämpöä uhkusi taulut, joihin
Juur aurinko hellivän suukkosen suopi
Ja ilmehen maalarin työlle luopi.
Sali toisensa takaa tuoss' avauupi,
Tuhansittain tauluja silmäni kohtaa —
Ja liukas kuin allani parkettilaitos
On oppaani kieli, mi käyntiä johtaa;
Tais Ranskan taistot hän taruista asti
Ja Louis't ja Henrikit moitteettomasti.
Oli kierretty varmaan jo tunnittaisin,
Monet mestari-taulut jo tutkisteltu;
Ihasteltu jo Canovan kaunista työtä
Ja Vernet'n voimia paljosteltu,
Niin oppaamme pieneen suojahan johti,
Johon tultua viuhtoi seinää kohti.
»Voilà, monsieur, le malheureux chanteur
de la »Jeune Captive», André Chénier!
C'est lui qui a célébré par ses chants.
La liberté de l'esprit et la vraie république»[1]
— Näin laulaen oppaani tauluhun viittaa,
Hänen loruista sentään en enää mä piittaa.
[1] Kas tuolla, herrani, on André Chénier,
»Jeune Captiven» onneton laulaja,
Se on hän, joka meille niin kauniisti lauloi
Tasavaltaisuutta ja hengen vapautta.
Chénier! se on hän! Sun katseesi tunnen,
Sä lempeä, rohkea, vapaa miesi,
Tuo korkea otsa ja aatelisleuka
Ja ylpeä suukin se uljuutta tiesi.
Tuon näköinen ollakin täytyy sen kyllä,
Ken kuolohonkin käy hymyilyllä.
Koen oppaasta päästä, niin jään minä yksin:
— Voici quelque chose pour vous, monsieur!
»Vous restez donc ici? mais il y a en encore!…»
— Oui, oui, je le sais, mais pourtant … adieu! —
Näin sain hänet pois, oli nautinto kallis,
Ja tuo ei suultaan mun nauttia sallis.