Ja niin tuli kohtalo kylmä ja jäinen
Ja mursi mun toivoni ainoonkin:
On poissa mun päivän' ja onneni ainut,
On poissa mun kukkani kultaisin.
Kuin neitonen nuori, mi vuosia viisi
On vuottanut kaukoa sulhastaan,
On vuottanut vuosia säästäen, toivoin,
Niin viestipä tuodaanki kuollostaan;
Kuin hellivä äiti, mi valvoen, soutain,
On vaalinut armasta ainoistaan,
On tuutinut turvoa, riemua äidin —
Niin seisooki tuoss' hänen haudallaan.
Sua niin olen itkenyt, impeni hertas,
Itkenyt kaivaten päivät ja yöt,
Voi miksikä kohtalo, miksikä toiveen
Angervaiselta ainoan viet?
Nyt poissa on ponsi ja eloni tuoksu,
Hän poissa, mi elolle arvoa soi,
Mä varjona vaappuen muistoja uusin,
En mennyttä loitsea eteeni voi.
Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka,
Voi ihanin ilmiö mun elämäin,
Voi toivoni toivo ja toimeni määrä,
Miks riisti sun kohtalo minulta näin?
ANNETTELLE.
Synkkyyden jos saisit syksyn yöltä,
Mustuutensa Hornan onkelolta,
Merten syvänteeltä pohjattuuden —
Näist' et konsaan synkkää pohjattuutta
Saisi Annetteni tumman silmän.
Kirkkauden jos lainaat kristallilta,
Lähteen silmäkkeeltä puhtautensa,
Itse auringolta lämmön voiman —
Näist' et lämpöö, kirkkautta saisi
Armaan Annetteni lemmenkatseen.
Lainaa pehmoisuus sä untuvalta,
Ota hienous päivän auterelta,
Sametilta hento höyhen-nukka —
Saa et konsaan hellää hienoisuutta
Oman Annetteni poskipäiden.