I.
Soi kanteloni kauniimmin kuin koskaan ennen soit,
Nyt kuntoo, intoo, hyveitä kun kerran kiittää voit,
Voit soida soraäänittä, voit totta ylistää,
Voit soida muistoks Suonion, hän muistoks vain nyt jää.
Kun suru suora, vilpitön sydämmen valtoaa,
Niin puhtahimmin laulumme se silloin kajahtaa,
On laulu siksi puhdasta, kun murhe puhdas on,
On kielten helkky hellintä, kun tunne hellä on.
Jos luottamista näihin lie, mun laulu hellää ois,
Ja kielin hellin, kaihovin se kaipausta sois,
Mun laulu sulle ilmoittais, sä kansa onneton,
Kuin paljo hukkas kansa se, mi hukkas Suonion.
II.
Salomaille Suomen niemen riensit kansaas etsien,
Korven synkän siimeksessä löysit vihdoinkin sä sen;
Luonteesensa suoramaiseen, kömpelöön sä tutustuit,
Vienoisihin virsihinsä iki-iloks ihastuit.
Nousit kautta notkelmitten kukkuloille harjanteen,
Näit tään luonnon mahtavaisen, siintäväisen seljänteen,
Näit kun vaaran rintehellä au'er tanssi ilmassa,
Kuulit lehdon liepeheltä lintusitten lauluja.
Kuulit Suomen kalleutta käkösenkin kukkuvan,
Kuulit Suomen suloisuutta kukkastenkin kuiskivan,
Suomen hengen tuoreutta metsä raitis tuoksusi,
Suomen kansan kestävyyttä hongat huojui, kertasi.
Täältä näit sä sinerväiset selät, järvet, lahdelmat,
Täältä kuulit paimenpoian torvenhuudot, laulelmat,
Täällä kait sä mointa maata lempiväsi vannoit myös,
Vannoit kaiken kansallemme uhraavasi päivätyös.
Sillä kansa korven synkän sivistystä vailla on,
Henki, kieli kehkeymättä, halu vain on valohon.
Sitä ohjaamaan sä riensit tiedon ikilähteen luo,
Kansa Suomen janoovainen riemumielin tuosta juo.